Rata on yhteensä 88,48 kilometriä pitkä ja sen varrella on päätepysäkkien lisäksi 11 rautatieasemaa, joista 2 258 metrin korkeudessa oleva Ghum on radan korkeimmalla ja maailman toiseksi korkeimmalla sijaitseva rautatieasema. Rautatie kulkee vuoristoisessa maastossa ja sille ovat tyypillisiä monet tiukat kurvit – 73 prosenttia koko radan pituudesta koostuukin mutkista.[1]
Yksi rautatien silmukoista, kuva vuodelta 1921.1999 Kurseong
Normaalilevyinen rautatie Siliguriin Kalkutasta valmistui vuonna 1878[3]. Himalajan juurella sijaitseva Siliguri oli yhdistetty Darjeelingiin tiellä, jota pitkin hevosten vetämät vaunut kulkivat.[4]Teeteollisuus oli jo tuolloin noussut merkittäväksi tekijäksi Darjeelingin alueella ja tie ei olisi pystynyt selviämään kasvavasta liikenteestä.[1]
Eastern Bengal Railway Companyn asiamies Franlin Prestige lähestyi hallitusta ja ehdotti rautatien rakentamista Darjeelingiin. Ehdotus hyväksyttiin vuonna 1879, kun Bengalin varakuveröörin Ashley Edenin muodostama komitea oli antanut positiivisen mielipiteen asiasta.[4] Rautatien rakennustyöt aloitettiin jo samana vuonna. Noin 51 kilometrin pituinen osuus Siligurista Kurseongiin avattiin 23. elokuuta 1880 ja koko radan viralliset avajaiset olivat 4. heinäkuuta 1881.[3] Myöhemmin rataan on tehty monia muutoksia sen kaltevuuden helpottamiseksi.[4][5]
Huolimatta luonnonmullistuksista, kuten vuoden 1897 maanjäristyksestä ja vuoden 1899 syklonista, Darjeelingin rautatie jatkoi kehittymistään uusilla radan laajennuksilla ja matkustaja- sekä rahtimäärät kasvoivat jatkuvasti. Myöhemmin bussiliikenteestä tuli kuitenkin vakavasti otettava kilpailija rautatielle. Toisen maailmansodan aikana rautatie oli merkittävä sotilaiden ja varusteiden kuljettamisessa Darjeelingin ja Ghumin ympäristöön.[5]
Intian itsenäistymisen jälkeen rautatie sulautettiin Indian Railwaysiin. Vuonna 1962 rataa pidennettiin kuudella kilometrillä New Jalpaiguriin, jossa se yhdistettiin uuteen leveäraiteiseen rautatiehen.[5]
Lähteet
↑ abICOMOS: Advisory Body Evaluation (PDF) (s. 1) World Heritage Center. 9/1999. UNESCO. Viitattu 1.8.2007. (englanniksi)
