Grégoire voitti jaetun ensimmäisen palkinnon Metzin kuninkaallisen taide- ja tiedeseuran vuonna 1788 järjestämässä kirjoituskilpailussa, jonka aiheena oli juutalaisten hyödyllisyyden ja onnen lisääminen. Kirjoitus julkaistiin samana vuonna nimellä Essai sur la régénération physique, morale, et politique des Juifs (”Essee juutalaisten fyysisestä, moraalisesta ja poliittisesta uudestisyntymästä”) ja se toi Grégoirelle mainetta. Hänen mukaansa juutalaiset tuli integroida Ranskan yhteiskuntaan antamalla heille tasavertaiset kansalaisoikeudet kuten äänioikeus, sillä kaikki juutalaisten kielteiset piirteet olivat vain seurausta heitä vuosisatojen ajan sortaneista laeista.[6][7] Nämä eivät sinällään olleet uusia ajatuksia, mutta oli merkityksellistä, että niitä esitti katolinen pappi.[7] Toisaalta Grégoire piti juutalaisten ”taikauskoisia uskomuksia”, juutalaiskortteleita ja jiddišin kieltä integraatiota haittaavina tekijöinä, joista olisi päästävä eroon.[6]
Ranskan vallankumouksen aika
Grégoire valittiin vuoden 1789 säätyjen yleiskokoukseen papiston edustajaksi. Kun kolmannen säädyn edustajat julistautuivat 17. kesäkuuta 1789 Ranskan kansalliskokoukseksi, hän liittyi siihen yhtenä ensimmäisistä papiston edustajista kannustaen muitakin liittymään.[1][5][2] Hän osallistui pallohuoneen valan vannomiseen.[2]Perustuslakia säätävän kansalliskokouksen jäsenenä Grégoire teki esityksiä muun muassa juutalaisten kansalaisoikeuksista, uskonnonvapaudesta sekä papiston ja aatelin etuoikeuksien, primogenituurioikeuden ja orjuuden lakkauttamisesta.[1][5][8] Hän oli kansalliskokouksen puhemiehenä yksitoista päivää tammikuussa 1791.[3] Päätös kansalaisoikeuksien myöntämisestä juutalaisille tehtiin lopulta syyskuussa 1791.[6]
Grégoire ei kaikilta osin hyväksynyt heinäkuussa 1790 säädettyä papiston siviilihallintolakia, joka käytännössä muutti Ranskan katolisen kirkon valtionkirkoksi ja rajoitti paavin sekä piispojen valtaa, mutta lain tultua voimaan hän kuitenkin vannoi ensimmäisenä pappina sen mukaisen uskollisuudenvalan perustuslaille.[1][9] Kirkon uuden siviilihallinnon astuttua voimaan Grégoire valittiin Loir-et-Cherin eli Blois’n hiippakunnan perustuslailliseksi piispaksi.[1][5] Hänet vihittiin virkaansa maaliskuussa 1791. Hän ei juuri ehtinyt viettämään aikaa hiippakunnassaan lukuun ottamatta vuosia 1791–1792, sillä hän oli jäsenenä jokaisessa vallankumousajan parlamentissa paitsi lakiasäätävässä kansalliskokouksessa, johon perustuslakia säätävän kansalliskokouksen edustajat eivät saaneet asettua ehdolle.[2] Syyskuussa 1792 hänet valittiin uuteen kansalliskonventtiin, jossa hän liittyi jakobiineihin ja kannatti monarkian lakkauttamista sekä syrjäytetyn kuninkaan Ludvig XVI:n asettamista oikeuden eteen.[1][5] Grégoire oli marraskuussa 1792 kaksi viikkoa konventin puhemiehenä.[3] Hän välttyi osallistumasta äänestykseen Ludvig XVI:n kuolemantuomiosta, sillä hän sattui olemaan sen aikana virkamatkalla Savoijissa.[2]
Kun Ranskassa vuosien 1793–1794 terrorin aikana hyökättiin kristinuskoa vastaan, Grégoire kieltäytyi eroamasta papinvirastaan ja esiintyi uhmakkaasti papinpuvussaan. Hän oli aktiivinen konventin sivistysvaliokunnassa (Comité d’instruction publique), ja pyrki suojelemaan luostarien kirjastoja ja uskonnollisia taideteoksia hävitykseltä.[1][2] Hän vaikutti valiokunnassa myös Ranskan instituutin, Conservatoire national des arts et métiers -oppilaitoksen sekä mittaustoimiston perustamiseen.[2]Thermidorin vallankaappauksen jälkeen Grégoirella oli keskeinen rooli uskonvapauden ja perustuslaillisen kirkon palauttamisessa voimaan.[1][2]Direktorion aikana hän oli Ranskan kirkon johtava hahmo. Hän oli aktiivinen vuosien 1797 ja 1801 kirkolliskokouksissa.[2] Vuodesta 1795 hän kuului viidensadan neuvostoon.[5]
Myöhemmät vuodet
Grégoire vastusti vuoden 1799 brumairen vallankaappausta, jonka seurauksena valta siirtyi Napoléon Bonapartelle.[1] Grégoire valittiin vuonna 1800 lainsäätäjäkuntaan ja seuraavana vuonna uuteen senaattiin, jossa häntä pidettiin Napoleonin vastaisen opposition edustajana.[5] Kun vuoden 1801 konkordaatti lakkautti Ranskan perustuslaillisen valtionkirkon ja palautti suhteet paaviin, Grégoire erosi vastalauseena piispanvirastaan.[1][5][8] Hän äänesti senaatissa vuonna 1804 keisarikunnan perustamista vastaan ja kannatti Haitin julistautumista itsenäiseksi. Vuonna 1808 julkaisemassaan teoksessa De la littérature des nègres hän julisti mustien kykenevän samoihin älyllisiin saavutuksiin kuin valkoiset.[1] Grégoire jatkoi senaatin jäsenenä vuoteen 1814. Vaikka hänet tunnettiin oppositiomiehenä, Napoleon antoi hänelle kreivin arvon, jota hän tosin kieltäytyi ottamasta vastaan.[5] Samoin hän torjui Napoleonin vuonna 1803 tarjoaman Ranskan kunnialegioonan komentajan arvon.[9]
Grégoire pysyi oppositiossa suhteessa vallanpitäjiin myös Bourbon-restauraation aikana ja kieltäytyi muuttamasta vallankumouksen aikaisia näkemyksiään kirkon hallinnosta.[1][2] Hänet erotettiin tämän vuoksi Ranskan instituutin jäsenyydestä vuonna 1816.[9] Grégoire valittiin vuonna 1819 Isèren edustajana parlamentin edustajainkamariin, mutta kamarin rojalistinen enemmistö esti häntä ottamasta paikkaansa vastaan.[1][2][5] Viimeisinä vuosinaan Grégoire omistautui enenevässä määrin uskonnollisille pohdinnoille. Hän uskoi lopunaikojen olevan lähellä ja paavin vallan pian kukistuvan, minkä jälkeen kristikunnan keskus siirtyisi uuteen Jerusalemiin.[6] Hän kieltäytyi kuolemaansa saakka tekemästä sovintoa paavin kanssa. Grégoiren kuollessa vuonna 1831 Pariisin arkkipiispa Hyacinthe-Louis de Quélen kielsi antamasta hänelle viimeistä voitelua, mutta kuningattaren henkilökohtainen pappi Guillon antoi sen kaikesta huolimatta. De Quelen kielsi myös uskonnolliset seremoniat Grégoiren hautajaisissa, mutta kuningas Ludvig Filipin määräyksestä muistotilaisuus pidettiin Abbaye-aux-Bois’n luostarissa Pariisissa.[2] Hautajaisista muodostui suuri liberaalien mielenosoitus.[8]
Grégoiren tuhkat uudelleenhaudattin Pariisin Panthéoniin vuonna 1989.[9]
Vandalismi-sana
Grégoire keksi sanan ”vandalismi” (ransk.vandalisme). Hän käytti sitä ensi kerran kansalliskonventissa 21. elokuuta 1794 pitämässään puheessa, jossa hän rinnasti kristillisiä taideteoksia hävittäneiden jakobiiniradikaalien toiminnan vandaalien vuonna 455 suorittamaan Rooman ryöstöön.[10]
Teoksia
Essai sur la régénération physique, morale, et politique des Juifs (1788)
Motion en faveur des Juifs (1789)
Observations nouvelles sur les Juifs, et spécialement sur ceux d’Allemagn (1806)
De la littérature des nègres (1808)
Histoire des sectes religieuses (1810)
Histoire des confesseurs des empereurs, des rois, et d’autres princes (1824)
