Yhdysvallat oli vallannut eri intiaanikansojen maita itselleen useammalla eri tavalla. Intiaanien kanssa saatettiin solmia sopimuksia, joilla nämä suostuivat luopumaan maistaan. Joissain tapauksissa keinona oli esimerkiksi intiaanipäällikköjen juottaminen humalaan, jolloin nämä saatiin allekirjoittamaan sopimuksia, joihin he eivät muuten olisi taipuneet. Intiaanikansojen kanssa solmitut maita koskevat sopimukset eivät aina pitäneet, vaan jo solmittuja sopimuksia seurasivat vaatimukset lisämaiden luovuttamisesta uusien sopimuksien kautta. Siirtolaiset eivät aina sopimuksista piitanneet, vaan heitä asettui intiaanien maille. Intiaaneja vastaan käytiin myös suoria sotia, joiden kautta heidän maansa vallattiin. Monesti myös yhdysvaltalaisten perustamat kauppa-asemat myivät intiaaneille tavaraa velaksi, ja jos velkaa ei maksettu, intiaanien maita takavarikoitiin.[2]
Presidentti Andrew Jacksonin kaudella syntyi ajatus intiaanien pakkosiirtämisestä länteen siirtolaisten tieltä. Vuonna 1830 Jackson vei läpi kongressissa lain[2] (Indian Removal Act[3]), jonka mukaan Mississippijoen länsipuolelle perustettaisiin niin sanottu Intiaaniterritorio, jonne joen itäpuolella vielä olevat intiaanit siirrettäisiin.[2] Laki sisälsi oikeuden maaomaisuuteen alueella, vuotuiskorvaukset, sekä tukea esimerkiksi kirkkojen tai koulujen rakentamiseen.[3] Alun perin tarkoitus oli, että territorio käsittäisi koko joen länsipuolisen alueen, mutta siirtolaisasutuksen levitessä jo tällekin alueelle Intiaaniterritorioksi tarkoitettu alue supistui käsittämään suurin piirtein nykyisen Oklahoman osavaltion.[2]
Kyynelten tie
Elizabeth "Betsy" Brown, kyynelten tiehen osallistunut cherokee valokuvassa.
Choctaw’t
Choctaw’t olivat ensimmäinen lain nojalla pakkosiirretyistä intiaanikansoista.[3] Choctaw’t olivat jo entuudestaan menettäneet suuren osan maistaan Georgiassa ja Mississippin osavaltioissa useissa sopimuksissa Yhdysvaltojen kanssa. Siirrot alkoivat vuonna 1820 solmitun Doaks Standin sopimuksen nojalla. Sopimuksen oli allekirjoittanut vain osa choctaw’ien päälliköistä, jolloin Oklahomaan quapaweilta saaduille maille heistä siirtyi aluksi vain sopimuksen allekirjoittaneet. Choctaw’ien maat Intiaaniterritoriossa määriteltiin tarkemmin Washington Cityn sopimuksella vuonna 1825. Perinteisille mailleen jääneet choctaw’t yrittivät estää maidensa menetyksen teettämällä oman perustuslakinsa amerikkalaiseen tapaan. Mississippin osavaltio lakkautti kuitenkin heidän hallituksensa vuonna 1829 ja liitti heidän maansa osavaltioon.[2]
Hankalien neuvottelujen jälkeen vuonna 1830 solmittiin vielä Dancing Rabbit Creekin sopimus vuonna 1830, jolla choctaw’t luopuivat virallisesti maistaan. Vuonna 1831 armeija marssitti heistä suurimman osan 885 kilometrin marssin verran Intiaaniterritorioon. 14 000 marssiin osallistuneesta choctaw’sta neljännes kuoli huonosti järjestetyn marssin aikana. Vuosina 1854–1857 territorioon marssitettiin vielä 4 500 choctaw’ia. Mississippiin heitä jäi lopulta noin 6 000.[2]
Cherokeet
Cherokeet menettivät maansa Georgiassa samaan tapaan kuin choctaw’t. Heidän mailtaan oli löytynyt kultaa, mikä sai Georgian osavaltion vaatimaan heidän maitaan itselleen. Cherokeet yrittivät estää maidensa viemisen oikeudessa. He hävisivät juttunsa liittovaltion korkeimmassa oikeudessa Fletcher v. Peck vuonna 1810 ja Georgian osavaltion korkeimmassa oikeudessa vuonna 1830. Molemmissa tapauksissa oikeudenkäynnin lopputulos oli, että liittovaltio tai osavaltio ei tunnustanut cherokeiden oikeutta maihinsa. Oikeustaistelut jatkuivat cherokeiden valittaessa osavaltion päätöksestä. Vuonna 1832 korkein oikeus antoi uuden päätöksen, jonka mukaan Georgia omisti maat, mutta cherokeet ovat "Yhdysvalloista riippuvaisia kotimaisia kansakuntia" ja silti kuten ulkomainen valtio, joka ei ole Yhdysvaltojen tai osavaltion alainen. Päätös ei estänyt lopulta pakkosiirtoa Jacksonin politiikan mukaan. Korkeimmalla oikeudella ei ollut valtuuksia vaatia päätöksiensä täytäntöönpanoa.[2]
Cherokeet eivät olleet oman kansansa sisällä yksimielisiä siirron mielekkyydestä. Vuonna 1835 siirtoa kannattaneet cherokeet solmivat New Echotan sopimuksen, jolla he luopuivat maistaan uusia, Intiaaniterritoriosta saatavia maita vastaan. Armeija aloitti noin 16 000:n cherokeen siirron keväällä 1838. Jälleen noin neljännes osallistuneista kuoli pitkällä marssilla, jonka cherokeet tunsivat nimellä ”tie, jolla he itkivät” (kyynelten tie).[2]
Creekit, chickasaw’t ja seminolet
Kyynelten tiellä kuolleiden cherokeiden muistomerkki New Echotassa Georgiassa.
Alabaman ja Mississippin creekit eivät tehneet heitä muuttamaan pakottavaa sopimusta. Vuonna 1832 heidät oli kuitenkin saatu palstoittamaan omat maansa yksityisille omistajille. Osa jäi palstoilleen valkoisten siirtolaisten joukkoon. Monet päätyivät kuitenkin myymään tilansa lähes pilkkahintaan valkoisille. Usein ostoja edesauttoivat viranomaiset. Maattomat ja köyhät creekit joutuivat siirtymään Intiaaniterritorioon, jonne he perustivat perustuslaillisen hallintomuodon vuonna 1867.[2]
Chickasaw’t olivat menettäneet maitaan useissa sopimuksissa vuosina 1805, 1816 ja 1818. Vuonna 1835 he solmivat vielä sopimuksen, jolle he menttivät viimeiset maansa Mississippin itäosassa. Vuonna 1837 noin 3 000 Chickasawia siirrettiin Intiaaniterritorioon. Osa kuoli, mutta siirto onnistui paremmin kuin esimerkiksi cherokeiden kyynelten tie. Chickasaw’t asettuivat pääasiassa choctawien maiden länsiosaan.[4]
Seminolet asuttivat osia Floridasta. Yhdysvallat oli pakkokeinoin ostanut alueen Espanjalta vuonna 1819. Seminoleja ei kuitenkaan ollut vielä kukistettu sotilaallisesti. Vuonna 1832 joukko seminolepäällikköjä solmi Yhdysvaltojen kanssa niin sanotun Paynen maihinnousun sopimuksen, jolla seminolet saivat kolme vuotta aikaa muuttaa creekien mukaan Intiaaniterritorioon. Osa seminoleista vastusti kuitenkin sopimusta, mikä johti seminolesotiin Yhdysvaltojen kanssa. Vain 400 seminolea lähti vuonna 1835, mutta noin 5 000 jäi sotimaan Yhdysvaltoja vastaan. Katkeran toisen seminolesodan päätteeksi vuonna 1842 heistä saatiin siirrettyä edelleen noin 5 000, mutta Floridaan jäi edelleen vielä sotaa jatkaneita. Vuosina 1855–1858 käytiin kolmas seminolesota, jonka jälkeen saatiin siirrettyä vain sata seminolea. Floridaan jäi pieni joukko seminoleja, joita ei saatu koskaan kukistettua sodissa. Vuonna 1955 solmitulla sopimuksella he saivat viimein oman reservaattinsa Floridassa.[2]
Seminolejen ohella omille mailleen oli jäänyt vielä muitakin pieniä joukkoja pakkosiirretyistä kansoista. Joukko Pohjois-Carolinan cherokeita sai lopulta samaan tapaan oman reservaattinsa ja joukko choctaweja Mississippissä.[2] Pakkosiirroista, sopimuksista ja lupailuista huolimatta siirtolaisasutus levisi ennen pitkää myös Intiaaniterritorioon. Myöskään luvattuja korvauksia ei joko saatu tai ne maksettiin vain osittain.[3]
↑ abcdefghijkRani-Henrik Andersson ja Markku Henriksson: Intiaanit : Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia, s. 189–198. Gaudeamus Helsinki University Press, 2010. ISBN 978-952-495-162-3
↑ abcdRani-Henrik Andersson, Riku Hämäläinen ja Saara Kekki: Intiaanikulttuurien käsikirja : Kulttuurin, historian ja politiikan sanastoa, s. 76. Gaudeamus Helsinki University Press, 2013. ISBN 978-952-495-284-2
↑Bruce E. Johansen ja Barry M. Pritzker: Encyclopedia of American Indian History, s. 1215–1216. ABC-CLIO, 2008. ISBN 978-1-85109-818-7(englanniksi)
