Heaven and Hell Black Sabbath
Studioalbumin tiedot
Äänitetty	Criteria Recording Studios, Miami, Florida Studio Ferber, Pariisi, Ranska Town House-studiot, Lontoo 1. lokakuuta 1979– 1. tammikuuta 1980
Julkaistu	25. huhtikuuta 1980 27. toukokuuta 1980
Formaatti	LP, C-kasetti, CD
Tuottaja(t)	Martin Birch
Tyylilaji	heavy metal, hard rock[1]
Kesto	40.00
Levy-yhtiö	Vertigo Warner Bros.
Listasijoitukset
9. (huhtikuu 1980)[2] 22. (viikko 23/1980)[3] 23. (14. kesäkuuta 1980)[4] 25. (16. toukokuuta 1980)[5] 28. (1980)[6] 37. (1980)[7] 44. (25. tammikuuta 1981)[8]
Black Sabbathin muut julkaisut
Never Say Die! 1978	Heaven and Hell 1980	Live at Last 1980

Heaven and Hell on heavy metal -yhtye Black Sabbathin huhtikuussa 1980 julkaistu yhdeksäs studioalbumi. Se oli samalla ensimmäinen uuden solistin Ronnie James Dion kanssa, joka tuli yhtyeeseen Ozzy Osbournen saatua potkut. Myös yhtyeessä sittemmin yli kaksikymmentä vuotta vaikuttanut taustajäsen, kosketinsoittaja Geoff Nicholls liittyi kokoonpanoon tällä albumilla.

Kahden heikommin menestyneen studioalbumin jälkeen Heaven and Hell palautti yhtyeen uskottavuutta^selvennä ja edeltäjäänsä verrattuna täysin erilainen vokalisti ja osaavana sanoittajana ja tulkitsijana tunnettu Ronnie James Dio toi uusia vaikutteita yhtyeen lauluntekoon. Albumin menestykseen vaikutti myös tuolloinen, varsinkin Britanniassa tapahtunut heavy metal -musiikin uuden aallon nousu (NWOBHM).

Albumi on suosituimpia yhtyeen katalogissa ja sisältää klassikoksi nousseen nimikappale "Heaven and Hellin" sekä myös suositut "Neon Knights"-, "Die Young"- ja "Children of the Sea" -kappaleet. Albumi palautti yhtyeen kansan tietoisuuteen myös Pohjois-Amerikassa, jossa se on myynyt platinaa ja on siellä kolmanneksi myydyin Sabbath-albumi.

Vuoden 1978 maailmankiertueen jälkeen, keväällä 1979 yhtye alkoi levyttää uutta materiaalia Los Angelesissa Osbournen ollessa vielä mukana. Yhtyeen musiikillisen johtohahmon, kitaristi Tony Iommin mukaan studiosessiot olivat vaikeita, koska Osbourne oli menettänyt mielenkiintonsa studiotyöskentelyyn ja päihteiden käyttö yhtyeessä ja varsinkin Osbournen kohdalla oli runsasta^[9]. Samoihin aikoihin Iommi tutustui Rainbow-yhtyeestä juuri eronneeseen laulaja Ronnie James Dioon, joka oli myös kiinnostunut yhteistyöstä Iommin kanssa. Sharon Arden, Sabbathia tuolloin manageroineen Don Ardenin tytär, oli alun perin maininnut Dion nimen Iommille^[10]. Mielenkiintoisena seikkana voidaan mainita että Sharon Ardenista tuli hieman myöhemmin Ozzy Osbournen manageri ja vaimo.

Kokeilumuotoisen studiosession jälkeen Iommi teki päätöksen ja Osbourne erotettiin yhtyeestä huhtikuussa 1979^[11]. Iommi oli vaikuttunut Dion kykyihin niin laulajana kuin lauluntekijänäkin, kun Dio sanoitti tekeillä olleen "Children of the Sea"-kappaleen lyhyessä ajassa heti ensimmäisissä treeneissä^[12][13]. Rumpali Bill Ward kertoo: "Tarjouduin vapaaehtoiseksi ja kerroin Ozzylle. Minulla oli tapana tarttua asioihin suoraan. Sanoin että olet ulkona bändistä. Loppu onkin sitten henkilökohtaista".^[10][14]

Kuitenkin Osbournen lisäksi myös basisti Geezer Butler lähti yhtyeestä samaan aikaan. Butler on myöhemmin todennut lähtönsä johtuneen pelkästään henkilökohtaisista ongelmistaan, jotka hänen piti selvittää^[13]. Butlerin tilalle basistiksi tuli Ronnie James Dion kanssa aiemmin Elf- ja Rainbow-yhtyeissä soittanut amerikkalaismuusikko Craig Gruber. Dion mukaan alkuvaiheessa suunniteltiin jopa täysin uuden nimisen yhtyeen perustamista, johon olisivat kuuluneet Iommi, Ward, Dio sekä uusi basisti ja kosketinsoittaja, mutta tästä luovuttiin, sillä Sabbathin nimellä oli vielä arvoa vaikeista edellisvuosista huolimatta^[12].

Lisäksi levytyksiin tuli mukaan birminghamilaisessa Quartz-yhtyeessä soittanut kitaristi-kosketinsoittaja Geoff Nicholls. Nicholls oli ystävystynyt Iommin kanssa, kun Iommi oli tuottanut Quartzia studiossa. Iommi oli vakuuttunut Nichollsin määrätietoisuudesta studiotyöskentelyssä^[12] ja pyysi tätä auttamaan uutta Sabbath-kokoonpanoa. Nichollsin mukaan hänestä piti tulla alun perin toinen kitaristi yhtyeeseen^[12], mutta Iommin todettua toisen kitaristin tarpeettomaksi siirtyi Nicholls kosketinsoittajaksi ja pysyi tässä roolissa yli kahden vuosikymmenen ajan pääosin taustajäsenenä. Dio kertoo: "Geoff ja Tony kokeilivat soittaa kahdestaan, mutta se ei kuulostanut hyvältä. Geoff on loistava kitaristi, mutta Tony Iommi on parhaimmillaan operoidessaan yksin. Lisäksi tarvitsimme enemmän koskettimia kuin toista kitaraa luodaksemme väriä ja efektejä taustalle. Sabbath ei tarvinnut Jon Lordin tai Tony Careyn tapaista virtuoosimaista kosketinsoitin-työskentelyä, joten Geoff toimi lavan takana luoden efektejä ja sointuja kappaleisiin".^[12]

Myös Black Sabbathin manageri vaihtui. Don Arden ei loppujen lopuksi uskonut Sabbathin mahdollisuuksiin ilman Osbournea ja vaati Iommia pyytämään häntä takaisin yhtyeeseen^[9]. Iommi ei tähän suostunut ja lopulta Ardenin ja yhtyeen välit katkesivat ja tämän johdosta myös nauhoitukset siirtyivät Los Angelesista Miamiin Floridaan. Sabbathin uudeksi manageriksi tuli Blue Öyster Cultin managerina toiminut Sandy Pearlman. Aivan levytyksen loppuvaiheessa Geezer Butler palasi yhtyeeseen. Butler oli pitänyt yhteyttä Iommiin ja oli myös vakuuttunut uudesta materiaalista^[14]. Dio on kertonut olleensa tyytyväinen Butlerin paluuseen ja on sanonut Craig Gruberin olleen "liian amerikkalainen" persoona Sabbathiin^[12].

Kun yhtye joutui lähtemään Los Angelesin Bel Airissa sijaitsevasta Ardenin omistamasta kartanosta managerinvaihdoksen jälkeen, siirtyivät he Miamiin Floridaan Bee Gees-yhtyeestä tutun Barry Gibbin omistamalle Criteria-studiolle levyttämään albumia. Yhtyeen amerikkalainen levy-yhtiö Warner Bros oli epäileväinen uuden kokoonpanon tulevaisuuteen ja kahden aiemman studioalbumin heikomman myynnin takia uuden albumin tulisi menestyä tai se olisi Ronnie James Dion mukaan jäänyt viimeiseksi Sabbath-albumiksi Warnerilla^[12]. Tuottajaksi albumille tuli mm. Deep Purplea ja Rainbowta tuottanut Martin Birch, jonka kanssa Dio oli työskennellyt aiemmin juuri Rainbowssa. Iommi: "Oli hyvä, että mukana oli ulkopuolinen tuottaja, joka toi oman näkemyksensä työhön. Homma ei jäänyt tällä kertaa pelkästään minun ja nauhoittajan harteille".^[13]

Vuoden vaihteen 1979-1980 jälkeen nauhoitukset viimeisteltiin Pariisissa Ferber-studiolla ja Lontoossa Town House-studiolla^[9]. Craig Gruber on myöhemmin haastattelussa todennut nauhoittaneensa bassot albumille ja säveltäneensä osan kappaleesta "Die Young"^[15], mutta Geoff Nicholls on sanonut, että Gruberin bassoa ei kuulla albumilla, sillä Geezer Butler nauhoitti albumin bassot palattuaan nauhoitusten loppuvaiheessa^[12]. Lisäksi Dio on maininnut säveltäneensä lähes koko materiaalin kahdestaan Iommin kanssa, vaikkakin albumin kansi kreditoi kappaleet koko yhtyeen kesken^[12]. Sabbathin tyyliin oli alusta alkaen kuulunut kreditoida kappaleet koko yhtyeelle, näin kappaleista saadut tulot jaettiin tasaisesti jäsenten kesken.

Albumin nimikappale, pitkä ja eeppismäinen "Heaven and Hell" oli ensimmäisiä uuden kokoonpanon säveltämiä kappaleita^[12]. Kappaleen tasaisen bassokompin Iommin riffien ylle oli ideoinut Geoff Nicholls, ja se pohjautui hänen edellisen yhtyeensä Quartzin "Mainline Riders"-kappaleeseen^[12]. Kappaleen sanoittanut Ronnie James Dio on kertonut kappaleen kertovan "ihmisistä itsestään, sillä jokainen joutuu joskus valitsemaan hyvän tai pahan ("heaven and hell" suom. "taivas ja helvetti") väliltä"^[16]. Dio on myös sanonut kappaleen olevan hänen suosikkinsa koko uraltaan ja mistä hän oli eniten ylpeä. Dio esitti kappaletta sooloyhtyeensäkin kanssa ja myös Sabbath on soittanut sitä muidenkin kokoonpanojen (pois lukien Osbournen kanssa tehtyjen reunionien) kanssa. "Olin aina halunnut tehdä 'Heaven and Hell'-nimisen kappaleen", kertoi Dio myöhemmin. "Se on minun uskomukseni maailmasta. Se on joko hyvä tai paha paikka, siitä jokainen päättää itse".^[13]

"Children of the Sea"-kappaletta oli työstetty jo Osbournen ollessa vielä mukana ja se saatiin pian valmiiksi Dion tullessa laulajaksi. Kappale on hitaampitempoinen ja sisältää akustisen kitaraintron. Sanoituksen on sanottu kertovan ihmisten välinpitämättömyydestä maapalloa ja luontoa kohtaan.^[17] Dio: "Ensimmäisessä yhteisessä sessiossamme teimme 'Children of the Sea'n intron ja säkeistöt. Loppuosakin tuli kivuttomasti. Kaverit olivat vääntäneet sitä tuloksettomasti aiemmin".^[13]

"Lady Evil" omaa Iommin rokkaavan kitarariffin ja wah wah-efektiä runsaasti käyttävän kitarasoolon ja Dion vuoden 2010 haastattelun mukaan sanat kertovat "tuolloin ilkeästä naisesta joka nykyään on luultavasti vanha haahka"^[13]". "Wishing Well" edustaa albumin kaupallisempaa materiaalia ja Dio onkin todennut kappaleen olevan "tavanomaista iloisampi ja onnellisempi".^[13]

Nopeatempoinen ja monivivahteinen "Die Young" on noussut myös yhdeksi yhtyeen tunnetuimmista kappaleista. Kappaleen introssa ja hitaammassa väliosassa käytetään myös kosketinsoittimia. "Halusimme albumille jotain mahtipontisempaa", kertoi Dio vuonna 2010 kappaleesta. Butler oli myös tyytyväinen kappaleeseen: "Yllätyin positiivisesti, kun kuulin kappaleen ensi kertaa. Se oli tehty poissaollessani ja se kuulosti todella raikkaalta".^[13]

Albumin päätöskappaleet ovat yleisesti vähemmälle huomiolle jääneet hieman kaupallisemman otteen omaava, Dion Wendy-vaimolle omistettu^[13] "Walk Away" ja Dion ja Iommin pikaisesti sävelletty^[13] balladi "Lonely is the Word", joista tosin viimeksi mainittua on soitettu kuitenkin livenä.

Avauskappale "Neon Knights" tehtiin viimeisenä ja se on ainoa jota yhtyeeseen paluun tehnyt Geezer Butler oli säveltämässä, vaikkakin albumin krediittien mukaan hän on ollut tekemässä kaikkia kappaleita^[12]. Nopeatempoinen ja suoraviivainen kappale on sanoitukseltaan miekka- ja magia-henkinen, aihepiiri jota Dio oli käyttänyt varsinkin Rainbow-yhtyeen aikoina.^[13]

Albumin kannessa on maalaus tupakoivista ja korttia pelaavista enkeleistä ("Smoking Angels") ja sen on maalannut Lynn Curlee. Kannen tilasi manageri Pearlman, joka oli teettänyt Curleella myös Blue Öyster Cultin albuminkansia. Kansi kuvaa albumin nimeä, jossa yhdistyvät taivas (enkelit) ja helvetti (pahuudet: tupakointi ja kortinpeluu). Takakannessa on maalattu kuva yhtyeen jäsenistä, hieman samaan tyyliin kuin Rainbown Long Live Rock 'n' Roll-albumin etukannessa. Etukannen ideaa käytti myöhemmin myös Van Halen 1984-albumillaan, jonka etukannessa on kuva tupakoivasta enkeli-lapsesta.

Heaven and Hellin julkaisi huhtikuussa 1980 Britanniassa ja Euroopassa Vertigo Records ja Pohjois-Amerikassa toukokuussa 1980 Warner Bros. Albumi nousi Britannian albumilistan sijalle 9. ja Yhdysvalloissa sijalle 28. jotka olivat yhtyeen parhaat sijoitukset sitten vuoden 1975 Sabotage-albumin. Kappaleet "Neon Knights" (UK #22) ja "Die Young" (UK #41) julkaistiin myös singlenä ja niistä molemmista kuvattiin musiikkivideot, joissa yhtye nähdään soittamassa livekonsertissa.

Albumi sai hyvän vastaanoton Brittein musiikkilehdistössä. Sounds-lehden Pete Makowski antoi albumille 4 tähteä 5:stä ja sanoi albumin olevan "yhtyeen kevyesti paras sitten Master of Realityn".^[13] Lisäksi Britanniassa oli albumin julkaisun aikaan New Wave of British Heavy Metal-buumi, ja heavy metal-musiikki oli jälleen suosiossa muutaman hiljaisemman vuoden jälkeen. Albumi on myös yhtyeen myydyin Britanniassa yli 100 000 kappaleen (kultalevy) myynnillään.^[18]

Myös Pohjois-Amerikassa albumi otettiin hyvin vastaan, huolimatta kahden aiemman studio-albumin floppaamisesta ja laulajanvaihdoksesta: "Warner Bros ei välittänyt paskaakaan meistä kun olimme studiossa", kertoi Ronnie James Dio myöhemmin. "Koetestasimme kappaleita viemällä nauhan läheiseen diskoon ja käskimme dj:n soittaa kappaleita. Kun ihmiset innostuivat kuulemastaan, tiesimme että olemme oikealla tiellä. Levy myi aluksi todellakin puskaradion voimalla ja kun levy alkoi myydä enemmän, heräsi myös levy-yhtiökin".^[12][13] Albumi myi lopulta platinaa Yhdysvalloissa ja se on siellä kolmanneksi myydyin Sabbath-albumi Paranoid- ja Master of Reality-albumien jälkeen.^[18]

Nykyään albumi arvostetaan korkealle niin yhtyeen katalogissa kuin heavy metal-musiikissa yleisestikin. Varsinkin sen nimikappaleesta on tullut yksi genren suurimmista klassikoista. Yhtye oli tehnyt onnistuneen laulajavaihdoksen, sillä Ronnie James Dion tyyli oli täysin erilainen verrattuna Ozzy Osbourneen, jonka vahvuudet olivat olleet pääasiassa karismassa ja lavaesiintymisessä sekä laulumelodioissa. Diolla oli monipuolisempi ja teknisempi lauluääni ja lisäksi hän oli vahva kirjoittaja ja lauluntekijä sekä studiotyöskentelijä, ottaen näin paineita pois aiemmin lähes koko tuotannosta vastanneelta Iommilta sekä myös Geezer Butlerilta, joka oli ollut sanoittaja lähes kaikissa 1970-luvun Sabbath-kappaleissa.

Tämän päivän kriitikot suhtautuvat positiivisesti albumiin: Allmusic-sivuston arvostelija sanoo albumin olevan "yksi yhtyeen parhaista" ja lisää "Dion tuoneen huomattavasti energiaa yhtyeeseen".^[19] Sputnik Music-sivuston kriitikko kirjoittaa Dion lauluosuuksien olevan loistavia ja ettei albumilla ole yhtään täytemateriaalia.^[20] Metal Observer-sivuston arvostelija kirjoittaa, että "Ozzyn korvaamisesta huolimatta yhtye teki arvostetuimman ja vahvimman albuminsa vuosiin".^[21]

Myös yhtyeen jäsenet olivat tyytyväisiä albumiin ja uuteen kokoonpanoon. "En koskaan ajatellut luovuttamista (Never Say Die!n jälkeen), vaikka asiat menivät kuinka huonosti. Uskoin aina bändiin", kertoi Iommi vuonna 2008. "Dion tultua oli jälleen mukavaa soittaa suoraan musiikkia. Ei tarvinnut miettiä ja kiistellä, mitä tekisimme seuraavaksi"^[13] Yhtyeeseen kesken levytyksen palannut Geezer Butler on myös ylpeä albumista: "Kuten kaikissa hyvin tehdyissä albumeissa, on myös tämän albumin laatu kestänyt ajan saatossa".^[13] Ronnie James Dion mukaan hän itse ja myös muut jäsenet "antoivat kaikkensa, jopa enemmän kuin aiemmin, albumin tekoon".^[12]

Black Sabbath lähti kiertueelle piakkoin albumin julkaisun aikoihin. Uudelta albumilta settiin pääsivät "Neon Knights", "Children of the Sea", "Die Young", joksikin aikaa "Lonely is the Word", myöhemmin "Lady Evil", sekä nimikappale "Heaven and Hell" joka venyi konserteissa kymmenminuuttiseksi tai pidemmäksikin sisältäen Iommin kitarasoolon. Luonnollisesti myös Osbournen ajan suosituimpia kappaleita soitettiin.

Ensimmäiset konsertit soitettiin Euroopassa ja Britanniassa ja kesällä 1980 yhtye lähti Pohjois-Amerikkaan. Manageri Sandy Pearlmanin mukaan lipunmyynti ei ollut aluksi kovin vahvaa Yhdysvalloissa^[18] johtuen mahdollisesti 1970-luvun lopun vaisummista vuosista sekä mahdollisesti uudistuneeseen kokoonpanoon liittyvistä ennakkoluuloista, joten hän päätti yhdistää Sabbathin ja Blue Öyster Cultin samalle kiertueelle käyttäen nimeä "Black & Blue". Yhtyeet keräsivät suuret yleisömassat ja kiertueesta tulikin vuoden menestynein Pohjois-Amerikassa^[18]. Tony Iommi on myöhemmin kertonut Pearlmanin suosineen loppujen lopuksi enemmän Blue Öyster Cultia, jota hän oli manageroinut yhtyeen uran alusta saakka, kuin Sabbathia ja lopulta Sabbathin ja Pearlmanin yhteistyö jäi lyhyeksi^[9].

Yhtyettä kohtasi kuitenkin takaisku, kun rumpali Bill Ward erosi kesken kiertuetta elokuussa 1980. Wardilla oli paha alkoholi- ja päihdeongelma ja lisäksi hänen molemmat vanhempansa olivat hiljattain menehtyneet^[22]. Ward on myöhemmin kertonut "että ei muista mitään Heaven and Hell-albumin levyttämisestä"^[14] kovan päihteidenkäytön takia. Tämä ei kuitenkaan kuulu albumilta ja Ronnie James Dio on myöhemmin kehunut Wardin panosta suureksi albumin teossa^[12]. "Tein aika vittumaisen tempun kavereille", kertoi Ward lähdöstään. "Olin täysin sekaisin aineista ja alkoholista, ja lisäksi homma ei tuntunut oikealta ilman Ozzya".^[14]

Wardin tilalle rumpaliksi tuli amerikkalainen, legendaarisen rumpalin Carmine Appicen pikkuveli Vinny Appice, jonka Dio tunsi ennestään.^[12] "Asiat menivät mielenkiintoisesti, sillä jonkin verran aiemmin olin saanut tarjouksen liittyä Ozzy Osbournen soolobändiin", muisteli Appice myöhemmin. "Kuulin veljeltäni, että Ozzy on aika hullu tyyppi, joten hylkäsin ehdotuksen. Sitten Sabbathista otettiin yhteyttä ja he tarvitsivat rumpalia heti, koska Bill oli eronnut kesken kiertuetta. Opettelin materiaalin Geoffin ja Ronnien kanssa ja pian esiinnyimmekin jo Havaijilla loppuunmyydyllä jätti-keikalla. Pari kuukautta meni tunnustellessa, sillä luulen, että he odottivat Billin palaavan takaisin. No Bill ei kuitenkaan tullut ja pääsin pikkuhiljaa yhtyeeseen sisälle".^[14][23]

Kiertue jatkui ja huipentui loppuvuodesta 1980 Kaukoitään, jossa yhtye esiintyi Japanissa ensimmäistä kertaa urallaan, sekä Australiassa. Laulaja Dio oli aiemmin nauttinut suurta suosiota Rainbow-yhtyeen kanssa Japanissa, joten Sabbath sai hyvän vastaanoton Japanin konserteissa, vaikkakin pari konserttia jouduttiin perumaan Iommin sairastuttua vatsatautiin.^[12] Kiertue päättyi helmikuussa 1981 Britannian konsertteihin.

Kaikki sanat Ronnie James Dio, kaikki sävellykset Geezer Butler, Ronnie James Dio, Tony Iommi, Bill Ward.

• Ronnie James Dio – laulu
• Geezer Butler – bassokitara
• Tony Iommi – kitara
• Bill Ward – rummut

ja

• Geoff Nicholls – kosketinsoittimet

• Tuottanut ja äänittänyt – Martin Birch
• Avustava äänittäjä – Joe "C" Foglia
• Äänitetty Criteria Recording -studioilla, Miamissa, Floridassa ja Studio Ferberissä, Pariisissa, Ranskassa.

• 1980: Vertigo 9102-752, UK, vinyyli
• 1980: Vertigo 6302-017, EU, vinyyli
• 1980: Warner Brothers BSK-3372, USA, vinyyli
• 1987: Vertigo 830-171-2, EU, CD
• 1987: Warner Brothers W2-3372, USA, CD
• 1996: Castle Communications / Essential ESMCD330, UK, CD
• 2004: Sanctuary SMRCD072, UK, CD
• 2008: Rhino Records R2-460156-A (osana The Rules of Hell-boksia), R2-515958 (yksittäin), USA, CD
• 2010: Universal 2735073, UK, 2 CD (Deluxe Edition)
• 2021: Rhino, 2 CD (Deluxe Edition)

• Heaven and Hell (Black Sabbathin albumi) Discogsissa. (englanniksi)
• Albumi Heaven and Hell (Black Sabbathin albumi) Encyclopaedia Metallum -sivustolla (englanniksi)