Béla IV
Béla IV kuvattuna teoksessa Chronica Hungarorum 1488
Unkarin kuningas
Valtakausi	1235–1270
Kruunajaiset	14. lokakuuta 1235, Székesfehérvár
Edeltäjä	Andreas II
Seuraaja	Tapani V
Syntynyt	marraskuu 1206
Kuollut	3. toukokuuta 1270 Margitinsaari, Budapest
Hautapaikka	Neitsyt Marian fransiskaanikirkko, Esztergom
Puoliso	Maria Laskaris
Lapset	Pyhä Kinga Margareta Anna Katarina Autuas Unkarin Jolán Elisabet Konstanzia Tapani V Pyhä Margaret Béla
Suku	Árpád
Isä	Andreas II
Äiti	Gertrud Meranialainen
Uskonto	roomalaiskatolilaisuus

Béla IV (marraskuu 1206 – 3. toukokuuta 1270) oli Unkarin kuningas vuodesta 1235 kuolemaansa saakka vuoteen 1270.^[1][2]

Kuninkaan asema oli heikentynyt merkittävästi Bélan isän Andreas II:n kaudella, ja Bélan yritykset vahvistaa kuninkaan asemaa päättyivät mongolien hyökätessä Unkariin. Mongolit voittivat unkarilaiset Muhin taistelussa vuonna 1241 ja hävittivät maata aina vuoteen 1242 asti. Lopulta mongolit kuitenkin vetäytyivät. Valtakautensa loppupuolella Béla ajautui valtakamppailuun poikaansa Tapani V:ttä vastaan. Tapanista tuli kuningas Bélan kuoltua vuonna 1270.^[1][2]

Béla IV:n isä oli Unkarin kuningas Andreas (unk. András) II ja äiti tämän ensimmäinen puoliso, Andechs-Meranian Gertrud (n. 1185 – 28. syyskuuta 1213), joka oli Baijerin kreivi Berthold IV:n, Andechsin, Carniolan ja Istrian maakreivin, ja Agnes von Wettinin tytär.^[2] Béla oli vanhin poika kuudesta sisaruksesta. Hänen vanhempi sisarensa Anna Maria (1204–1237) avioitui Bulgarian tsaari Ivan Asen II:n kanssa, sisar Elisabetista tuli Thüringenin maakreivitär ja sittemmin yksi Euroopan suosituimpia pyhimyksiä, Kálmán (1208–1241) oli Galitsia-Lodomerian kuningas, Andreas II (n. 1210–1234) oli Galitsian ruhtinas ja sisarpuoli Violanta Unkarilaisesta (unk. Jolán) tuli Aragonian kuningatar.

Béla oli 7-vuotias kun hänen äitinsä murhattiin. Hänet kruunattiin 8-vuotiaana tittelillä "rex iunior" (nuori kuningas) vuonna 1214, luultavasti isänsä vastustajien painostuksesta. Isä avioitui uudelleen vuonna 1215 Yolande de Courtenayn kanssa. Prinssi Béla piti isänsä vuonna 1222 hyväksymää Kultaista bullaa kuninkaallisten maaomistusten ja oikeuksien liiallisena rajoittamisena. Hän oli toistuvasti riidoissa Andreas II:n kanssa ja joutui usein pakenemaan maasta.^[1]

Vuosina 1225–1235 prinssi Béla toimi isänsä Andreas II:n nimittämänä Transilvanian herttuana. Virka oli uusi, ja Béla johti maakuntaa yhdessä lähes vuosittain vaihtuvien voivodien kanssa.^[3] Hän laajensi Unkarin vaikutusvaltaa etelässä ja kaakossa Syrmian baanaattiin (nykyisen Serbian ja Kroatian rajoilla), jossa hän edisti dominikaanien lähetystoimintaa.^[1]

Unkarin kuninkaan asema oli heikentynyt Bélan isän valtakauden aikana. Kuningas oli ostanut maan mahtimiehiä puolelleen suurilla maalahjoituksilla, mikä vahvisti paikallisten mahtimiesten asemaa kuninkaaseen nähden ja romutti maan vanhan linnaläänijärjestelmän. Béla alkoi arvostella isänsä politiikkaa vielä tämän eläessä. Isänsä kuoltua 1235 hän nousi kuninkaaksi.^[4]

Valtaan noustessaan Béla ryhtyi keskittämään valtaa omiin käsiinsä. Hänen isänsä hallitusajan neuvonantajia erotettiin ja maalahjoituksia peruutettiin. Tukea kuningas sai kirkolta ja alemmalta aatelistolta, kun taas ylimystö vastusti kehitystä kiihkeästi. Vallan keskittäminen kuninkaalle loppui kuitenkin pian yllättävän ulkoisen uhan takia. Tšingis-kaanin johtamat mongolit olivat luomassa suurta valtakuntaa ja saapumassa Unkarin rajoille. Kiova oli valloitettu vuonna 1240.^[4]

Béla yritti saada liittolaisia mongoleja vastaan kumaaneista, mutta hieman ennen mongolien saapumista he lähtivät Unkarista kiihtyneen väkijoukon surmattua erään heidän ruhtinaistaan. Liittolaisia ei saatu myöskään lännestä, kun samaan aikaan Saksan keisari Fredrik II ja paavi Gregorius IX kiistelivät toistensa kanssa. Batu-kaanin johtamat mongolit vyöryivät lopulta Karpaattien läpi ja voittivat unkarilaiset Muhin taistelussa 11. huhtikuuta 1241. Béla IV joutui pakenemaan perheineen mongolien tieltä ensin Itävaltaan, sitten Zagrebiin ja lopulta Trogirin linnoitettuun kaupunkiin Dalmatiaan. Batu-kaani ja hänen joukkonsa lähtivät lopulta Unkarista takaisin Mongoliaan kesällä vuonna 1242 suurkaani Ögödein kuoltua. Unkari oli menettänyt arviolta 15–20 % väestöstään mongolien hyökkäystä seuranneissa taisteluissa, taudeissa ja nälänhädässä.^[4]

Palattuaan Unkariin toukokuussa 1242 Béla löysi maan raunioina. Tuho oli erityisen raskasta Tonavan itäpuolella sijaitsevilla tasangoilla, missä ainakin puolet kylistä oli autioitunut. Mongolit olivat tuhonneet useimmat perinteiset hallintokeskukset, joita puolustettiin maavalleilla ja puuvarustuksilla. Vain hyvin linnoitetut asuinpaikat, kuten Esztergom, Székesfehérvár ja Pannonhalman luostari, olivat pystyneet vastustamaan piirittäjiä. Vuosina 1242–1243 seurasi ankara nälänhätä.

Uuteen mongolien hyökkäykseen valmistautuminen oli Bélan politiikan keskeinen painopiste. Kirjeessään vuonna 1247 paavi Innocentius IV:lle Béla ilmoitti suunnitelmastaan ​​vahvistaa Tonavaa – "vastakkainasettelun jokea" – uusilla linnoituksilla. Hän hylkäsi ikivanhan kuninkaallisen yksinoikeutensa rakentaa ja omistaa linnoja ja edisti lähes 100 uuden linnoituksen pystyttämistä hallituskautensa loppuun mennessä. Näihin linnoituksiin kuului uusi linna, jonka Béla oli rakentanut Nagysárosiin (Veľký Šariš, nyk. Slovakia), ja toinen linna, jonka Béla ja hänen puolisonsa kuningatar Maria Laskaris olivat rakennuttaneet Visegrádiin.

Béla pyrki lisäämään sotilaiden määrää ja parantamaan näiden varustusta. Hän myönsi metsäalueille maa-avustuksia ja velvoitti uudet maanomistajat varustamaan raskaasti panssaroitua ratsuväkeä kuninkaallisen armeijan palvelukseen. Esimerkiksi Szepesin (Spiš, nyk. Slovakia) niin kutsutuille kymmenen keihään aatelisille myönnettiin privilegiot vuonna 1243. Béla salli jopa paronien ja prelaattien palkata aseistettuja aatelisia, jotka olivat aiemmin olleet suoraan hallitsijan alaisuudessa heidän yksityisenä seurueenaan (banderium). Béla antoi Szörényin banaatin Johanniittain ritarikunnalle 2. kesäkuuta 1247, mutta ritarikunta jätti alueen vuoteen 1260 mennessä.

Béla IV tarvitsi maan jälleenrakentamiseen ylimystön tuen. Hän alkoi isänsä tapaan antaa suuria maalahjoituksia, ja aiempia ylimystön oikeuksien rajoituksia peruttiin. Väestökadon koettelemille alueille kutsuttiin uusia asukkaita. Maahan uudelleen kutsuttuja kumaaneja asutettiin Tonavan ja Tiszan väliselle tasangolle. Reinin ja Moselin alueelta saapui siirtolaisia Transsilvaniaan, jonne saapui myös leviävää valakialaisten asutusta. Unkarin kauppa vilkastui uusien maahanmuuttajien myötä, ja Unkariin muodostui uusi länsieurooppalainen kaupunkilaitos.^[4] Béla myönsi Székesfehérvárin erivapaudet yli 20 siirtokunnalle edistäen niiden kehittymistä itsehallinnollisiksi kaupungeiksi. Myös Ylä-Unkarin (nyk. Slovakian) kaivoskaupungit saivat kaupunginoikeutensa Bélan hallituskaudella.

Béla IV siirsi maansa pääkaupungin vanhasta Esztergomista Budaan. Mongolivalloituksista selviytyneet vanhan Budan (Óbuda) ja Pestin asukkaat siirrettiin puolustustarkoituksessa vastapäiselle kukkulalle, uudelle Linnavuorelle vuonna 1248. Kahden vuosikymmenen kuluessa heidän uudesta linnoituksestaan ​​Budasta tuli Unkarin tärkein kauppakeskus. Béla myönsi kaupunkioikeudet myös Zagrebin keskustan linnoitukselle vuonna 1242 ja vahvisti ne vuonna 1266.

Maan paroneille kuningas ei kyennyt luomaan vastavoimaa, ja maa jakautui keskenään kiistelevien paronien tukialueisiin. Aatelisto pakotti Bélan vahvistamaan isänsä vuonna 1222 hyväksymän Kultaisen bullan, jolla aatelisto oli saanut vapauksia ja oikeuksia. Aateliset saivat myös oikeuden osallistua Székesfehérvárissa pidettävään valtakunnalliseen kokoukseen, mitä pidetään Unkarin valtiopäivälaitoksen alkuna.^[4]

Béla IV pyrki vahvistamaan maatansa ulkopoliittisesti mongolien sotaretken jälkeen. Avioliittojen kautta hän loi suhteita Ranskan ja Napolin Anjou-sukuun. Unkarin valtaa yritettiin levittää Itävaltaan. Maan viimeinen Babenberg-suvun ruhtinas Fredrik II Riitaisa sai surmansa taistelussa unkarilaisia vastaan vuonna 1246, ja unkarilaiset miehittivät Steiermarkin alueen. Pian unkarilaiset joutuivat kuitenkin vetäytymään Böömin kuningas Ottokar II:n uhkaamina.^[4] Sotia käytiin myös Nemanjić-dynastian hallitsemaa Serbiaa vastaan, ja Dalmatian Zadar menetettiin Venetsialle.^[2]

Béla loi puolustusliiton mongoleja vastaan. Hän naitti kolme tytärtään niiden ruhtinaiden kanssa, joiden maita myös mongolit uhkasivat. Rostislav Mihailovitš, Galitsian ruhtinaskunnan kruununtavoittelija, avioitui ensimmäisenä vuonna 1243 Bélan ja kuningatar Maria Laskariksen tyttären Annan kanssa.

Béla pyrki luomaan tiiviimpiä suhteita kumaaneihin, joiden hän uskoi voivan auttaa mahdollisen uuden mongolien sotaretken varalta. Bélan 16-vuotias poika István (tuleva Tapani V) otti vuonna isänsä tahdosta 1255 puolisokseen kumaanien päällikön tyttären Elisabetin (unk. Erzsébet). Béla ajautui sittemmin valtataisteluun oman poikansa kanssa, ja maan ylimystö päätyi tukemaan Tapania isäänsä vastaan.^[4]

Béla IV kuoli sairastuttuaan alkuvuodesta 1270 vakavasti 63-vuotiaana toukokuussa 1270.^[2] Hänet haudattiin Neitsyt Marian fransiskaanikirkkoon Esztergomiin. Hänen samanikäinen puolisonsa kuningatar Maria kuoli alle kaksi kuukautta myöhemmin.

Béla jätti pojalleen Istvánille vauraan, uudelleenrakennetun ja linnoitetun valtakunnan, joka oli saatu aikaiseksi 28 vuodessa. Béla solmi onnistuneita yhteyksiä Árpád- ja Anjou-sukujen välille dynastisten avioliittojen avulla. Hänen elämänsä viimeisenä vuonna, joulukuussa 1269, Monte Cassinon luostarin apotti Bernhard Ayglerius vieraili Unkarissa Anjoun kuninkaan Kaarle I:n lähettiläänä. Hän raportoi innostuneesti herralleen — ulkomainen ja puolueeton aikalaislähettiläs näki Bélan hovin seuraavasti:

"Unkarin kuningassuvulla on uskomaton mahti, sen sotajoukot ovat niin suuret, ettei kukaan idässä ja pohjoisessa uskalla liikahtakaan, jos voittoisa ja loistokas kuningas mobilisoi armeijansa. Suurin osa pohjoisen ja idän maista ja ruhtinaista kuuluu hänen valtakuntaansa joko sukulaisuuden tai valloituksen kautta."

Bélan vanhin poika István, Tapani V seurasi häntä valtaistuimelle ja kuoli äkillisesti vain 33-vuotiaana hallittuaan maata kahden vuoden ajan.^[4]

Béla IV:n puoliso oli keisari Theodoros I Laskariksen ja Anna Komnena Angeluksen toiseksi vanhin tytär Maria Laskaris (n. 1206–16/24. kesäkuuta 1270).^[2] Heille syntyi kymmenen lasta:^[2] Kahta heidän tyttäristään kunnioitetaan katolisen kirkon pyhimyksinä, kahta autuaana.

• Pyhä Kinga (5. maaliskuuta 1224 – 24. heinäkuuta 1292), tunnetaan myös nimellä Kunigunda. Avioitui Puolan suurherttua Bolesław V Siveän tai Ujon (1226–1279) kanssa, eli legendan mukaan neitseellisessä avioliitossa joten liitosta ei syntynyt jälkeläisiä. Puolisonsa kuoleman jälkeen Kingasta tuli nunna ja abbedissa. Paavi Johannes Paavali II kanonisoi hänet vuonna 1999.
• Margareta (unk. Margit, n. 1225 – 20. huhtikuuta 1242), kihlattiin ranskalaisen ritari Guillaume de Saint-Omerin (k. 1242) kanssa, kuoli 19-vuotiaana Trogirin linnoituksessa ollessaan perheensä kanssa maanpaossa mongolivalloittajia Muhin taistelun jälkeen
• Anna (n. 1226 – vuoden 1270/1274 jälkeen), avioitui 1243 Tšernigovin ruhtinaan ja Slavonian käskynhaltijan Rostislav III Mihailovitšin kanssa. Heille syntyi viisi lasta, joista tytär Kunigunda oli Böömin kuningas Ottokar II:n toinen puoliso.
• Katariina (unk. Katalin, n. 1229–1242), kuoli 13-vuotiaana Trogirin linnoituksessa ollessaan perheensä kanssa maanpaossa mongolivalloittajia Muhin taistelun jälkeen
• Autuas Unkarin Jolanta (unk. Árpád-házi Boldog Jolán, puol. Jolenta Wȩgierska, n. 1235–1298), avioitui Ison-Puolan herttua Bolesławin kanssa. Heille syntyi kolme tytärtä: Elisabet, Hedvig ja Anna. (Hedvigistä (puol. Jadwiga) tuli Puolan kuninkaan Władysław I Łokietekin puoliso, ja heidän tyttärensä Elisabet (unk. Erzsébet) puolestaan avioitui Unkarin kuninkaan Kaarle Robertin kanssa.) Miehensä kuoltua Jolanta vetäytyi sisarensa Kingan kanssa 1279 Stary Sączin luostariin, ja Kingan kuoltua hänestä tuli miehensä perustaman Gnieznon luostarin abbedissa. Paavi Leo XII julisti hänet autuaaksi 1827.^[5][6]
• Elisabet (unk. Erzsébet, n. 1236 – 24. lokakuuta 1271), avioitui Ala-Baijerin herttua Henrik XIII:n kanssa, heille syntyi kymmenen lasta. Heidän poikansa oli Unkarin kuningas Otto.
• Autuas Constantia (unk. Árpád-házi Boldog Konstancia, n. 1237 – 1276), avioitui Galitsian kuningas Leo I:n kanssa, heille syntyi kolme lasta. Constantia tuli tunnetuksi katolisen uskon puolustajana Galitsiassa ja vetäytyi 1266 luostariin. Hänet haudattiin puolisonsa häntä varten rakennuttaman Pyhän Johannes Kastajan kirkkoon Lviviin ja julistettiin autuaaksi 1674.^[7]
• Tapani V (unk. István, joulukuu 1239 – 6. elokuuta 1272), avioitui 1255 kumaaniprinsessa Elisabetin (unk. Erzsébet, s. noin 1239) kanssa, seurasi isäänsä kuninkaana ja hallitsi kaksi vuotta. Heille syntyi kuusi lasta, joista yksi oli Ladislaus IV.
• Pyhä Margareta (unk. Árpád-házi Szent Margit, 27. tammikuuta 1242 – 18. tammikuuta 1271), sai nimensä nuorena kuolleen vanhemman sisarensa mukaan. Margareta vietti lapsesta pitäen luostarielämää, suurimman osan siitä isänsä perustamassa luostarissa nykyisen Budapestin Jänissaarella, jota hänen mukaansa kutsutaan Margitinsaareksi. Hänet kanonisoitiin vuonna 1943.
• Béla, Slavonian, Kroatian ja Dalmatian herttua (n. 1249–1269), avioitui maakreivitär Kunigunde von Brandenburgin (k. 1292), Brandenburgin maakreivi Otto III:n ja Böömin prinsessa Beatricen tyttären kanssa. Leskeydyttyään Kunigunde avioitui uudelleen Limburgin herttuan Waleran IV:n kanssa.

Edeltäjä: Andreas II

Unkarin kuningas 1235–1270

Seuraaja: Tapani V

Transilvanian herttua 1225–1235

Seuraaja: Tapani V