PROFILPELAJAR.COM

Pääjohtaja Harald Roos puhumassa vuonna 1952.

Harald Vilhelm Roos (8. heinäkuuta 1895 Turku – 6. toukokuuta 1969 Helsinki) oli suomalainen kenraalimajuri, joka toimi sota-aikana päämajan huoltopäällikkönä sekä vuosina 1943–1956 Rautatiehallituksen pääjohtajana.^[1] Hän toimi myös Suomen Jääkiekkoliiton ja Suomen Ladun puheenjohtajana.

Elämäkerta

Ura ennen toista maailmansotaa

Harald Roosin vanhemmat olivat kansanedustajanakin toiminut kirkkoherra Wilhelm Roos ja Betty Järnefelt. Roos kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1913 ja opiskeli muutaman vuoden Helsingin yliopiston historiallis-filologisella osastolla, mutta vuoden 1918 sisällissodan seurauksena hän päätyi sotilasuralle.^[1] Hän osallistui sotaan valkoisten puolella ryhmänjohtajana Porin Rykmentissä ja toimi Satakunnan rintaman komentajan kenraali Ernst Linderin esikunnassa lähettiupseerina.^[1]^[2]

Sisällissodan jälkeen Roos oli vähän aikaa Etelä-Lohjan suojeluskunnan päällikkönä. Saatuaan ylennyksen reservin luutnantiksi hän oli vuosina 1919–1927 komppanianpäällikkönä sekä välillä adjutanttina Tampereen rykmentissä. Roos kävi kadettikoulun 1921 ja sotakorkeakoulun 1925–1927 , ja hänet nimitettiin yleisesikuntaupseeriksi 1928. Hän oli sen jälkeen kadettikoulussa taktiikan opettajana 1927–1928, yleisesikunnassa toimistoupseerina 1928–1931 ja Sotakorkeakoulussa huolto- ja esikuntapalvelun opettajana 1931–1937. Hänet ylennettiin 1920 luutnantiksi, 1921 kapteeniksi, 1927 majuriksi ja 1931 everstiluutnantiksi. Ennen sotaa hän oli viimeksi reserviupseerikoulun johtajana 1937–1940.^[1]^[2]

Sotavuodet ja toiminta valtionrautateiden johdossa

Talvisodan sytyttyä Roosista tuli päämajan huolto-osaston päällikkö ja hän hoiti tätä tehtävää käytännössä koko sota-ajan, välirauhan aikana pääesikunnan huoltopäällikkönä ja jatkosodan aikana jälleen päämajan huoltopäällikkönä. Hän sai 1940 ylennyksen everstiksi. Huoltopäällikkönä Roos oli vastuussa kaikista siviili- ja sotilaskuljetuksista ja hänen katsottiin hoitaneen tehtävänsä säntillisesti. Vuonna 1943 hänet nimitettiin samanaikaisesti myös rautatiehallituksen pääjohtajaksi ja hän sai samalla kenraalimajurin arvon. Hän jatkoi tässä virassa, kunnes jäi eläkkeelle vuonna 1956.^[1]^[2] Vuosina 1945–1948 hän oli myös valtakunnan kuljetuspäällikkö.^[2] Roosin pääjohtajakaudella Suomen rataverkko oli huonossa kunnossa liikakäytön ja investointien puuttumisen vuoksi, eikä hänen onnistunut kääntää tilannetta paremmaksi. Hän ehdotti valtionrautateiden irrottamista eduskunnan budjettivallasta ja muuttamista itsenäiseksi valtionyhtiöksi, mutta ehdotus ei saanut tukea. Myös suunnitelmat rautateiden sähköistämisen aloittamisesta jäivät tuolloin haaveiksi.^[1]

Luottamustehtävät ja muu toiminta

Sodan jälkeen Roos toimi lukuisissa kuljetusaloihin liittyvissä luottamustehtävissä 1940–1950-luvuilla. Hän oli jonkin aikaa muun muassa Pohjolan Liikenteen, Viipurin Linja-auton ja Teollisuuden Polttoöljyn johtokunnan puheenjohtaja.^[2] Hän oli aktiivinen myös urheilujärjestöissä ja toimi 1947–1952 Suomen jääkiekkoliiton puheenjohtajana, 1949–1952 Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton (SVUL) varapuheenjohtajana ja 1953–1961 Suomen Ladun puheenjohtajana.^[2]^[1] Roosille 60-vuotislahjaksi vuonna 1955 kerätyillä VR:n henkilökunnan varoilla perustettiin hänen aloitteestaan Pääjohtaja H. Roosin säätiö, jonka on tarkoitus tukea työtapaturman takia tai muista syistä taloudelliseen ahdinkoon joutuneiden rautatieläisten perheitä.^[1]

Roosilla oli kytkentöjä sodan jälkeen perustettuun salaiseen saksalaismieliseen vastarintaliikkeeseen. Vuonna 1948 Roos ja professori Lauri ”Tahko” Pihkala matkustivat Norjaan tiedustelemaan tukea aseelliselle vastarintatoiminnalle siinä tapauksessa, että Neuvostoliitto miehittää Suomen. He olivat yhteydessä Norjan maavoimien komentajaan kenraali Olaf Helsetiin ja Yhdysvaltojen Oslon-sotilasasiamieheen, mutta kumpikaan ei luvannut tukea suomalaisille.^[3]

Lähteet

↑ ^a ^b ^c ^d ^e ^f ^g ^h Seppinen, Ilkka: Roos, Harald (1895–1969). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 9.10.2006. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
↑ ^a ^b ^c ^d ^e ^f Kuka kukin on 1954, s. 713. Runeberg.org.
↑ Niilo Lappalainen: Aselevon jälkeen, s. 120. WSOY, 1997. ISBN 951-0-21813-8.