Väinönputki (Angelica archangelica) on Euroopassa tavattava sarjakukkaisiin kuuluva monivuotinen kasvi. Väinönputkella tarkoitetaan yleensä alalajia Angelica archangelica subsp. archangelica. Suomessa laji on yleinen Pohjois-Lapissa, mutta rauhoitettu Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan maakuntien eteläpuolella[1]. Väinönputki on vanha rohdos- ja maustekasvi.
Lajin tieteellinen nimi archangelica viittaa taruun, jonka mukaan arkkienkeli Gabriel olisi tuonut väinönputken taivaasta ja opettanut ihmiset käyttämään sitä.[2]
Ulkonäkö ja koko
Väinönputki on tanakka ja suurikokoinen kasvi, jonka niukasti haarovat varret kasvavat jopa 150–200 senttimetriä korkeiksi. Varsi on tavalliseti punakirjava, yläosasta karvainen. Kolmiomaiset lehdet ovat isoja, iso- ja väljätuppisia ja kaksi tai kolme kertaa parilehdykkäisiä. Lehdykät ovat 3–5 senttimetriä pitkiä, puikeita ja epätasaisesti hammaslaitaisia tai liuskaisia. Päättölehdykkä on kolmiliuskainen. Lehtiruoti on liereä. Kukinnon sarjaperät ovat karvaisia tai kaljuhkoja, pikkusarjojen suojus on kukkaperien pituinen. Kukan teriö on valkoinen tai vihertävä. Hedelmä on noin 0,5 senttimetrin pituinen ja miellyttäväntuoksuinen. Väinönputki kukkii heinä–elokuussa.[3]
Väinönputki muistuttaa läheisesti nimikkolajin toista alalajia meriputkea (Angelica archangelica subsp. litoralis), joka kasvaa merenrannoilla. Meriputken sarjaperät ovat kuitenkin kaljuja ja pikkusarjojen suojus on noin puolen kukkaperän pituinen. Sen hedelmä on myös pistävänhajuinen. Myös karhunputki (Angelica sylvestris) muistuttaa melko paljon väinönputkea, mutta sen lehdet ovat tasaisesti sahalaitaisia ja kukinto punertava.[3]
Levinneisyys
Väinönputkea tavataan Euroopassa sisämaa-alueilla Pohjois-Norjasta Romaniaan ja Saksasta Venäjälle Uralin vuoristoon saakka. Lisäksi lajia tavataan Grönlannissa ja Islannissa. Pohjoismaissa laji kasvaa pohjoisessa ja vuoristoseuduilla luonnonvaraisena, etelämpänä viljeltynä tai viljelyjäänteenä.[4] Suomessa väinönputki on tavallinen pohjoisimmassa Lapissa. Etelämpänä sitä tavataan vain hyvin satunnaisesti.[5]
Elinympäristö
Luonnonvaraisena väinönputki kasvaa kosteissa ympäristöissä, kuten puronvarsissa, jokirannoilla ja lähteiköissä. Kasvupaikat ovat tyypillisesti tunturi- ja vuoristoalueilla.[3]
Käyttö
Väinönputki on hyvin vanha hyötykasvi. Mainintoja väinönputken käytöstä on kirjattu jo Olav Tryggvasonin saagaan 1200-luvulla.[4] Pohjoiset kansat ovat syöneet väinönputken kukkimattomia nuoria versoja vihanneksena. Sitä on säilötty kuivaamalla ja hilloksi keittämällä. Varsia on kandeerattu ja käytetty etenkin jälkiruokien koristeina. Sen juurista saatavia aromaattisia öljyjä on käytetty lääkkeenä muun muassa isorokon torjuntaan, sekä munkkiliköörien (Bénédictine ja Chartreuse) mausteena 1500-luvulta lähtien. Lisäksi juuria on käytetty Euroopassa ruton parantamiseen ja Yhdysvalloissa tupakasta vieroittamiseen.[2] Keski-Euroopassa väinönputki on yhä yleinen viljelykasvi.[6]
Turun yliopiston kasvitieteen professorin ja Kevon tutkimusaseman perustajan Paavo Kallion aloitteesta perustettiin 1970-luvulla Kittilän Pakattiin väinönputkiviljelmä. Tutkimuksessa selvitettiin kasvin satoisuutta, aromaattisten öljyjen olemusta sekä yleisiä viljelymahdollisuuksia. Tutkimuksen tuloksina todettiin aromiainepitoisuuksissa olevan huomattava ero Lapin ja Etelä-Suomen kasvien välillä. Haihtuvien öljyjen määrän on eri tutkimuksissa todettu olevan suhteessa alhaiseen yölämpötilaan ja pitkään päivään. Lapin väinönputkien todettiin olevan selkeästi aromikkaampia kuin etelässä viljeltyjen väinönputkien.[7]
Väinönputken juuri sisältää furanokumariineja, kuten bergapteenia, iso-imperatoriinia, ksantotoksiinia, angelisiinia ja kumariineja kuten umbelliferonia sekä kahvi- ja klorogeenihappoa. Kasvin juuresta saadaan 0,35–1,3 prosenttia eteeristä öljyä, joka sisältää 80–90 prosenttia monoterpeenejä sekä dekanolideja eli makrosyklisiä laktoneja.[8]
Lähteet
- Huovinen, Marja-Leena & Kanerva, Kaarina (toim.): Suomen terveyskasvit. Luonnon parantavat yrtit ja niiden salaisuudet. Tampere: Oy Valitut Palat – Reader’s Digest Ab, 1982.
- Hämet-Ahti, Leena; Suominen, Juha; Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti (toim.): Retkeilykasvio. Helsinki: Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, 1998.
Viitteet
- ↑ Rauhoitetut lajit luonnonsuojeluasetuksessa(160/1997) (pdf) (Luonnonsuojeluasetuksen liitteet 2 ja 3) ymparisto.fi. Ympäristöministeriö. Viitattu 17.8.2020.
- ↑ a b Miettinen, Kaarina (toim.): Kotimaan luonto-opas, s. 113. WSOY, 1999. ISBN 951-0-19804-8
- ↑ a b c Retkeilykasvio 1998, s. 322.
- ↑ a b Den virtuella floran: Kvanne (Angelica archangelica) L. Den virtuella floran. Naturhistoriska riksmuseet. Viitattu 25.6.2016. (ruotsiksi)
- ↑ Lampinen, Raimo & Lahti, Tapani: Kasviatlas 2008: Väinönputki (Angelica archangelica) Kasviatlas. 2009. Helsingin yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo. Viitattu 26.10.2009.
- ↑ Suomen terveyskasvit 1982, s. 271.
- ↑ Perttula, Heli & Portin, Petter (toim.) 1993: Paavo Kallion muisto. Turun yliopiston Biologian laitoksen julkaisuja n:o 15. Turku.
- ↑ Holm, Yvonne: Väinönputken aromiaineista (pdf) 5.12.2012. Helsingin yliopisto. Viitattu 25.6.2016.
Aiheesta muualla
