Unkarilaisen sahanomistajaperheen vesa aikoi aluksi insinööriksi, mutta kiinnostui arkkitehtuurista luettuaan Hermann Muthesiusin teoksen Das englische Haus. Goldfinger muutti Pariisiin 19-vuotiaana 1921, kun Itävalta-Unkari oli hävinnyt ensimmäisen maailmansodan. Vuonna 1923 hän aloitti opinnot École des Beaux-Arts -oppilaitoksessa Léon Jausselyn johdolla, ja tutustui seuraavien vuosien aikana moniin kaupungissa toimineisiin arkkitehteihin, kuten Auguste Perret’hen, Mies van der Roheen ja Le Corbusieriin. Vuodesta 1929 hän teki opiskelujensa ohella monia sisustussuunnitelmia.
Goldfingeriin teki suuren vaikutuksen Le Corbusierin julkaisema teos Vers une architecture, ja hän kiinnostui tämän oppi-isän Auguste Perret’n kehittämistä teräsbetonirakenteista. 1930-luvun alussa Goldfinger avioitui Crosse & Blackwell -elintarvikeyrityksen perijättären Ursula Blackwellin kanssa ja loi siitä lähtien elämänuransa Englannissa.
1930-luvulla Goldfinger rakensi itselleen ja kahdelle muulle perheelle talot Pohjois-Lontoon Hampsteadiin, osoitteeseen 1-3 Willow Road. Näistä hänen oma entinen talonsa on nyt National Trustin hallinnoima suojelukohde.
Toisen maailmansodan jälkeen Goldfinger palkattiin suunnittelemaan toimitilat The Daily Worker -sanomalehdelle ja Britannian kommunistiselle puolueelle. Hän suunnitteli myös terveysministeriön Alexander Fleming Housen ja kaksi betonielementtirakenteista alakoulua Putneyyn.
Sodan pommitusten jälkeisen asuntopulan edessä Lontoon päättäjät alkoivat etsiä ratkaisua korkeista tornitaloista, ja Goldfingeristä tuli tämän tyyppisten rakennusten erikoisosaaja. Hänen tunnetuimpia töitään ovat 27-kerroksinen Balfron Tower ja sen viereinen 11-kerroksinen Carradale House Itä-Lontoossa. Niiden tyyliä noudattaa myös 31-kerroksinen Trellick Tower Pohjois-Kensingtonissa (1968–1972). Sen asunnot ovat kaksikerroksisia.
Goldfingerin rakennukset eivät herättäneet ihastusta yleisössä eivätkä postmodernismi-tyylisuunnan nuorissa arkkitehdeissa. Trellick Towerista on kuitenkin tullut eräänlainen populaarikulttuurin design-ikoni, ja tornitalon harvat omistusasunnot käyvät kaupaksi hyviin hintoihin.
Goldfinger tunnettiin huumorintajuttomana luonteena, joka sai usein raivokohtauksia ja erotti helposti liian vitsailevia alaisiaan. Hän myös lopetti yhteistyön joidenkin mielestään ymmärtämättömien asiakkaidensa kanssa.[1]
Kirjailija Ian Fleming vastusti vanhojen huviloiden purkua Goldfingerin pientalojen tieltä Hampsteadin Willow Roadilla. Myöhemmin Fleming nimesi roistohahmon agenttiromaanissaan 007 ja Kultasormi (1959) Goldfingerin mukaan. Arkkitehti haastoi Flemingin oikeuteen, mutta veti lopulta haasteen pois Flemingin kustantajan suostuttua maksamaan hänenkin asianajokulunsa.[2]
Vuonna 2000 Ernő Goldfingerin perikunta perusti rahaston, jonka tarkoituksena on tarjota unkarilaisille arkkitehtiopiskelijoille mahdollisuuksia opiskeluun, opintomatkoihin tai työskentelyyn Britanniassa.[3]
