Hantit itse käyttävät itsestään nimeä hanti tai hanti jah eli ’hantikansa’. Aiemmin heistä käytettiin nimeä ostjakit, mutta nykyisin sana hanti on korvannut sanan ostjakki monissa kielissä, myös suomessa. Hantien omankielinen nimitys on todennäköisesti samaa alkuperää kuin unkarin sotajoukkoa tarkoittava sana had. Aikaisemmin käytetty nimitys ostjakki puolestaan on peräisin hantinkielisestä yhdyssanasta aas-jah ’Obin kansa’, joka huontaa juurensa Objoen hantinkielisestä nimestä Aas.[5]
Etninen historia
Hantit nousivat vuonna 1933 Kažymissa kapinaan neuvostohallinnon alueella suorittamaa kollektivisointia vastaan puolustaen perinteistä elämäntapaansa. Puna-armeija murskasi kapinan muutamassa viikossa teloittaen samalla kymmeniä paikallisia asukkaita.[3]
Hantien perinteet eivät kuitenkaan kadonneet edes neuvostoaikana. Kazymiin järjestetään edelleen jokatalvisia porokisoja ja esimerkiksi ruoka siunataan polttamalla puulastua ja antamalla savun levitä pöydän antimien ylle samalla kun lausutaan perinteinen rukous. Savun puhdistava vaikutus kuuluu sekä hantien että mansien kulttuuriin.[3]
Hantien perinteisissä porokisoissa eri kilpalajeja on runsaasti. Perinteisellä nartalla eli pororeellä ajattavien ravi- ja laukkakisojen lisäksi poroilla ajetaan nartalla seisten, poronnahasta tehdyllä pulkalla ja jopa leveillä metsästyssuksilla. Poroajojen lisäksi porokisojen ohjelmistossa on kansantanssia, perinneruokia, kisailua suopungin heitossa sekä perinteistä hantipainia.[3]
Määrä
Aikoinaan hantit ja mansit asuivat hyvin laajalla alueella läntisen Siperian suurten jokien varsilla. Vuonna 1989 hanteja oli 22 521 henkilöä. Hanteja eli ostjakkeja on 20 000 ja manseja eli voguleja noin 7 500. Hantin kieltä puhui 1990-luvun puolivälissä äidinkielenään noin 13 000 henkeä, eli noin 50 prosenttia hanteista.lähde? Puhujien määrä vähenee vuosittain huomattavasti, ja sen takia hantin kieli on kuoleva kieli.
Hanteja on jonkin verran siirtynyt myös perinteisen asuinalueensa ulkopuolelle, pääasiassa entisen Neuvostoliiton alueelle. Esimerkiksi Ukrainassa eli sata hantia vuonna 2001.[6]
Vuoden 2010 väestönlaskennassa hanteja oli noin 30 000 ja hantin kielen puhujia oli 9 600.[7][1] Vuonna 2016 hanteja arveltiin olevan noin 38 000, joista Surguntihanteja oli noin 4 000.[1] Vuonna 2021 hanteja oli väestönlaskennan mukaan 31 467[2].
Viime aikoina hantit ja mansit ovat pyrkineet tehostamaan oman kielen ja kulttuurin opetusta kouluissa ja harrastuspiireissä.
Kieli
Hanti kuuluu mansin kanssa obinugrilaisiin kieliin, jotka ovat puhujamääriltään pieniä pohjoisia kieliä. Suomalais-ugrilaisessa kieliperheessä heidän lähimpiä sukulaisiaan ovat unkarilaiset.[8]
Hantit harjoittavat muiden arktisen vyöhykkeen kansojen tapaan poronhoitoa ja keräilyä kuten marjastusta.[1] Myös metsästystä harjoitetaan.
Nykyisin heidän perinteiset elinkeinonsa ovat vaarassa.[1]Kalastus, metsästys ja poronhoito ovat vaarassa alueen rikkaiden luonnonvarojen, öljyn ja maakaasun hyödyntämisen vuoksi. Öljy- ja kaasuporaukset ovat tuoneet läntiseen Siperiaan myös siirtotyövoimaa, ja hantit ja mansit ovat jääneet piirikunnassaan pieneksi vähemmistöksi. Esimerkiksi Venäjän valtionyhtiö Gazprom toimii hantien asuma-alueella[3].
Öljy-yhtiö Surgutneftegaz tukee hantien perinteisiä porokisoja. Tapahtumaan osallistuminen on yksi pieni esimerkki öljy-yhtiöiden alkuperäiskansojen parissa tekemästä työstä. Suuremmassa mittakaavassa yritysten taloudellinen tuki lento- ja helikopteriliikenteelle helpottaa arkea hantien asuma-alueilla, jonne tieverkosto ei ulotu ja jossa välimatkat ovat pitkiä. Kuitenkin samaan aikaan jo 1960-luvulta jatkunut öljynporaus uhkaa vakavasti alueen herkkää luontoa ja perinteisiä elinkeinoja. Greenpeacen selvityksen mukaan Venäjän arktisilla alueilla valuu vuosittain maahan joko rikkinäisten putkien tai huolimattomien työtapojen vuoksi jopa 30 miljoonaa barrelia öljyä, josta se kulkeutuu vesistöihin saastuttaen laajoja alueita. Myös hantien asuinalueilla öljy-yhtiöt ja paikallishallinto tekevät yhteistyötä, jonka seurauksena öljynporauslupia on myönnetty jopa luonnonpuistojen alueille esimerkiksi hantien ja toisen suomensukuisen kansan metsänenetsien pyhälle Numto-järvelle.[3]
Kulttuuri
Hantit ja mansit viettävät huhtikuun toisena lauantaina variksenpäivää kevään saapumisen kunniaksi, sillä varis on yksi ensimmäisiä läntiseen Siperiaan saapuvia kevään muuttolintuja. Juhlan nimi on hantiksi Vurnga Khatl ja mansiksi Urin Ekva Hotal.[10]
Hantien ja mansien kulttuurissa karhu on pyhä eläin, jonka uskotaan laskeutuneen taivaasta maan päälle ja jonka sielu on siten tärkeä saattaa takaisin taivaaseen peijaisrituaalin kautta.[3] Tämä vastaa täysin muinaisten suomalaisten käsitystä karhusta pyhänä eläimenä, joka on peräisin taivaasta.[11] Neuvostoliiton aikana hantien peijaisten järjestäminen oli kiellettyä, mutta niitä järjestettiin salaa muutaman päivän mittaisina juhlina. Juhlassa on useita osia, mutta tärkein niistä on juhlan lopussa, kun hantit lauloivat perinteisiä rukouksiaan ja lähettivät karhun hengen ylös taivaaseen. Vaikka Kazymissa järjestettävät peijaiset ovat jälleen vakiinnuttaneet asemansa hanteille tärkeänä tapahtumana, joka kerää yleisöönsä hanteja laajalta alueelta, vain harvat nuoret haluavat opetella perinteisiä lauluja. Useimmat nuoret osaavat vain lyhyitä lauluja, mikä tekee itse juhlastakin lyhyemmän kuin menneinä aikoina. Kolmipäiväisen juhlan aikana esitetään noin 200 laulua eri aihelmista, mutta vanhoina aikoina juhla saattoi kestää jopa viisi päivää ja lauluja esitettiin yli 300.[3]
Genetiikka
80 prosenttia hantimiehistä kantaa uralilaisilla kansoille ominaista, itäeuraasialaista haploryhmääN. 48,8 prosenttia heistä kantaa sen alaryhmää N1c ja 31,4 prosenttia kuuluu alaryhmään N1b-P43. Haploryhmää R1b esiintyy 10,5 prosentin tiheydellä.[12]
Hantien äitilinjoissa korostuvat enemmän länsieuraasialaiset haplotyypit. Yleisin mtDNA:n haploryhmä hanteilla on U (28,3 %). 16,5 prosenttia hantinaisista kuuluu sen alaryhmään U4, 5,7 prosenttia alaryhmään U7, 5,4 prosenttia alaryhmään U5 ja alle prosentin taajuuksilla esiintyy myös alaryhmiä U2 ja U1. Muita äitilinjan haploryhmiä ovat muun muassa H (17,3 %), J (13,1 %), D (11,6 %) ja C (10,4 %).[12]
Laakso, Johanna (toim.): Uralilaiset kansat – Tietoa suomen sukukielistä ja niiden puhujista, s. 254–278. (Obinugrilaisia osuuden kirjoittanut Ulla-Maija Kulonen) WSOY, 1991. ISBN 951-0-16485-2
↑ abSalminen, Esa-Jussi: Venäjän viimeisimmän väestönlaskennan korutonta kertomaa sukukansoista. Alkukoti, 2024, nro 16, s. 10. Sukukansojen ystävät ry.
↑All-Ukrainian population census 2001 (The distribution of the population by nationality and mother tongue) State Statistics Committee of Ukraine. Arkistoitu 27.9.2007. Viitattu 25.1.2008. (englanniksi)
