Black metalin toinen aalto on nimitys 1990-luvun alussa kehittyneelle äärimetallin tyylilajille ja sen ympärille syntyneelle alakulttuurille. Black metal -yhtyeitä on toiminut eri puolilla maailma 1980-luvun alkupuolelta lähtien, mutta toinen aalto liitetään voimakkaimmin Norjaan, missä lajityypin aate ja äänimaailma vakiintuivat nykyiseen muotoonsa. Musiikkinsa lisäksi varhainen norjalainen black metal tunnetaan kirkkojen tuhopoltoista ja henkirikoksista, joihin alakulttuurin jäsenet syyllistyivät. Tästä juontuu genren kansanomainen suomenkielinen nimi ”kirkonpolttohevi”. Tämä artikkeli keskittyy Norjan tapahtumiin vuosina 1990–1996.

Black metal tuli julkisuuteen ennen kaikkea Mayhem- ja Burzum-yhtyeiden kautta. Mayhemin kitaristi ja taiteellinen johtaja Øystein ”Euronymous” Aarseth oli uuden musiikkityylin ja ideologian pääasiallinen kehittäjä. Black metal -alakulttuurin radikalisoituminen alkoi vuonna 1991, kun Mayhemin laulaja Per ”Dead” Ohlin tappoi itsensä. Aarseth kehitti tämän jälkeen pakkomielteen pahuuteen ja alkoi yllyttää ihailijoitaan rikoksiin. Aarseth oli ihailijoitaan muutaman vuoden vanhempi, kun taas hänen kannattajansa olivat enimmäkseen vasta teini-ikäisiä. Vuosina 1992–1996 Norjassa poltettiin tai yritettiin polttaa kymmeniä kirkkoja. Usein syyllinen oli black metal -muusikko tai genren fani. Aarseth itse ei tiettävästi osallistunut kuin yhden kirkon polttamiseen.

Burzumin ainoa jäsen Varg Vikernes kohosi toiseksi black metal -piirien johtohahmoksi. Hänen arvovaltaansa lisäsivät valmius rikoksiin sekä näyttävät julkisuustempaukset. Vuonna 1993 Aarsethin ja Vikernesin välit tulehtuivat, ja Vikernes murhasi entisen suojelijansa. Toinen huomiota herättänyt henkirikos tapahtui 1992, kun Emperorin rumpali Bård ”Faust” Eithun puukotti sattumalta kohtaamansa miehen kuoliaaksi. Aarsethin murhan myötä rikosvyyhti alkoi selvitä ja monet black metal -muusikot joutuivat jopa vuosikymmeniksi vankilaan. Aikaa myöden rikokset vähenivät ja alakulttuurin ilmapiiri maltillistui.

Black metalin toiseen aaltoon liittyy monenlaisia myyttejä ja puolitotuuksia, joita genren muusikot tarkoituksella lietsoivat. Aarseth ja Vikernes väittivät johtavansa ”mustaksi sisäpiiriksi” kutsuttua kulttia tai terroristijärjestöä, joka palvoi Saatanaa. On tulkinnanvaraista, oliko tällaista järjestöä koskaan olemassa. Aarsethin ja Vikernesin ympärille kokoontui samanmielisiä ihmisiä, mutta ryhmällä ei koskaan ollut tiukkaa organisaatiota eikä se pitänyt kirjaa jäsenistään. Epäselvää on sekin, palvoiko yksikään black metal -muusikko todella Saatanaa, vai oliko kyse pelkästä šokeeraamisesta ja nuorisokapinasta.

Pääartikkeli: Black metalin ensimmäinen aalto

Ensimmäiset black metaliksi kutsutut yhtyeet ilmaantuivat 1980-luvun alussa.^[1] Termin merkitys oli löyhä, ja black metalilla viitattiin pieneen joukkoon äärimetalliyhtyeitä, joille yhteistä olivat saatanalliset sanoitukset. Satanismi ei niille ollut vakava aate, vaan rienaavia aiheita viljeltiin šokkiarvon vuoksi.^[2] Jälkikäteen suuntausta on nimitetty black metalin ensimmäiseksi aalloksi.^[3] Toisen aallon black metalin ohella näillä yhtyeillä oli pysyvä vaikutus thrash ja death metaliin.^[3] Vielä 1980-luvulla alagenrejen välille ei kuitenkaan tehty tarkkaa eroa,^[4] vaan nimityksiä käytettiin ristiin.^[5] Monet äärimetallin harrastajat kuuntelivat myös punkia. Olennaista oli musiikin äärimmäisyys.^[4]

Black metal eriytyi thrash ja death metalista vuosikymmenen lopulla.^[6] Erityisen suuri vaikutus oli sveitsiläisellä Samaelilla, joka perustettiin 1987.^[7] Vuosikymmenen taitteessa ilmaantui joukko uudenlaista black metalia esittäneitä yhtyeitä. Edeltäjistään poiketen ne eivät soittotaitojen karttuessa luopuneet raa’asta ja okkulttisesta tyylistä, vaan siitä tuli pysyvä osa itseilmaisua.^[8] Yhtenäistä black metal -alakulttuuria ei silti ollut, vaan eri puolilla maailmaa toimi pieni joukko lajityypin ihailijoita, jotka pitivät yhteyttä kirjeitse ja tapetradingin kautta.^[9]

Katso myös: Saatananpalvontapaniikki

Yhdysvalloissa levisi 1960–1970-lukujen taitteesta alkaen virhekäsitys, että saatananpalvonta oli syvään juurtunut ja laajalle levinnyt, vakava yhteiskunnallinen ongelma.^[10] Tyypillisesti se kuvataan mustaa magiaa ja rikoksia harjoittavaksi salaliitoksi.^[11] Usein saatananpalvonnasta syytettiin nimenomaan metallimusiikin harrastajia.^[12]

Yhdysvaltain moraalipaniikki oli kiihkeimmillään 1980-luvulla.^[13] Pohjoismaihin se rantautui täydellä voimallaan vasta 1990-luvun puolella. Black metal oli Pohjoismaiden paniikin synnyssä keskeisessä osassa.^[14] Black metal -yhtyeiden saatanallinen julkikuva perustui julkisuuteen levinneisiin stereotyyppeihin. Rockin kapinallisimmat ainekset yhdistyivät kauhuelokuvien kuvastoon ja ulkomusiikillisiin tekoihin. Kristinuskon dualistisesta maailmankuvasta black metal omaksui pelkän pahuuden. Lopputuloksena oli äärimmäinen toiseus, ”outo sekoitus narsismia ja nihilismiä”.^[15]

Black metalista tuli erityisen suosittua Norjassa, missä niin kutsuttu toinen aalto käynnistyi vuoden 1990 tienoilla.^[20] Kaupallistuneelle 1980-luvun heavy metalille vastareaktiona syntynyt suuntaus^[21] määritteli black metalin sekä musiikillisesti että ideologisesti.^[22] Dayal Pattersonin (2013) mukaan koko genre syntyi uudelleen. Toinen aalto sai 1990-luvun alussa laajaa valtavirran näkyvyyttä ja vakiinnutti asemansa osana metallimusiikin kirjoa.^[23] Useimmiten black metalilla tarkoitetaankin juuri toista aaltoa ja sille ominaista äänimaailmaa.^[24] Suuntauksen tärkeimpiä yhtyeitä olivat Mayhem, Burzum, Satyricon, Immortal, Darkthrone, Enslaved, Emperor ja Dimmu Borgir.^[25]

Norjalaisten black metal -piirien johtohahmoksi kohosi Mayhem-yhtyeen kitaristi Øystein ”Euronymous” Aarseth.^[26] Suurin osa 1980–1990-lukujen taitteen norjalaisyhtyeistä ei kutsunut musiikkiaan black metaliksi, mutta Venomia suuresti ihaillut Aarseth alkoi johdonmukaisesti kehittää käsitteen ympärille musiikkityyliä ja alakulttuuria.^[27] Hänen kannustamanaan monet death metal -yhtyeet (esimerkiksi Emperor, Darkthrone ja Immortal) siirtyivät black metaliin.^[28]

Toisen aallon yhtyeet käyttivät musiikissaan voimakkaita tehokeinoja: kitaran keski- ja alarekisteri oli miksattu kuulumattomiin, laulu oli raa’an kuuloista örinää, äänimaailma karkea ja kylmä.^[29] Ensimmäisen aallon yhtyeille ominainen huumori jäi pois, samoin seksistä, päihteistä ja hauskanpidosta kertovat sanoitukset.^[30] Aarseth ja Thornsin Snorre ”Blackthorn” Ruch kehittivät 1990-luvun taitteessa uuden soittotyylin.^[31] Metallimusiikille tyypillisten voimasointujen sijaan he alkoivat soittaa kaikkiin kitaran kieliin perustuvia sointuja.^[31][32] Demppaamisen sijaan kielten annettiin soida vapaasti.^[33] Aarseth mainitsi 1993 julkaistussa haastattelussa, ettei hänen yhtyeensä enää pelkästään keksinyt riffejä vaan sävelsi kappaleita.^[32] Hän kertoi pitävänsä enemmän tunnelmallisesta ja melodisesta musiikista kuin kaoottisesta metelistä.^[34] Innoitusta haettiin metallimusiikin ulkopuolelta: Aarseth sekä Ruch kuuntelivat krautrockia ja avantgardemusiikkia, joiden synteettiset ja epäinhimilliset äänimaailmat innoittivat black metalin tunnelmaa. Myös varhaiset videopeliääniraidat sekä Olivier Messiaenin omalaatuinen urkumusiikki vaikuttivat heidän soittoonsa.^[35] Darkthronen Gylve ”Fenriz” Nagell muistelee kuunnelleensa uutta soittotyyliä Mayhemin Live in Leipzig -albumilta (1993) ja Thornsin harjoituksissa 1991 tehdyiltä äänitteiltä: ”[Sen jälkeen] moni bändi alkoi väkertää saman sorttisia riffejä – –. Itse pitkästyin siihen aika pian. Vuonna 1994 se oli minun osaltani menneisyyttä; vuonna -95 se alkoi jo käydä helvetin pitkäveteiseksi. Samoihin aikoihin hifi-idiootit rupesivat jäljittelemään sitä, mutta se oli kuulostanut paljon paremmalta silloin kun se oli vielä lo-fi. Vuoteen 1993 asti black metal oli vain ja ainoastaan lo-fi. Kukaan ei ollut vielä julkaissut modernin muovista black metalia.”^[33]

Norjalainen black metal sai muotonsa kun death metalia soittanut Darkthrone siirtyi black metaliin.^[36] Yhtyeen toisella albumilla A Blaze in the Northern Sky (1992) se hylkäsi teknisen ja viimeistellyn death metalin ja alkoi soittaa raakaa, ensimmäisen aallon black metalin innoittamaa musiikkia.^[17] Death metalia pidettiin liian valtavirtaisena ja teknisenä, ja Darkthrone vaihtoi genreä monen muun kanssa.^[37] A Blaze in the Northern Sky oli ennenkuulumattoman raju ja sen äänimaailma ohut ja karkea. Vaikka musiikissa kuulee paikoittain viitteitä yhtyeen aiemmasta death metal -tyylistä, teki rosoinen äänimaailma pesäeron aikaisempaan ja antoi mallin myöhemmälle black metalille.^[18] Myös albumin kansikuvalla oli vaikutus tulevaan. Pelkistetty mustavalkoinen kansi erosi aikalaisistaan, ja etenkin death metalin kansikuvituksesta.^[38]

Merkittävä vaikutus norjalaisen black metalin kehitykseen oli Bergenissä sijaitsevan Grieghallenin konserttitalon äänitetuottaja Eirik ”Pytten” Hundvinilla, joka tuotti merkittäviä toisen aallon albumeita 1990-luvulla.^[39] Hundvin ei ollut aikaisemmin tuottanut saatika äänittänyt äärimetallia, mutta hän innostui musiikista, kun Old Funeral äänitti Grieghallenissa demonsa Abduction of Limbs (1990).^[40][41] Hundvin tuotti Grieghallenilla muun muassa Immortalia, Burzumia, Emperoria sekä Mayhemiä.^[42] Viimeksi mainitun De Mysteriis Dom Sathanas -albumi (1994) äänitettiin suuressa konserttisalissa, jonka kaikua ja sinfoniaorkesterille tarkoitettua akustiikkaa Hundvin käytti hyväkseen albumin kolkon äänimaailman luonnissa.^[43]

Katso myös: Dawn of the Black Hearts

Huhtikuussa 1991 Mayhemin laulaja ja sanoittaja Per Yngve Ohlin, taiteilijanimeltään Dead, viilsi ranteensa auki ja ampui itseään päähän haulikolla.^[44] Hän oli oireillut psyykkisesti jo pitkään. Lapsuudessaan Ohlin oli sairastunut vakavasti ja käynyt lähellä kuolemaa. Kokemuksiensa seurauksena hän epäili olevansa jo valmiiksi kuollut. Konserteissa Ohlin viilteli itseään ja maskeerasi itsensä kuolleen näköiseksi.^[45] Hän oli myös hyvin ujo^[46] ja yksinäinen.^[44] Yhtyetoverit muistavat hänet mukavana miehenä jolla oli kuitenkin paljon ongelmia.^[47] Aarseth kohteli Ohlinia huonosti ja yllytti tätä tappamaan itsensä.^[45] Mayhemin rumpali Kjetil Manheim pohdiskeli vuosia myöhemmin, ”tekikö Øystein sen silkkaa pahuuttaan vai oliko se pelkkää hölmöilyä.”^[48]

Ohlinin ruumiin löysi Aarseth. Hän ei heti kertonut tapahtuneesta poliisille vaan kävi ensin ostamassa kameran ja otti sillä valokuvia ruumiista. Aarseth käytti itsemurhaa Mayhemin ja black metalin mainostamiseen ja väitti Ohlinin surmanneen itsensä vastalauseena äärimetallin kaupallistumiselle. Muut Mayhemin jäsenet pitivät tätä mauttomana, ja osa heistä jätti yhtyeen.^[49] Aarseth valmisti Ohlinin kallon palasista kaulakoruja, joita antoi arvostamilleen muusikoille.^[50] Lisäksi Aarseth väitti harkinneensa Ohlinin aivojen syömistä, mutta tuli toisiin aatoksiin todettuaan kappaleet pilaantuneiksi.^[51]

Mayhemin basisti Jørn ”Necrobutcher” Stubberudin mukaan itsemurha radikalisoi black metal -alakulttuurin ja toi sille laajempaa näkyvyyttä.^[52] Ennen itsemurhaa satanismi ei ollut Mayhemin jäsenille vakava ideologia saati uskonnollinen vakaumus.^[53] Stubberud arvelee tapauksen järkyttäneen Aarsethia syvästi, kun Mayhemin ympärille rakentunut mielikuvitusmaailma muuttuikin äkkiä todeksi. Manheimin mukaan Aarseth jäi oman fantasiamaailmansa vangiksi ja ”yritti olla [elämässään] yhtä äärimmäinen kuin mitä oli puheissaan.”^[54] Anders Odden oli samaa mieltä: ”Øystein alkoi elää fantasioitaan todeksi.”^[55] Bård ”Faust” Eithun arvioi myöhemmin, että juuri Ohlinin itsemurhan myötä ”black metal -alakulttuuri kehitti pakkomielteen kaikkeen siihen, mikä on saatanallista ja pahaa”.^[45]

Pari kuukautta Ohlinin kuoleman jälkeen Aarseth muutti Osloon^[45] ja perusti äärimetalliin keskittyneen Helvete-nimisen levykaupan (suom. Helvetti).^[56] Sen seinät oli maalattu mustiksi, ja niillä roikkui keskiaikaisia aseita, kuvalevyjä ja yhtyeiden mainosjulisteita.^[45] Liikkeen logo oli maalattu oveen verenpunaisella maalilla,^[57] ja ikkunaa koristi muovinen hautakivi.^[45] Aarseth perusti myös Deathlike Silence -levy-yhtiön^[45] ja haaveili elättävänsä itsensä levymyynnillä. Oddenin mukaan hänen visionsa oli ”hyvin idealistinen”: Aarseth ajatteli antaa 90 % myyntituloista yhtyeille ja pitävänsä itsellään 10 %, kun oikeat levy-yhtiöt tekevät päinvastoin. Oddenin mukaan Aarseth oli liikemiehenä täysin epäpätevä.^[58]

Aarsethin vuokraama tila oli epäkäytännöllisen iso, ja itse myymälä käsitti siitä vain pienen osan. Marginaaliseen toimintaan nähden vuokra oli aivan liian korkea, eikä kauppa menestynyt.^[59] Valikoima jäi pieneksi, koska Aarsethilla ei ollut tarvittavia kontakteja jakelijoihin ja maahantuojiin. Kaiken lisäksi hän myi levyjä halvalla. Tappiollisesta toiminnasta huolimatta Helvetestä tuli Norjan black metal -alakulttuurin keskus ja muusikoiden kokoontumispaikka.^[60] Osa black metal -piirien aktiiveista jopa asui myymälän takana sijainneessa asunnossa.^[45] Satyriconin rumpali Kjetil ”Frost” Haraldstad on muistellut ensimmäistä vierailuaan: ”Tunsin olevani paikassa, jossa olin aina haaveillut olevani. – – Ja se pahuutta huokunut ilmapiiri. Kaikki oli yksinkertaisesti täydellistä.”^[61] Jon ”Metalion” Kristiansen on kuvaillut Helveten avaamista ”koko norjalaisen black metal -scenen lähtölaukaukseksi”.^[56]

Aarseth alkoi rakentaa itselleen synkkää julkisuuskuvaa, ja hänen karismaattisen hahmonsa ympärille kerääntyi muita samanmielisiä.^[45] Suurin osa ”mustan sisäpiirin” jäsenistä oli teini-ikäisiä poikia.^[62] Vuonna 1968 syntynyt Aarseth oli jo päälle parikymppinen ja siten hieman muita vanhempi.^[63] Osa toisen aallon black metal -muusikoista on kuvaillut Aarsethia eräänlaiseksi isähahmoksi.^[64] Hänen puheensa olivat hyvin äärimmäisiä: hän esimerkiksi jakeli tappouhkauksia^[45] ja yllytti kannattajiaan rikoksiin.^[65] Helvetessä kokoontunut nuoriso ei osannut arvioida kuulemaansa kriittisesti, sillä he näkivät Aarsethista vain tämän luoman imagon. Vanhojen ystäviensä seurassa Aarseth käyttäytyi normaalisti ja oli iloinen ja ystävällinen. He eivät ottaneet Aarsethin puheita vakavasti, sillä olivat tunteneet hänet jo pitkään ja tiesivät, mitä hän todellisuudessa ajatteli.^[66]

Ohlinin itsemurhan ohella black metal -alakulttuurin radikalisoitumiseen vaikutti nuoren Kristian Vikernesin saapuminen Helveteen.^[67][45] Alkuun hän käytti taiteilijanimenään ”Count Grishnackhia”. Myöhemmin Vikernes vaihtoi etunimekseen Varg (suom. susi).^[68] Aarseth viehättyi Vikernesin luonteesta ja aatteista. Kjetil Manheim sen sijaan muistelee pitäneensä Vikernesiä idioottina. Manheimin mukaan Aarsethin ja Vikernesin äärimmäisyys veti puoleensa outoja ja yksinäisiä ihmisiä, joilla usein oli mielenterveysongelmia. Helvetestä he löysivät ryhmän ja ilmapiirin, joka hyväksyi heidät joukkoonsa ja antoi heille kunnioitusta.^[69]

Aarseth otti itseään viisi vuotta nuoremman Vikernesin suojatikseen ja julkaisi tämän Burzum-nimellä levyttämää materiaalia. Vikernes osoittautui tuotteliaaksi muusikoksi, joka 1990-luvun alussa julkaisi uusia albumeja muutaman kuukauden välein, kun taas Aarseth ei ollut vielä saanut valmiiksi yhtäkään pitkäsoittoa. Vikernes myös liittyi Mayhemiin basistiksi.^[45] Hänestä tuli nopeasti yksi black metal -liikkeen johtohahmoista.^[70] Ympärilleen kerääntyneisiin nuoriin Aarseth ja Vikernes suhtautuivat käskyläisinä,^[71] ja lehtihaastattelussa Vikernes kuvaili Åsanen kirkon polttajaa ”vähä-älyiseksi yksilöksi”, jota musta sisäpiiri käytti hyväkseen. Kirkon polttaja Jørn Inge Tunsberg suuttui tästä niin, että puhui lopulta poliisille.^[70]

Julkisuudessa Aarseth kuvaili mustaa sisäpiiriä kultinkaltaiseksi taistelujärjestöksi, joka levitti saatanallista sanomaansa terrorismin keinoin.^[72] Eithunin mukaan tämä oli kuitenkin liioittelua: ”Se oli vain nimi, joka keksittiin kuvaamaan porukkaa, joka hengaili levykaupan ympärillä. – – Ihmiset kyselivät, ketkä olivat mustan piirin jäseniä, mutta eipä sillä oikeastaan ollut jäseniä. – – Ei ollut mitään jäsenyyden kaltaista tai jäsenkortteja tai virallisia kokoontumisia.”^[73] Varg Vikernesin mukaan black metal -sisäpiiri oli Aarsethin mielikuvituksen tuotetta. Tämä halusi, että ihmiset uskoisivat sen olemassaoloon, ja onnistui aluksi huiputtamaan tiedotusvälineitä. Ennen pitkää kävi kuitenkin ilmeiseksi, ettei mitään sisäpiiriä ollut.^[74]

Vuosien 1992 ja 1996 välillä Norjassa paloi kymmeniä kirkkoja. Arviot siitä, kuinka moni oli tahallinen tuhopoltto tai sen yritys vaihtelee: Kaaoksen ruhtinaat -kirjan mukaan vuoteen 1996 mennessä ainakin 50 kirkkoa joutui tuhopolton tai sen yrityksen kohteeksi,^[75] mutta Evangelical Focus -verkkolehden mukaan Norjassa paloi vuosina 1990–2020 noin 37 kirkkoa.^[76] Tuhopoltoissa epäilty oli usein joko black metal -muusikko tai genren fani,^[75] mutta osa paloista sai alkunsa esimerkiksi sähkövian vuoksi. Kaikilla tuhopolttajilla ei välttämättä ollut satanistista motiivia.^[76]

Ensimmäinen onnistunut kirkonpoltto tapahtui Bergenissä, jossa Fantoftin sauvakirkko paloi 6. kesäkuuta 1992. Paloa luultiin aluksi vahingoksi.^[75] Varg Vikernesiä epäiltiin teosta, mutta häntä ei koskaan tuomittu. Kirkko uudelleenrakennettiin vuonna 1997, ja joillekin hevareille siitä tuli eräänlainen pyhiinvaelluskohde.^[77] Heinäkuussa 1992 paloi Revheimin kirkko Kvernevikissä ja sen jälkeen Holmenkollenin kappeli Oslossa. Näitä seurasivat Ormøyn, Skjoldin, Hauketon, Åsanen sekä Sarpsborgin kirkkojen tuhopoltot. Viimeksi mainitun sammuttamisessa menehtyi palomies.^[75]

Vikernes tuomittiin Åsanen, Storetveitin, Skjoldin sekä Holmenkollenin kirkkojen tuhopoltoista. Vikernes on myöhemmin sanonut, että kirkkoja poltettiin kaveriporukalta saadun hyväksynnän toivossa sekä kostoksi kristinuskolle, jonka katsottiin tuhonneen pohjoismaalaisten alkuperäiset uskomukset. Oikeudenkäynnissään Vikernes ilmoitti, että ”kirkonpoltot ja black metal tulevat uudelleenherättämään norjalaisten tunteet Odinia kohtaan”.^[75]

Anders Oddenin mukaan ilmapiiri kärjistyi ja puheet muuttuivat vähitellen teoiksi. Kirkonpoltot jakoivat black metal -harrastajat kolmeen leiriin: yhdet osallistuivat rikoksiin, toisten mielestä kirkonpoltot menivät liian pitkälle, kun taas kolmansille asia oli yhdentekevä. Kjetil Manheimin mukaan asiasta oli puhuttu ”symbolisena teoriana”, mutta hän ei ollut uskonut, että joku todella ryhtyisi sanoista tekoihin. Oddenin mukaan muusikkojen ryhmä muuttui muutamassa kuukaudessa ”terroriverkostoksi”, ja vuoteen 1993 mennessä tilanne oli eskaloitunut jo siihen pisteeseen, ettei kukaan kyennyt sitä enää hillitsemään.^[78]

Oddenin ja Manheimin mukaan Aarseth ja Vikernes suunnittelivat räjäyttävänsä Nidarosin tuomiokirkon Mayhemin ensimmäisen studioalbumin De Mysteriis Dom Sathanasin (1994) julkaisun kunniaksi; albumin kannessa on katedraalin kuva. Suunnitelma tuskin olisi onnistunut, sillä tuomiokirkko on iso kivinen rakennus, eikä Aarsethilla ja Vikernesillä ollut riittävästi räjähdysainetta. Manheimin mukaan Aarseth oli kuitenkin suunnitelmansa kanssa tosissaan ja olisi ainakin yrittänyt, jollei olisi kuollut ennen albumin julkaisua.^[79] Encyclopedia of White Powerin mukaan Vikernesin hankkimat räjähteet oli tarkoitettu vasemmistoradikaalien ja anarkistien kokoontumispaikan Blitz Housen tuhoamiseen.^[80] Vikernes itse väittää varastoineensa räjähteet Venäjän tai Yhdysvaltain hyökkäyksen varalta.^[81]

Kjetil Manheimin mielestä kirkonpoltoissa olisi voinut olla järkeä, mikäli ne olisi tarkoitettu symbolisiksi teoiksi. Näin ei hänen mukaansa kuitenkaan ollut, vaan motiivina oli halu saada hyväksyntää liikkeen sisällä. Ihmiset saattoivat esimerkiksi soittaa Manheimille kertoakseen suunnitelmistaan etukäteen, koska halusivat huomiota. Manheimin mukaan kunnia teoista meni kuitenkin black metal -liikkeen johtohahmoille, kun taas yksittäiset tuhopolttajat nähtiin pelkkinä ilkivallan harjoittajina.^[82] Mayhemin rumpali Jan Axel ”Hellhammer” Blombergin mielestä kirkkojen sijaan olisi pitänyt polttaa moskeijoita ja hindutemppeleitä, sillä ne eivät olleet ”ikivanhaa norjalaista taidetta” vaan ”ulkomaisia kirkkoja”.^[83]

Kirkonpoltot herättivät niin paljon huomiota, että black metal -piirien rikoksia oli vaikea pitää salaisuutena. Helvetessä liikkeen jäsenet kehuskelivat teoillaan, ja huhut levisivät.^[84] Rikokset olivat kuitenkin tärkeitä ryhmäidentiteetin kannalta.^[85] Terje ”Tchort” Vik Schein mukaan ”olimme todellisuudesta irrallaan. Meillä oli mahdottomia haaveita. 17–19-vuotiaat tuntevat itsensä kuolemattomiksi, kun he ovat samanmielisessä seurassa”.^[86]

Alakulttuurin jäsenet syyllistyivät myös muuhun ilkivaltaan, murtovarkauksiin ja hautojen häpäisyyn.^[87] Norjan tapahtumien vuoksi black metaliin viitataan Suomessa toisinaan nimityksellä ”kirkonpolttohevi”^[88] tai ”norjalainen kirkonpolttohevi”.^[89][90]

Thorns-, Emperor- ja Stigma Diabolicum -yhtyeissä soittanut Bård ”Faust” Eithun oli eräs Helveten black metal -aktiiveista. Elokuussa 1992 hän vieraili äitinsä luona Lillehammerissa. Illalla 21. elokuuta hän oli kävelemässä baarista kotiin ja törmäsi sattumalta humalaiseen mieheen, joka lähestyi häntä seksuaalisesti. Miehen ehdotuksesta he kävelivät hyppyrimäen lähellä sijainneeseen metsikköön, missä Eithun puukotti miestä useita kertoja. Veitsen jäätyä kiinni ruumiiseen Eithun potki miestä, kunnes oli varma tämän kuolemasta.^[91] Eithun oli teon aikaan 18-vuotias.^[92]

Vuonna 1998 julkaistussa haastattelussa Eithun väitti, ettei missään vaiheessa tuntenut katumusta. Hän väitti suunnitelleensa koko teon ja kävelleensä metsään murha-aikeissa: ”Sen oli määrä tapahtua, ja olipa kyseessä tämä mies tai joku toinen mies, sillä ei ollut todellista merkitystä.”^[93] Emperor-yhtyetoveri Vegard ”Ihsahn” Tveitan muistelee Eithunin olleen kiinnostunut sarjamurhaajista ja arveli tämän halunneen tietää, miltä ihmisen tappaminen tuntuu.^[94] Jørn ”Necrobutcher” Stubberud ja Kjetil Manheim ovat kuitenkin myöhemmin kyseenalaistaneet tämän. Stubberudin mukaan Eithun koki joutuneensa seksuaalisen ahdistelun kohteeksi, ja väkivalta oli veitsellä varustautuneen nuoren miehen spontaani reaktio. Surmatyön jälkeen Eithun oli järkyttynyt ja olisi halunnut tunnustaa poliisille,^[95] mutta Aarseth ja Vikernes suostuttelivat hänet palaamaan Osloon.^[96] Poliisiaseman sijaan kolmikko suuntasi Holmenkollenin kappelille ja sytytti sen tuleen.^[95] Aarseth oli murhasta innoissaan, ja joksikin aikaa Eithunista tuli eräs black metal -piirien arvostetuimmista jäsenistä.^[96]

Poliisi epäili murhasta aluksi jotakuta homoalakulttuurin jäsentä. Eithun pysyi vapaana yli vuoden, mikä kannusti muita black metal -muusikoita rikoksiin, sillä he alkoivat kuvitella, etteivät jäisi kiinni. Huhut kuitenkin levisivät, ja vuonna 1993 Vikernes mainitsi eräässä haastattelussa tuntevansa murhaajan, jolloin poliisi alkoi epäillä murhasta black metal -muusikoita. Myös kirkonpoltot toivat alakulttuurille yhä enemmän kielteistä julkisuutta.^[97] Saadakseen pienemmän tuomion Eithun väitti oikeudessa, ettei ollut tarkoittanut tappaa ketään vaan kyseessä oli epäonnistunut ryöstö.^[98] Hän sai 14 vuoden tuomion ja vapautui vuonna 2003 istuttuaan tuomiostaan 9 vuotta ja 4 kuukautta.^[99] Vapauduttuaan Eithun sanoutui irti ääriaatteista ja kertoi jättäneensä ”vihan ja negatiivisen asenteen” taakseen.^[100]

Norjalainen päivälehti Bergens Tidende julkaisi 20. tammikuuta 1993 Vikernesin haastattelun, jossa tämä ilmoitti tietävänsä, kuka oli vastuussa kirkonpoltoista, ja kehuskeli kuuluvansa suureen salaliittoon, joka vastusti kristinuskoa ja levitti ”pelkoa ja pahuutta”. Norjassa oli tuohon mennessä poltettu seitsemän kulttuurihistoriallisesti arvokasta kirkkoa. Vikernes kertoi myös mestanneensa kaniinin. Uskottavuutta kertomukselle toi se, että Vikernes paljasti rikoksista yksityiskohtia, joita poliisi ei ollut kertonut julkisuuteen. Artikkelin myötä black metal nousi ensimmäistä kertaa suuren yleisön tietoisuuteen. Vikernes väitti myöhemmin, että hänen puheensa olivat tarkoituksellisen absurdeja eikä hän paljastanut haastattelussa mitään, mikä auttaisi rikosten selvittämisessä. Todellisuudessa Bård Eithun jäi haastattelun vuoksi kiinni, sillä Vikernes mainitsi tuntevansa Lillehammerin murhaajan.^[101]

Vikernesin mukaan hän ja Aarseth suunnittelivat haastattelun yhdessä. Tavoitteena oli pelotella ihmisiä, hankkia black metalille näkyvyyttä ja houkutella Helveteen lisää asiakkaita. Näkyvyyden takaamiseksi Aarseth ja Vikernes syyttivät rikoksista saatananpalvojia ja keksivät niiden taustalle kuvitteellisen rikollisjärjestön.^[81] Kaksi Vikernesin lapsuudenystävää tarjosi Bergens Tidendelle haastattelua, jossa väitettiin Vikernesin polttaneen kahdeksan kirkkoa ja tehneet Lillehammerin murhan. Bergens Tidende ei ostanut juttua, mutta lehden toimittaja Finn Bjørn Tønder päätti tehdä artikkelin aiheesta. Haastattelua tarjonneen kaksikon avulla Tønder sai yhteyden Vikernesiin ja haastatteli tätä itse.^[102]

Vikernes tarkasti ja hyväksyi artikkelin varhaisen version mutta ei lopullista versiota, sillä hänet pidätettiin ennen kuin artikkeli meni painoon. Poliisi oli löytänyt Burzumin Aske-EP:n mainoslehtisen, jonka kannessa oli valokuva Fantoftin sauvakirkon raunioista. Lentolehtisessä oli Vikernesin osoite, ja hänet pidätettiin tuhopoltoista epäiltynä. Bergens Tidenden ilmestyttyä poliisit tajusivat, että Vikernes oli sama mies, jota lehdessä haastateltiin. Vikernes väitti poliiseille, että Bergens Tidenden juttu oli perätön, mutta paikalla oli ollut neljä toimittajaa, jotka todistivat päinvastaista. Poliisi ei kuitenkaan löytänyt näyttöä siitä, että Vikernes oli todella sekaantunut rikoksiin, ja maaliskuussa hänet vapautettiin.^[102]

Black metal sai kansainvälistä julkisuutta, kun brittiläinen metallilehti Kerrang! uutisoi aiheesta 27. maaliskuuta 1993. Haastattelussa Aarseth ja Vikernes kuvailivat ”mustan sisäpiirin” harjoittamaa ”saatanallista terrorismia” ja väittivät ”black metalista tulleen uhka kansalliselle turvallisuudelle”.^[103]

Kerrangin artikkeli oli ensimmäinen uutisjuttu, jossa black metal liitettiin uusfasismiin ja äärioikeistoon. Vikernes väittää artikkelissa kannattavansa kaikkia diktatuureja, mainitsee esimerkkeinä Josif Stalinin, Adolf Hitlerin ja Nicolae Ceaușescun ja arvelee jonain päivänä itse ryhtyvänsä Skandinavian diktaattoriksi.^[104] Aarseth ja Vikernes väittivät yhdessä johtavansa rikollista black metal -salaseuraa. Heidän alaisuudessaan toimi kymmenen hengen sisäpiiri, jonka käskytti isompaa ”black metal -orjien” joukkoa. Aarseth kertoi pysyvänsä rikoksista erossa, sillä jos liikkeen johtaja pidätettäisiin, organisaatio hajoaisi. Terrorismia rahoitettiin Helveten tuloilla. Vikernes puolestaan kehuskeli, että häntä syytettiin useista rikoksista, joihin lukeutuivat esimerkiksi lasten kaltoinkohtelu, kirkkojen polttaminen, ”jokunen murha” sekä laittomien aseiden hallussapito.^[103]

Aarseth ja Vikernes kertoivat, että heidät oli kasvatettu agnostikoiksi tai ateisteiksi. Kirkonpolttoja he perustelivat: ”Me tuemme kristinuskoa koska se sortaa ihmisiä, ja poltamme kirkkoja tehdäksemme siitä vahvemman. Sitten voimme alkaa sen kanssa sotaan.” He eivät toisin sanoen vastustaneet kristinuskoa sen oppien vuoksi, vaan koska kirkko oli heikentynyt ja luopunut inkvisition kaltaisista käytännöistä. Ajatuksesta tuli joksikin aikaa yleinen osa black metalin ideologiaa.^[105]

Artikkelin myötä Norjan black metal -yhtyeet saivat valtavasti ilmaista mainosta. Toisaalta niiden rikoksista tuli paljon tunnetumpia kuin itse musiikista.^[106] Poliisi ja uutistoimittajat alkoivat tutkia Helveteä ja sen ympärille syntynyttä toimintaa. Häiritsevän huomion vuoksi Aarseth lopulta sulki liikkeen. Päätökseen vaikutti myös hänen vanhempiensa painostus, sillä he eivät pitäneet kielteisestä julkisuudesta ja Helveten toimintaa oli pyöritetty heidän taloudellisella tuellaan.^[107] Vikernes oli tästä vihainen, sillä black metalin saama ilmainen mainos meni nyt hukkaan, ja Vikernes koki joutuneensa tutkintavankeuteen turhan takia. Muidenkin black metal -muusikoiden keskuudessa Aarsethin arvostus laski, sillä Helveten sulkeminen ja vanhempien toiveiden noudattaminen eivät sopineet hänen synkeään imagoonsa.^[108][109] Aarsethin työ black metal -musiikin ja alakulttuurin hyväksi nautti kuitenkin laajaa kunnioitusta, vaikka kaikki eivät pitäneetkään hänestä ihmisenä.^[110]

Aarsethin ja Vikernesin välit tulehtuivat alkuvuodesta 1993.^[111] Bård Eithun arvelee, että taustalla oli kamppailu black metal -liikkeen johtajuudesta. Vikernes oli saavuttanut mainetta kirkonpoltoillaan, kun taas Aarseth oli yhtä kirkonpolttoa lukuun ottamatta pysynyt rikoksista erossa. Syntyi kilpailu siitä, kumpi oli kykenevämpi pahuuteen. Eithunin mukaan tilanne oli vaikea erityisesti Aarsethille, jonka ”ympärillä oli paljon savua mutta vähän tulta”. Eithun arvelee Holmenkollenin kappelin tuhopolton olleen Aarsethin yritys todistaa, että hänkin oli valmis rikoksiin eikä pelkästään vaikuttanut niiden taustalla.^[45]

Aarseth ei pitänyt Vikernesin tempauksien tuomasta julkisuudesta.^[112] Miehet olivat myös ideologiasta erimielisiä: Aarseth oli kiinnostunut kommunismista ja saatananpalvonnasta,^[113] kun taas Vikernes tunsi vetoa pakanuuteen ja äärioikeistoon.^[114] Vikernesin äidin mukaan tämä oli alkuun ihaillut Aarsethia suuresti ja ollut tämän johdateltavissa mutta sittemmin pettynyt syvästi, kun todellinen Aarseth paljastui synkkää julkisuuskuvaansa arkisemmaksi hahmoksi.^[115] Riidat kärjistyivät lopulta niin, että Aarseth uhkasi tappaa Vikernesin.^[116] Katteettomat tappouhkaukset olivat tosin muutenkin yleisiä toisen aallon black metal -piireissä.^[117]

Elokuun 10. päivän iltana Vikernes ja Snorre ”Blackthorn” Ruch ajoivat Bergenistä Osloon, missä Aarseth asui. Kolmas mies jäi Bergeniin, nosti Vikernesin pankkikortilla rahaa ja vuokrasi videon. Tarkoituksena oli luoda vaikutelma siitä, että myös Vikernes ja Ruch olivat Bergenissä. Vikernes meni tapaamaan Aarsethia tekosyynään allekirjoittamaton levytyssopimus. Ruch jäi odottamaan autoon. Vikernesin mukaan Aarseth avasi hänelle oven ja päästi hänet sisään vapaaehtoisesti. Lyhyen keskustelun jälkeen Vikernes puukotti Aarsethia useita kertoja. Aarseth pakeni porraskäytävään, soitti ovikelloja ja huusi apua samalla, kun Vikernes löi häntä veitsellä selkään. Ruumiinavauspöytäkirjan mukaan pistohaavoja oli yhteensä 23 tai 24 ja Aarseth kuoli verenvuotoon.^[118]

Anders Oddenin mukaan ei ollut yllättävää, että Aarseth murhattiin: ”Hän uhkaili tappavansa muut ja kuvitteli, ettei sillä olisi seurauksia.”^[119] Aarseth oli aiemmin väittänyt myrkyttäneensä luonaan asuneen puolalaisen. Koska mies oli sittemmin kadonnut black metal -piireistä eikä hänestä sen koommin kuultu, muut olivat aidosti huolissaan. Aarseth oli myös uhkaillut kreikkalaista miestä, joka pelkäsi henkensä puolesta.^[120] Vikernesin mukaan Aarseth oli kertonut ystävälleen, että aikoi murhata Vikernesin. Suunnitelmana oli tainnuttaa tämä etälamauttimella, sitoa ja kuljettaa auton takakontissa maalle, köyttää kiinni puuhun, kiduttaa kuoliaaksi ja videoida koko tapahtuma.^[108] Vikernes väittää surmanneensa Aarsethin itsepuolustuksena,^[121] mutta Ruchin mukaan Vikernesin versio tapahtumien kulusta on valetta.^[122] Vikernes on myös väittänyt Aarsethin kavaltaneen rahaa black metal -muusikoilta, joiden musiikkia Deathlike Silence julkaisi. Aarsethin ystävien mukaan väite ei pidä paikkaansa.^[110]

Murhan motiivista on esitetty monenlaisia arveluja. Aarseth oli Vikernesille velkaa noin 36 000 norjan kruunua. Vikernes kuitenkin kiistää tämän sillä perusteella, että pahoinpitely olisi edistänyt velkojen maksua tappamista paremmin.^[108] Vegard ”Ihsahn” Tveitan on arvellut syyksi valtataistelua sekä miesten vihamielisiä välejä.^[123] Kjetil Manheimin mukaan Vikernes oli hyvin lapsellinen ja halusi parantaa asemaansa black metal -sisäpiirissä.^[124] Jørn Stubberud sen sijaan uskoo, että Vikernes todella uskoi olevansa hengenvaarassa.^[45]

Aarsethin kuolema oli Norjassa iso uutinen, josta kerrottiin sekä TV-uutisissa että sanomalehdissä.^[125] Lehdistö syytti tapahtuneesta ruotsalaisia äärimetallimuusikoita, joiden kanssa Aarseth oli ollut riidoissa. Poliisi haastatteli Aarsethin lähipiiriin kuuluneita muusikoita, jolloin myös Vikernes väitti, että teon taustalla olivat ”ruotsalaiset pseudo-satanistit”, jotka kadehtivat Norjan black metal -kulttuuria.^[109] Mayhemin entinen laulaja Billy ”Messiah” Nordheim arveli alkuun, että murhan oli tehnyt joku kristitty fundamentalisti.^[126] 13. elokuuta poliisi haastatteli 16-vuotiasta ruotsalaistyttöä, joka oli liikkunut black metal -sisäpiirin laitamilla. Tyttö kertoi poliisille, että ”murhaaja oli kateellinen ja halusi viedä Øysteinin paikan scenen johtajana”. Tyttö ei kuitenkaan paljastanut murhaajan nimeä, vaan oletti black metal -piirien huolehtivan kostosta itse.^[127]

Vikernes pidätettiin Bergenissä 17. elokuuta. Tutkinnan edetessä hän sai murhan lisäksi syytteen lukuisista muista rikoksista.^[123] Vaikka Vikernes itse pysyi hiljaa, monet muut black metal -muusikot kertoivat poliisille rikoksista. Hän sai 21 vuoden tuomion murhasta, kolmesta tuhopoltosta, laittomien räjähdysaineiden hallussapidosta sekä kahdesta murtovarkaudesta. Tuomion antamispäivänä Norjassa poltettiin kaksi kirkkoa, oletettavasti henkisen tuen osoituksena. Suuren yleisön silmissä 21-vuotiaasta Vikernesistä tuli hylkiö.^[128] ”Kreivistä” (norj. Greven) kerrottiin paikkansapitävyydeltään kyseenalaisia kauhutarinoita, ja lehdissä nähtiin sensaationhakuisia lööppejä (”Kreivi joi vertani!”). Vikernes itse oli tuolloin jo luopunut vanhasta ”Count Grishnachk” -taiteilijanimestään.^[129] Vankilassa Vikernes alkoi saatananpalvonnan sijaan keskittyä norjalaiseen mytologiaan, nationalismiin ja rasismiin ja vaihtoi toiseksi nimekseen Quisling.^[130] Black metal -piireihin hän otti etäisyyttä.^[131] Vikernes vapautui vuonna 2009.^[132]

Edesmennyt Aarseth kuvattiin viestimissä paholaiseksi, mikä oli hänen vanhemmilleen raskasta.^[133] Nuoremman polven muusikoiden keskuudessa hänen ympärilleen muodostui henkilökultti ja häntä alettiin kunnioittaa ”black metalin kuninkaana” tai ”black metalin kummisetänä”. Moni aloitteleva muusikko pyrki esiintymään Aarsethin työn jatkajana.^[131] Mayhemin basisti Jørn Stubberud on kyseenalaistanut Aarsethin sopivuuden esikuvaksi, sillä tämä kohteli ystäviään huonosti ja suhtautui heidän kärsimykseensä välinpitämättömästi. Jos Aarseth olisi jäänyt eloon, hän olisi todennäköisesti joutunut vuosikausiksi vankilaan ja saanut maksettavakseen suuret vahingonkorvaukset.^[134] Kjetil Manheimin mukaan julkisuudessa toisaalta nähtiin vain yksi puoli Aarsethista. Lapsuudenystäväänsä Manheim muisteli hyvänä oppilaana, joka ei käyttänyt päihteitä, urheili paljon ja oli vanhemmilleen kiltti.^[135]

Murha järkytti black metal -piirejä syvästi, sillä sen jälkeen kävi ilmeiseksi, että rikoksilla olisi seurauksia.^[87] Toisaalta tapaus toi aiemmin marginaaliselle musiikinlajille suosiota, ja vuoden 1993 tienoilla perustettiin suuri määrä lehtijuttujen innoittamia black metal -yhtyeitä. Jon ”Metalion” Kristiansenin mukaan näkyvyys houkutteli genren pariin sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät henkilökohtaisesti tunteneet Aarsethia ja Vikernesiä eivätkä välttämättä olleet aiemmin edes kuunnelleet metallimusiikkia. Kristiansenin mielestä kyse oli ”aivokuolleista ihmisistä, jotka eivät kykene ajattelemaan itse vaan seuraavat muotia”.^[136]

Norjan black metal -piirit jakautuivat murhan jälkeen, ja Vikernesille sekä osoitettiin tukea että vannottiin verikostoa. Itse kuolemaa ei ainakaan julkisesti surtu, vaan siihen suhtauduttiin näennäisen välinpitämättömästi, itsestään selvänä osana black metal -kulttuuria.^[137] Anders Odden ja Erlend Erichsen ovat kertoneet, että Aarsethin kuoltua ja Vikernesin jouduttua vankilaan moni black metal -muusikko tunsi olonsa helpottuneeksi. Määräily ja puhdasoppisuuden valvominen loppuivat, ilmapiiri vapautui ja rikokset jäivät vähitellen menneisyyteen.^[138] Harrastajien ei enää tarvinnut hakea hyväksyntää Aarsethilta ja muilta vanhemmilta jäseniltä, mikä toisaalta teki ryhmään kuulumisesta vähemmän vaikuttavan kokemuksen.^[139]

Kerrang!-lehden Chris Kovatin huomautti 2019, että rikoksilla oli tuhoisa vaikutus toisen aallon musiikkiin. Sekä Mayhemin, Burzumin että Emperorin toiminta lamaantui, kun yhtyeiden lahjakkaimmat muusikot kuolivat tai joutuivat vankilaan. Yhtyeet saivat tosin ilmaista julkisuutta, mutta julkinen mielenkiinto ei kohdistunut niiden musiikkiin vaan muuhun toimintaan. Vaikka yhtyeet ovat sittemmin jatkaneet levyttämistä, eivät ne ole päässeet 1990-luvun alkuvuosien taiteelliselle tasolle.^[140]

Norjan black metal -piireillä oli tiukat säännöt sen suhteen, mikä oli hyväksyttyä ja mikä ei. Muoti-ilmiöihin suhtauduttiin kielteisesti.^[141] Death metal oli 1990-luvun alun Oslossa epäsuosittua,^[142] ja Aarseth lähetti tappouhkauksia lajin muusikoille, jotka olivat erehtyneet käyttämään havaijipaitoja tai vaaleanpunaisia soittimia. Norjalaiset black metal -muusikot suunnittelivat myös matkustavansa Ruotsiin, sieppaavansa paikallisia death metal -muusikoita ja kuljettavansa nämä Norjaan tapettavaksi. Muiden Aarsethin murhasuunnitelmien tavoin tämäkään surmatyö ei edennyt puheita pitemmälle.^[143]

Aarseth kävi kirjeenvaihtoa ruotsalaisten black metal -harrastajien kanssa. Kun ruotsalaisyhtye Abruptumin jäsenet väittivät kiduttaneensa itseään äänityssessioiden aikana, Aarseth ylisti musiikkia ”puhtaan mustan pahuuden ydinmehuksi”. Deathlike Silence julkaisi Abruptumin esikoisalbumi Obscuritatem Advoco Amplectere Men vuonna 1992. Myöhemmin Norjan ja Ruotsin alakulttuurien välille syntyi kuitenkin kilpailua, ja Aarsethin kuoltua poliisi epäili murhasta ruotsalaisia. Toisaalta alakulttuurien välillä oli myös yhteistyötä, ja ruotsalaiset black metal -muusikot vierailivat toisinaan Norjassa.^[144]

Myös suomalaiset olivat norjalaisten kanssa riidoissa. Vuonna 1995 julkaistun fanzinen mukaan kiista sai alkunsa Beheritin Marko ”Nuclear Holocausto” Laihon humalaisista pilasoitoista, joiden kohteeksi joutuivat Emperorin Thomas ”Samoth” Haugen ja Impaled Nazarenen Mika Luttinen. Laihon mukaan syytös on perätön.^[145] Aarsethin taas huhuttiin lähettäneen tappouhkauksia Impaled Nazarenen jäsenille, mutta Aarsethin mukaan joku muu oli tehnyt näin hänen nimissään.^[34] Impaled Nazarenen esikoisalbumin takakansi julisti: ”No Orders from Norway Accepted!”^[145] Beheritin ristiriitaisesta maineesta kertoo Fuck Beherit -niminen kokoonpano, joka oman tuotantonsa (muun muassa ”Beherit Are Gods”) lisäksi levytti Beheritin kappaleita. Välit alkoivat parantua kuitenkin jo 1993, jolloin Aarseth ja Luttinen sopivat riitansa.^[145] Aikalaishaastattelussa Aarseth korosti, ettei hänellä ollut mitään suomalaisyhtyeitä vastaan, vaikka hän ei pitänytkään niiden epämelodisesta musiikista. Varg Vikernes sen sijaan ilmoitti, ettei Suomesta tule yhtäkään aitoa black metal -yhtyettä.^[34]

Bergens Tidendessä ja Kerrangissa julkaistujen haastattelujen liioitellut väitteet ja yliampuva tyyli antoivat mallin myöhemmälle black metal -uutisoinnille. Michael Moynihanin ja Didrik Søderlindin (1998) mukaan Aarsethin ja Vikernesin puheet olivat jälkiviisaasti tarkasteltuina ”ilmeisen absurdeja”. Tämän oivalsivat muutaman vuoden sisällä sekä uutistoimittajat että black metal -harrastajat itse, mutta kohun ensimmäisinä vuosina toden ja tarun raja ei ollut mediassa yhtä selvä.^[146] Kiihkeimmillään keskustelu oli 1990-luvun lopulla, jolloin black metal -uutisointi ja -dokumenttielokuvat keskittyivät lähinnä muutamiin näkyvimpiin yhtyeisiin ja muusikoihin ja sisälsivät usein virheellistä tietoa.^[147]

Fanzineissä black metalin rikoksiin suhtauduttiin 1990-luvun puolivälissä ristiriitaisesti. Erityisesti Norjan ulkopuolella väkivallanteot tuomittiin, vaikka black metalin estetiikkaa sinänsä ihailtiin.^[148] Monet ensimmäisen aallon muusikot tekivät pesäeroa koko lajityyppiin.^[149] Bathoryn Thomas ”Quorthon” Forsberg oli selvästi ärsyyntynyt, kun hänen väitettiin innoittaneen rikollisuuteen:^[150]

»Että ne sanovat ammentaneensa inspiraatiota minun sanoituksistani? Minun piti oikein tarkistaa, josko siellä kehotettaisiin ratkomaan auki joku tämän seksuaalisen orientoitumisen takia. Minun sanoitukseni olivat abstraktia fantasiaa. Jos joku ei osaa suhtautua niihin kuin kummitusjuttuun, – – tyyppi on yksinkertaisesti pihalla.»
(Thomas ”Quorthon” Forsberg)

Venomin kitaristi Jeffrey ”Mantas” Dunn on pohdiskellut, miksi niin monet yhtyeet ylipäätään kutsuvat musiikkiaan black metaliksi, kun koko termin tarkoitus oli korostaa Venomin ainutlaatuisuutta.^[151] Slayer-kitaristi Kerry King arvosteli norjalaisia black metal -muusikoita siitä, että nämä käyttävät enemmän aikaa ristiriitojen luomiseen kuin musiikin tekemiseen ja kehittämiseen.^[152] Kingin yhtyetoveri Tom Araya on luonnehtinut norjalaisia black metal -muusikoita ”synkiksi valkoisiksi urpoiksi, jotka jäädyttävät aivonsa ja ajattelevat hitaasti”.^[153] Hellhammer- ja Celtic Frost -yhtyeissä vaikuttanut Thomas Gabriel Fischer menetti pitkäksi aikaa kiinnostuksensa koko lajityyppiin^[154] ja kuvaili sitä ”luolamiesten musiikiksi, jonka myötä eurooppalaiset palaisivat syömään sormin”.^[155]

Esiintyi kuitenkin myös rikoksia ihannoivia ja niihin yllyttäviä kannanottoja.^[156] Gorgorothin Kristian ”Gaahl” Espedal kertoi tukevansa kirkonpolttoja ”100-prosenttisesti. – – Niitä olisi pitänyt olla enemmän ja niitä tulee olemaan enemmän.”^[157] Emperorin alkuperäinen basisti Håvard ”Mortiis” Ellefsen totesi arvostavansa kirkonpolttoja ”symbolisena eleenä”.^[158] Osa toisen aallon muusikoista vastusti kirkonpolttoja pragmaattisista syistä. Ne eivät heikentäneet kristinuskoa vaan toivat sille sympatiaa ja tukea.^[159][160] Immortalin Olve ”Abbath” Eikemo kertoi 2004, että hänen yhtyeensä pysytteli rikoksista erossa, koska uudet kirkot rakennettiin valtion rahoilla, toisin sanoen siis black metal -muusikoiden omilla rahoilla.^[159]

Michael Moynihan ja Didrik Søderlind julkaisivat vuonna 1998 kirjan Kaaoksen ruhtinaat, joka enimmäkseen käsitteli black metalia.^[161] Näkökulma ei kuitenkaan rajoittunut Norjan tapahtumiin, vaan Moynihan ja Søderlind esittivät, että kyse oli maailmanlaajuisesta suuntauksesta, jossa teollisuusmaiden nuoriso kokee itsensä ulkopuoliseksi ja luo radikaalin alakulttuurin, jossa yhdistyvät äärimusiikki, satanismi ja fasismi. Kirjan nimi viittaa yhdysvaltalaiseen rikollisjärjestöön Lords of Chaosiin, jonka jäsenet syyllistyivät ilkivaltaan ja murhaan ja suunnittelivat rasistista joukkosurmaa. Järjestön jäsenten ei tiedetä harrastaneen black metalia.^[61]

Teoksen tarjoamaa black metal -historiikkia pidettiin onnistuneena, mutta sen yhteiskunnallista teesiä arvosteltiin. Moynihan ja Søderlind arvioivat, että ”liiketalous ja materialismi” eivät kykene tukahduttamaan ”tulta”, joka palaa radikalisoituneen alakulttuurin keskuudessa.^[61] Todellisuudessa black metal kaupallistui voimakkaasti 1990-luvun jälkipuoliskolla ja siitä tuli menestyksekästä liiketoimintaa. Vuoteen 2000 mennessä Dimmu Borgirin ja Cradle of Filthin kaltaiset yhtyeet olivat nousseet valtavirran suosioon ja niiden albumeja oli myyty satoja tuhansia kappaleita.^[61][162] Suurin osa black metal -muusikoista ei koskaan syyllistynyt rikoksiin,^[61] ja 2000-luvun ensikymmenelle mennessä alakulttuuri oli keskiluokkaistunut. Sen jäsenet tekivät epätavallista musiikkia mutta elivät muutoin tavallista elämää.^[163][164]

Vuonna 2018 ilmestyi Jonas Åkerlundin ohjaama näytelmäelokuva Lords of Chaos, joka kertoo Aarsethin ja muiden Mayhemin jäsenten vaiheista. Elokuva sai enimmäkseen myönteisiä arvioita kriitikoilta,^[165] mutta osa elokuvan esittämistä henkilöistä on ollut siihen tyytymätön ja syyttänyt sitä historian vääristelystä.^[75] Seuraavina kuukausina eri puolilla maailmaa tapahtui viisi tuhopolttoa, joiden kohteeksi valikoitui kirkkoja ja seurakuntataloja. Metallimusiikkilehti Kerrang! pohdiskeli, oliko elokuva mahdollisesti innoittanut tuhopolttoja: ”Loppujen lopuksi kaikki sankarit kuolivat, joutuivat vankilaan tai ryhtyivät rasistisiksi folkmuusikoiksi. Kun metallifani polttaa kirkon, se kertoo vain siitä, ettei hän oppinut mitään tarinasta musiikin taustalla.”^[140]

Helvetti soikoon – norjalaisen black metalin historia -TV-dokumentin ensimmäisessä osassa moni black metal -muusikko muistelee lapsuutensa Norjaa ja sen kristilliseen arvomaailmaan perustunutta konsensuskulttuuria tukahduttavan tylsänä kasvuympäristönä. Muusikot halusivat tietoisesti provosoida muita, ja black metal herättikin pahennusta jo ennen 1990-luvun alun rikoksia. Kun Mayhem tuli rock-yhtyeiden Norjan mestaruuskilpailussa viimeiseksi, yhtyeen jäsenet totesivat onnistuneensa tavoitteessaan.^[166] Dayal Pattersonin (2013) mukaan on kuitenkin vaikea hahmottaa, mikä oikeastaan johti black metal -alakulttuurin radikalisoitumiseen, sillä useimilla jäsenillä oli ollut turvallinen keskiluokkainen lapsuus eivätkä he osallistuneet muuhun rikolliseen toimintaan.^[167]

Bård Eithunin mukaan musta sisäpiiri kehitti oman arvomaailmansa ja omat toimintatapansa, joita määrittivät viha ja turhautuminen muuta yhteiskuntaa kohtaan. Eithunin mukaan on turhaa yrittää selittää sisäpiirin toiminta kapinaksi kristinuskoa tai Norjan konsensuskulttuuria vastaan: ”Luulen sen olleen pelkkää sattumaa; ihmiset tapasivat toisensa oikealla tai väärällä hetkellä.” Lopputulosta Eithun luonnehtii ”joukkopsykoosiksi”.^[45] Vegard ”Ihsahn” Tveitanin mukaan 1990-luvun alun black metal -alakulttuuri ei kehittänyt ”aitoa satanistista filosofiaa” vaan keskittyi itsetarkoitukselliseen pahuuteen. Tavoitteena oli lietsoa pelkoa ja olla kaikessa päinvastaista mieltä kristinuskon, yhteiskunnan ja normaaleina pidettyjen asioiden kanssa. Myöskään Tveitan ei pidä kapinaselitystä uskottavana, sillä hänen mukaansa Norjan kirkko on hyvin vapaamielinen ja useimpien black metal -aktiivien perhetausta oli ollut tavallinen ja onnellinen lapsuus.^[168]

Sisäpiiriläiset olivat hyvin tarkkoja siitä, ketkä saivat kutsua musiikkiaan black metaliksi.^[169] Aarseth halusi määrätä jopa siitä, miten muusikot saivat pukeutua.^[170] Death metalista black metalin erotti ideologia. Aarsethin mukaan ”bändi on death metalia, jos se hellii ja palvoo kuolemaa, riippumatta siitä millaista musiikkia bändi soittaa. Kuoleman ’hellimisellä’ en tarkoita hauskanpitoa tai goren fanittamista; tarkoitan ihmisiä, jotka ovat valmiita tappamaan, koska vihaavat elämää.”^[171] Black metaliksi Aarseth laski vain sellaiset yhtyeet, jotka palvoivat Saatanaa. Niinpä esimerkiksi Immortal ei hänen mukaansa ollut black metalia.^[34] Varg Vikernes julisti vuonna 1994 antamassaan haastattelussa: ”Jos bändi ei ole tosissaan satanismin kanssa, se ei ole black metalia, se on niin yksinkertaista”.^[62] Usein black metal -yhtyeet korostivat olevansa ”evil” (’paha’) ja ”true” (’aito’, ’tosi’), millä viitattiin epäkaupallisuuteen ja kapinallisuuteen.^[172]

Aarsethin satanismissa korostui Saatanan korottaminen jumalaksi.^[34] Anton LaVeyn perustamasta Saatanan kirkosta Aarseth ja Tveitan sanoutuivat irti, koska pitivät sitä liian inhimillisenä; se ei vastannut heidän näkemystään kaaoksen ja ihmisvihan aatteesta.^[173] Deathlike Silence -levy-yhtiön julkaisuihin oli jopa painettu yliviivattu LaVeyn kuva, jonka ympärille oli sommiteltu teksti: no fun, no mosh, no core, no trends.^[174]

»Uskon sarvekkaaseen paholaiseen, persoonalliseen Saatanaan. Minun mielestäni kaikki muut satanismin muodot ovat pelkkää paskaa. Vihaan ihmisiä, jotka mielessään hautovat idioottimaisia haaveita ikuisesta maailmanrauhasta ja ilkeävät vielä kutsua sitä satanismiksi. Moni todellakin ajattelee näin. Satanismi tulee kristinuskosta, ja siellä se myös pysyy. Olen uskonnollinen henkilö ja taistelen niitä vastaan, jotka väärinkäyttävät Hänen nimeään. Ihmisiä ei ole tarkoitettu uskomaan itseensä ja olemaan yksilöitä. Heidän velvollisuutensa on totella ja olla uskonnon orjia.»
(Øystein ”Euronymous” Aarseth, 1993.^[34][175])

Yhdysvalloissa syntynyt Saatananpalvontapaniikki rantautui Pohjoismaihin täydellä voimallaan 1990-luvun puolella. Black metalilla oli Pohjoismaiden paniikin synnyssä keskeinen rooli.^[14] Black metal -piirejä lukuun ottamatta Norjassa ei ennen vuosituhannen vaihdetta ollut järjestäytynyttä saatananpalvojien tai satanistien toimintaa. Mustan sisäpiirin saatananpalvonta oli mallinnettu kauhuviihteen pohjalta, eikä se sanottavasti muistuttanut vakiintuneita satanismin suuntauksia. Sen sijaan sen pahuutta ja tuhoa painottanut ideologia muistutti evankelisen kristinuskon maalaamaa kuvaa saatananpalvonnasta.^[176] Ilkka Salmenpohjan mukaan ”joukko pääasiassa alle parikymppisiä norjalaisia poikia” onnistui median avulla ja ”täysin ilman vastalauseita” täyttämään ”’satanismin’ tai ’saatananpalvonnan’ tyhjiön – – joka kristinuskon myytin muovaamana ammotti kulttuurissa. Se kävi niin helposti ehkä siksi, että he tuntuivat luoneen ’satanisminsa’ juuri sellaiseksi kuin yleinen myytti siltä odottikin.”^[62]

Black metalin Saatana-symboliikkaa tutkinut Samuel Fridh kirjoittaa opinnäytteessään: ”Monet ottivat varhaisen [black metal -]skenen hyvin vakavasti, mutta tiesivät silti, ettei se ollut ihan tottakaan. Osa jopa kieltäytyi osallistumasta skenen teatraalisempaan ’kulttipuoleen’.” Fridhin mukaan ei ole todisteita siitä, että toisen aallon muusikot olisivat todella palvoneet Saatanaa.^[177] Bård Eithunin mukaan ”muutamille ihmisille se oli helkkarin vakavaa, mutta useimmille kyse oli pelkästä isosta mainostempusta.”^[178]

Jonas Åkerlund arvelee, ettei sisäpiirillä ollut poliittista agendaa. Nuoret miehet yrittivät šokeerata ja tehdä toisiinsa vaikutuksen, mikä johti yhä radikaalimpiin tekoihin. Kun yksi jäsen teki rikoksen, muiden täytyi pistää paremmaksi. Lopulta päädyttiin tilanteeseen, jossa edes ihmisen surmaamista ei pidetty liian vakavana tekona.^[179] Anders Odden pohdiskeli vuonna 2007: ”Jos olisin tavannut [Aarsethin] tänään ja täällä, jos olisin ollut 25-vuotias kuten hän oli kuollessaan, olisin nauranut hänelle. Olisin pitänyt häntä pellenä, sillä sellainenhan hän oli.”^[180]

Dayal Patterson tarjoaa black metal -historiikissaan (2013) hienovaraisemman tulkinnan: ”niille, jotka tempautuivat kaiken tämän pyörteisiin, rajat arkitodellisuuden, taiteen, ideologian ja black metalin mahtipontisen melodraaman välillä hämärtyivät keitokseksi, jonka täytyi olla melkoisen huumaava.”^[181]

• Christe, Ian: Pedon meteli. Heavy metallin vanha ja uusi testamentti. ((Sound of the Beast. The Complete Headbanging History of Heavy Metal, 2003.) Suomentanut Jone Nikula) Helsinki: Johnny Kniga, 2006. ISBN 978-951-0-31126-4
• De Young, Mary: The Day Care Ritual Abuse Moral Panic. McFarland & Company: Jefferson, North Carolina: London, 2003. ISBN 9780786426898 Google-kirjat (viitattu 17.12.2021). (englanniksi)}
• Dyrendal, Asbjørn: Satanism in Norway. Teoksessa Hammer, Henrik Bogdan Olav (toim.): Western Esotericism in Scandinavia, s. 481–488. Leiden: Boston: Brill, 2016. ISBN 978-900-430241-9 (englanniksi)
• Fridh, Samuel: Satan: The Perfect Man – A Symbol and Gender Analysis of Satanism in Black Metal. Bachelor’s Thesis in Social Anthropology (supervisor: Staffan Appelgren), 2010. Academia (viitattu 9.12.2021). (englanniksi)
• Hjelm, Titus: Satanism in Finland. Teoksessa Hammer, Henrik Bogdan Olav (toim.): Western Esotericism in Scandinavia, s. 474–480. Leiden: Boston: Brill, 2016. ISBN 978-900-430241-9 ProQuest (viitattu 20.10.2021). (englanniksi)
• Kahn-Harris, Keith: Extreme Metal. Music and Culture on the Edge. Oxford: Berg, 2007. ISBN 1-84520-399-2 Google-kirjat. (englanniksi)
• Kaplan, Jeffrey: Encyclopedia of White Power. A Sourcebook on the Radical Racist Right. Lanham, Maryland: Rowman & Littlefield, 2000. ISBN 978-074250340-3 Google-kirjat (viitattu 10.12.2021). (englanniksi)
• Moynihan, Michael & Søderlind, Didrik: Lords of Chaos. The Bloody Rise of the Satanic Metal Underground. Venice, California: Feral House, 1998. ISBN 0-922915-48-2 Internet Archive. (englanniksi)
• Mudrian, Albert: Precious Metal. Decibel Presents the Stories Behind 25 Extreme Metal Masterpieces. Cambridge, Massachusetts: Da Capo Press, 2009. ISBN 978-0-306-81806-6 Internet Archive (viitattu 16.10.2021). (englanniksi)
• Patterson, Dayal: Black Metal. Evolution of the Cult. Venice, California: Feral House, 2013. ISBN 978-193623976-4 Google-kirjat (viitattu 15.10.2021). (englanniksi)
• Salmenpohja, Ilkka: Babylon. Tutkielma paholaisesta, saatananpalvonnan myytistä ja rock-musiikista. (Kulttuuriantropologian pro gradu -tutkielma) Helsingin yliopisto, 2000. Wayback Machine.
• Victor, Jeffrey S.: Satanic Panic. The Creation of a Contemporary Legend. Chicago: La Salle, Illinois: Open Court, 1993. ISBN 0-8126-9191-1 Internet Archive (viitattu 17.12.2021). (englanniksi)

• Helvetti soikoon – norjalaisen black metalin historia (Yleisradion julkaisema norjalainen dokumenttisarja norjalaisesta black metalista.) Yle Areena. 2020. Arkistoitu 21.11.2021.
• Aasdal, Pål: Once Upon a Time in Norway. Norja, 2007. (englanniksi)

• Moynihan, Michael & Søderlind, Didrik: Kaaoksen ruhtinaat. Mustan metallin messu. ((Lords of Chaos. The Bloody Rise of the Satanic Metal Underground, 1998.) Suomentanut Kai Latvalehto) Helsinki: Johnny Kniga, 2008. ISBN 978-951-0-34109-4