Goehrin työssä säveltäjänä tapahtui käännekohta samoihin aikoihin kun hänestä tuli Cambridgen professori. Psalm IV (1976) merkitsi toisen maailmansodan jälkeisen sarjallisuuden hylkäämistä. Säveltäjä alkoi yhdistää omaa harmonista kieltään historialliseen käytäntöön, jossa lisättiin nuotteihin basso continuo. Sinfonista muotoa hän on tutkiskellut muiden muassa teoksissaan Sinfonia (1979), Symphony with Chaconne (1985–6) ja Eve Dreams in Paradise (1987–8). Hän on luonut myös lukuisia kunnianhimoisia vokaaliteoksia. Tyypillisiä niissä ovat olleet aihevalinnat, jotka toimivat sosiopoliittisiin aiheisiin viittaavina allegorioina. Näihin töihin kuuluvat The Death of Moses (1992), kantaattiBabylon the Great is Fallen (1979) ja oopperaBehold the Sun (1985). Kaikki vokaaliteokset eivät ole luonteeltaan yhteiskunnallisia; Goehrin vokaaliteoksia vailla yhteiskunnallista aihepiiriä ovat Messiaen-vaikutteinen kantaatti Sing, Ariel (1989–90) ja italialaisen renessanssin äänimaailmoja tavoitteleva ooppera Arianna (1995). Oopperansa Kantan & Damask Drum (1997–8) tuotantojen (Dortmund, Lontoo) jälkeen Goehr omistautui lähes pelkästään kamarimusiikille.[2]