PROFILPELAJAR.COM

Tämä artikkeli käsittelee Amerikan alkuperäiskansojen ja Yhdysvaltojen välistä sopimusta. Muut merkitykset katso Fort Laramie.

Vuoden 1868 Fort Laramien sopimus on sopimus Yhdysvaltojen sekä lakotalaisten Oglala-, Miniconjou- ja Brulé-joukkioiden sekä Yanktonai Dakota- ja Arapaho-kansojen välillä, joka allekirjoitettiin ensimmäisen Fort Laramien sopimuksen epäonnistumisen jälkeen.

Sopimus tunnetaan tunnetaan myös nimellä Vuoden 1868 Sioux sopimus sekä virallisella nimellä Sopimus Siouxien – Brulé, Oglala, Miniconjou, Yanktonainie, Hunkpapa, Sans Arcs ja Sante – ja Arapahojen kanssa, 1868.^[1] Sopimus on jaettu 17 artiklaan.

Sopimuksella perustettiin Great Sioux -niminen reservaatti, johon kuului Mustien kukkuloiden omistusoikeus, sekä muita maa-alueita nykyisten Etelä-Dakotan, Wyomingin ja Nebraskan sekä mahdollisesti myös Montanan osavaltioista.^[a]

Sopimus vahvisti Yhdysvaltain hallitukselle käskyvallan sellaisten valkoisten uudisasukkaiden rankaisemiseksi, jotka tekivät rikoksia heimoja vastaan. Sopimus vahvisti Yhdysvaltain hallitukselle tämän lisäksi käskyvallan rangaista myös rikoksia tekevät heimon jäsenet. Rikoksista syytetyt oli sopimuksen myötä toimitettava hallituksen tuomioistuimiin heimotuomioistuimien sijaan. Sopimus edellytti hallitusta hylkäämään Bozeman Trail nimisen reitin varrella olevat linnoitukset. Sopimus sisälsi myös joukon määräyksiä, joiden tarkoituksena oli rohkaista heimojen siirtymistä maanviljelyyn "lähemmäksi valkoisen miehen elämäntapaa".^lähde?

Sopimus suojasi neuvotteluihin osallistumattomien kolmansien osapuolten tietyt oikeudet ja päätti tehokkaasti Punaisen Pilven sodan. Tämä ei kuitenkaan koskenut Ponca-kansaa, joka ei ollut sopimuksen osapuoli. Myymällä laittomasti koko Ponca-reservaatin Lakotalle sopimuksen II artiklan mukaisesti yhdysvaltalaiset sopimusneuvottelijat rikkoivat "vahingossa" Ponca-kansan kanssa aiemmin tehdyn sopimuksen.^[2] Yhdysvallat ei ole sittemmin pyrkinyt palauttamaan menetettyjä maita Ponca-kansalle. Sen sijaan lakotat vaativat sopimuksen myötä Ponca-kansalta heidän maat omakseen ja ryhtyivät hyökkäämään sekä alkoivat vaatimaan Ponca-kansalta korvauksia. Tätä jatkui aina vuoteen 1876 saakka, jolloin Yhdysvaltain presidentti Ulysses S. Grant päätti ratkaista tilanteen määräämällä yksipuolisesti poncat siirrettäväksi Intiaaniterritorioon. Kyseinen intiaanien pakkomuutto tunnetaan nimellä Ponca-kansan kyynelten tie. Se toteutettiin väkisin sopimusta seuraavana vuonna johtaen yli 200 kuolemaan.

Sopimuksen neuvotteli hallituksen nimittämän intiaanien rauhankomission jäsenet. Se allekirjoitettiin huhti-marraskuussa 1868 Fort Laramien linnoituksesa ja lähiseuduilla Wyomingin territorion alueella. Viimeiset allekirjoittajat olivat itse Oglala Sioux-intiaanipäällikkö Punainen Pilvi ja muut hänen seurassaan olleet. Vihamielisyydet alkoivat pian sopimuksen jälkeen uudestaan, eikä kumpikaan osapuoli noudattanut ehtoja täysin. Avoin sota syttyi uudelleen vuonna 1876 ja vuonna 1877 Yhdysvaltain hallitus otti yksipuolisesti haltuun sopimuksen suojaamat alkuperäiskansojen maat.^lähde?

Sopimus muodosti perustan Yhdysvaltain korkeimman oikeuden vuoden 1980 tapaukselle United States v. Sioux Nation of Indians, jossa tuomioistuin päätti, että Yhdysvaltain hallitus oli ottanut laittomasti sopimuksen piiriin kuuluvia heimojen maita ja heimoille oli maksettava korvauksia korkoineen. Siouxit eivät ole hyväksyneet heille tässä tapauksessa myönnettyä korvausta, jonka arvo on yli miljardi dollaria vuonna 2018.^lähde?

Kuvia

Kenraali William T. Sherman (kolmas vasemmalta) ja rauhankomission jäsenet neuvottelemassa päälliköiden kanssa, Fort Laramie, 1868
Sioux päälliköt Fort Laramiessa, 1868
Rauhankomission jäsenet Fort Laramiessa, 1868

Huomautukset

↑ Riippuen artiklan XVI tulkinnasta

Lähteet

↑ Robinson, III, Charles M.: A Good Year to Die: The Story of the Great Sioux War. Random mansion Publishing Group, September 12, 2012. ISBN 9780307823373 Teoksen verkkoversio.
↑ Brown, Dee: ”15. Standing Bear Becomes a Person”, Bury My Heart at Wounded Knee, s. 352. United States: St. Martin's Press, 1970. ”Ten years later, however—while the treaty makers were negotiating with the Sioux—through some bureaucratic blunder in Washington the Ponca lands were included with territory assigned the Sioux in the treaty of 1868. Although the Poncas protested over and over again to Washington, officials took no action. Wild young men from the Sioux tribes came down demanding horses as tribute, threatening to drive the Poncas off land which they now claimed as their own.” ISBN 978-0-8050-6669-2