Zoofilia (kreik.ζῷον ’eläin’ + φιλία ’rakkaus’) eli eläimiin kohdistuva seksuaalinen parafilia,[1] jossa ihmisen seksuaalinen mielenkiinto kohdistuu eläimiin. Tabuluonteisuutensa vuoksi ei ole varmaa tietoa, kuinka yleistä zoofilia on, mutta joidenkin tutkimusten mukaan se voi olla jopa yhtä yleistä kuin homoseksuaalisuus.[2][3][4] Eläimeen kohdistuvaa sukupuolitekoa kutsutaan eläimeen sekaantumiseksi.
Ennen zoofilia koettiin muiden seksuaalisten poikkeamien tavoin ihmisen häiriöksi tai mielenterveyden poikkeamaksi.
Uudessa psykiatrian diagnostisessa käsikirjassa (DSM) kuitenkin erotetaan seksuaalinen mieltymys ja mielenterveyden häiriö toisistaan selkeästi: "henkilö, jolla on erikoinen seksuaalinen mieltymys (siis esimerkiksi seksuaalinen kiinnostus eläimiä kohtaan) ei ole sairas tai tarvitse hoitoa, ellei hänen taipumuksensa ole pakkomielteinen tai vahingollinen joko hänelle itselleen tai muille"[5]tarvitaan parempi lähde.
Zoofiliaa pidetään yleisesti tabuna, joten siitä ei juuri keskustella julkisuudessa tai mediassa. Tabuluonteisuutensa vuoksi zoofiliaan liittyvät uutisartikkelit tai keskustelut ovat myös hyvin stereotyyppisiä, yksipuolisesti kategorisoivia ja sisältävät epävalideja tai vahvasti ennakkoasenteellisia argumentteja.[6][7]
Suhtautuminen zoofiliaan ja eläimiin sekaantumiseen on vaihdellut eri kulttuureissa. Juutalais-kristillisen kulttuuri- ja uskontoperinteen alueella eläimeen sekaantumista on aiemmin pidetty syntinä ja raskaana rikoksena, josta on usein rangaistu jopa kuolemalla. Suomessa se oli 1700-luvulla yksi yleisimmistä kuolemantuomion syistä. Zoofilia olikin ainoa seksuaalisen poikkeavuuden muoto, jonka olemassaolo selkeästi tiedostettiin vanhassa suomalaisessa kansankulttuurissa. Nykyisin zoofiliaa saatetaan valtamediassakin pitää sairaalloisena ilmiönä tai eläinsuojelullisena ongelmana, vaikka kyse on pikemminkin hiljaisesta seksuaalisesta vähemmistöstälähde?. Joidenkin tutkimusten mukaan (muun muassa kuuluisat Kinseyn raportit Yhdysvalloissa 1950-luvulla) zoofiiliset kokemukset ovat silti ihmisillä melko yleisiä.[8] Varatuomari Kullervo Kemppinen on tulkinnut lainsäätäjän jyrkän suhtautumisen eläimiin sekaantumiseen ja muihin siveellisyysrikoksiin johtuneen uskonnollisten syiden ohella myös rotuhygienisistä uskomuksista ja osittain jopa suoranaisesta taikauskosta. Vielä Ruotsinvuoden 1734 lain rikoskaaressa säädettiin eläimiin sekaantumisesta kuolemanrangaistus.[9]
Raamatun Vanhassa testamentissa sanotaan eläimiin sekaantumisesta seuraavaa:
2. Moos. 22:18: ”Jokaista, joka sekaantuu eläimeen, rangaistakoon kuolemalla.”
3. Moos. 18:23: ”Älä sekaannu mihinkään eläimeen, ettet siten itseäsi saastuttaisi. Älköönkä nainen tarjoutuko eläimelle pariutuaksensa sen kanssa; sellainen on luonnonvastaista.”
3. Moos. 20:15–16: ”Jos mies sekaantuu eläimeen, rangaistakoon hänet kuolemalla, ja se eläin tappakaa. Ja jos nainen ryhtyy eläimeen, mihin tahansa, pariutuaksensa sen kanssa, niin surmaa sekä nainen että eläin; heidät rangaistakoon kuolemalla, he ovat verivelan alaiset.”
Eläimiin sekaantuminen Suomen rikoslaissa
Suomen rikoslaista eläimiinsekaantuminen poistui vuonna 1971, jolloin jotkin muutkin Euroopan maat laillistivat eläinseksin. Perusteena teon laillistamiselle oli ajatus siitä, että tekoon syyllistyivät lähinnä nuoret, seksuaalisesti estyneet, vajaamieliset tai vanhuuden tylsyyttä potevat, ja ettei rikoslaki ole sopiva keino puuttua sairaalloisena pidettyyn toimintaan.[10] Suomessa eläimiin sekaantuminen voi silti olla eläinsuojelulain perusteella tuomittavaa eläinrääkkäyksenä mikäli eläimen voidaan osoittaa kärsineen. Vuoden 1889 rikoslaissa sitä koskeneet määräykset sisältyivät siveellisyysrikoksia koskeneen 20. luvun 12. pykälään.[11] Kuitenkin vuonna 1734 voimaan tullut Rakennuskaari, joka kielsi poikien ja nuorukaisten käydä paimenessa eläimiinsekaantumisen ehkäisemiseksi oli periaatteessa siltä osin voimassa Suomessa vielä 1990-luvulla.[12]
↑Beetz, Andrea M., 1975-, Podberscek, Anthony L. (Anthony Louis), 1963-: Bestiality and zoophilia : sexual relations with animals. West Lafayette, Indiana: Bloomsbury Academic. 61027440 ISBN 9781557534125Teoksen verkkoversio.
↑Kemppinen, Kullervo: Lakitiedon pikkujättiläinen, s. 671. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1985. ISBN 951-0-12586-5.
Keskisarja, Teemu: ”Secoituxesta järjettömäin luondocappalden canssa”: Perversiot, oikeuselämä ja kansankulttuuri 1700-luvun Suomessa. (Väitöskirja) Helsinki: Helsingin yliopisto, 2006. ISBN 952-10-3476-9Verkkojulkaisu (PDF) Viitattu 15.12.2008.
.jpg)
