Willi Daume

Willi Daume (1982).

Willi Daume (24. toukokuuta 1913 Hückeswagen – 20. toukokuuta 1996) oli saksalainen yrittäjä ja urheilujohtaja sekä nuoruudessaan palloilulajeissa menestynyt urheilija.

Työura ja osana kansallissosialistista Saksan yhteiskuntaa

Työuransa hän teki perheensä Dortmundissa omistamassa teräsvalimossa, joka tuli Willi Daumen johdettavaksi isänsä kuoleman jälkeen 1930-luvun lopussa. Tähän aikaan hän liittyi myös Saksan kansallissosialistisen puolueen jäseneksi. Sodan aikana hän johti valimoaan, jossa työskenteli myös sotavankeja. Myöhemmin on käynyt ilmi, että hän työskenteli paikallisen SD:n infomanttina. Asian on tuonut esille Jan. C. Rode vuonna 2008 hyväksytyssä väitöskirjassa vuodelta 2010.[1]

Urheilijana ja urheilujohtajana

Urheilukipinän Daume sai nuoruudessaan käydessään isänsä kanssa naapurimaassa järjestetyissä Amsterdamin vuoden 1928 olympialaisissa. Hän kävi myös seuraavissa Yhdysvalloissa järjestetyissä Los Angelesin vuoden 1932 kisoissa. Sen jälkeen hän olikin seuraavissa kisoissa urheilijana ja myöhemmin aina vuoden 1992 kisoihin asti urheilujohtajana.

Urheilu-urallaan 1930-luvulla Daume edusti Eintracht Dortmundia käsi-ja koripallossa. Hänet valittiin vuoden 1936 Berliinin kisojen Saksan koripallojoukkueeseen.

Sodan jälkeen Daume johti Dortmundin käsi- ja koripallotoimintaa. Hänet valititin 1949 Saksan käsipalloliiton puheenjohtajaksi. Tässä tehtävässä hän toimi vuoteen 1955. Hieman yllätyksellisesti hänet valittiin seuraavana vuonna eli 1950 Saksan liittotasavallassa toimineen Saksan Urheiluliiton (DSB) puheenjohtajaksi.

Münchenin vuoden 1972 kesäolympialaisten avajaiset. Mikrofonin takana silloinen ulkoministeri Walter Scheel ja hänestä oikealle liittopresidentti Gustav Heinemann ja edelleen oikealle kisojen järjestelytoimikunnan puheenjohtaja Willi Daume.

Kansainvälisenä urheilujohtajana Daume tuli tunnetuksi, kun hänet kutsuttiin Kansainvälisen Olympiakomitea (KOK)n jäseneksi vuonna 1956. Tässä vaiheessa Saksaa edusti Liittotasavallan ja DDR:n yhteisjoukkue kolmen seuraavan olympiadin eli 1956, 1960 ja 1964 aikana. Sovun löytyminen vaati kompromissin aikaansaamista Saksojen välillä. Tässä työssä Daume yhdessä silloisen KOK:n puheenjohtajan amerikkalaisen Avery Brundagen kanssa oli keskeisessä roolissa. Tuloksena oli mm. saksalaisen olympiakisalipun syntyminen eli olympiarenkaat Saksan trikolorin keskellä kuvaamassa yhteissaksalaista olympiajoukkuetta.[2] Daume toimi Saksan liittotasavallassa toimineen Saksan olympiakomitean puheenjohtajana vuosina 1961-1992. Ura KOK:ssa nousi 1970-luvulla, jolloin hänestä tuli KOK:n varapuheenjohtaja vuosiksi 1972-1976 ja 1978-1991. Daumen keskeiseksi saavutukseksi nähtiin myös kesäkisojen saaminen Saksan liittotasavallan järjestettäväksi Münchenissä vuonna 1972. Hän toimi kisojen järjestelytoimikunnan puheenjohtajana.

Willi Daume nähtiin 1970-luvun lopulla vahvana ehdokkaana KOK:n tulevaksi puheenjohtajaksi Lord Killaninin jälkeen. Valinta kaatui siihen, että Saksan liittotasavalta osallistui vastoin Daumen henkilökohtaista näkemystä Yhdysvaltojen johtamaan Moskovan vuoden 1980 kesäkisojen boikottiin.[3] Daumesta tuli kuitenkin keskeinen toimija, kun uuden KOK:n puheenjohtajan Juan Antonio Samaranchin johdolla lähdettiin 1980-luvulla muuttamaan olympialaisten osanottokäytäntöä amatööreistä ammattilaisiin. Tässä tilanteessa Daume varapuheenjohtajana toimi useissa KOK:n asiaa käsittelevissä komiteoissa.[4] Toisena merkittävänä saavutuksena Daumen KOK-toiminnassa oli Urheilijakomissiotoiminnan perustaminen, joka sai lähtölaukauksen Baden-Badenissa vuonna 1981 järjestetyssä Olympiakongressissa. Sen seurauksena KOK:aan alettiin valita urheilijaedustajia - neljä kesäkisoissa ja kaksi talvikisoissa kahdeksaksi vuodeksi olympiaurheilijoiden oman valinnan perusteella.

Willi Daume sai urheilujohtajauransa loppuvaiheessa nähdä Saksojen urheilun yhdistymisen osana saksalaisvaltioiden yhdistymistä vuoden 1990 aikana.[5] Yhdistymisen seurauksena nähtiin mahdollisuus saada myös kesäolympialaiset uuden yhdistyneen Saksan järjestettäväksi. Daume Saksan olympiakomitean puheenjohtajana johti hakuprosessia vuoden 2000 kisojen saamiseksi Berliiniin. Haku kuitenkin epäonnistui Sydneyn saadessa kisat järjestettäväkseen kesällä 1993.[6]

Viimeiset vuodet

Willi Daumen yritystoiminta päättyi konkurssiin vuonna 1993, joka johti siihen, että hän muutti asumaan Münchenin olympiakylän pieneen asuntoon viimeisiksi elinvuosikseen. Willi Daume kuoli keväällä 1996, ja hänet haudattiin kotiseudulleen Dortmundiin. [7]

Daumen muisto

Kansainvälinen Fair Play-palkinto, joka annetaan henkilölle tai organisaatiolle, nimettiin Willy Daumen mukaan.[8] Hänen kunniakseen nimettiin synnyinkaupungissaan Hückeswagenissa vesipuisto, Frankfurt am Mainissa vuonna 2007 järjestäytyi "Saksan olympia-akatemian Willi Daume", Münchenin olympiapuistossa on Willi Daumelle nimetty aukio, vuonna 2006 Willi Daume nimettiin Saksan urheilun Hall of Fameen.[9]

Kirjallisuus

  • Karl Adolf Scherer: 100 Jahre Olympische Spiele - Idee, Analyse und Bilanz. Harenberg, 1995. ISBN 3-611-00497-9
  • Jan C. Rode: Willi Daume und die Entwicklung des Sports in der Bundesrepublik Deutschland zwischen 1945 und 1970. Verlag Die Werkstatt, Göttingen 2010, ISBN 978-3-89533-712-3, (Zugleich: Hannover, Univ., Diss., 2008).

Lähteet

  1. ↑ Forschungsergebnis: Sportfunktionär Daume unter Nazi-Verdacht Der Spiegel Online. Viitattu 7.9.2013. (saksaksi)
  2. ↑ Scherer 1995: 263.
  3. ↑ Reform statt Revolution Der Spiegel Online. Viitattu 7.9.2013. (saksaksi)
  4. ↑ "Das große Olympia Lexikon", Sport-Bild vom 19. Juni 1996, S.38
  5. ↑ German Teams Will Be Unified for '92 Olympics Los Angeles Times. 5.7.1990. Viitattu 22.9.2013. (englanniksi)
  6. ↑ A Beleaguered Berlin Loses Ground in Race To Stage 2000 Games The New York Times. 14.7.1992. Viitattu 22.9.2013. (englanniksi)
  7. ↑ Willi Daume - Visionär der Leichtigkeit Frankfurther Allgemeine Sport. Viitattu 7.9.2013. (saksaksi)
  8. ↑ World Fair Play Trophies International Fair Play Committee. Arkistoitu 25.9.2013. Viitattu 19.9.2013. (englanniksi)
  9. ↑ Stadtanzeiger Dortmund - Ostanzeiger, Nr. 19, vom 19. Januar 2011