Väinö Vilho Airo (3. syyskuuta 1880 Korsaari, Uusikaupunki – 19. marraskuuta 1944) oli Isonkyrön kunnanlääkäri, koulutukseltaan lääketieteen lisensiaatti
Varhaiset elämänvaiheet
Väinö Airo syntyi merikapteeni Adolf Wilhelm Nylundin ja Anna Sofia Nylundin, o.s. Westerlund, poikana. Varhaislapsuudesta ei ole käytettävissä tietoja. Airo kirjoitti ylioppilaaksi Hämeenlinnan klassillisesta lyseosta 1899. Sortovuosien aikana hän kirjoittautui Hämeen pataljoonaan oppiakseen sotataitoja, koska hän uskoi vain aktiivisen toiminnan tuovan Suomelle itsenäisen aseman. Valmistuttuaan lääketieteen kandidaatiksi 1906 hän toimi amanuenssina yliopistollisen sairaalan kirurgisella-, synnytys-, korva-, nenä-, ja kurkkutautiosastoilla. Varsin vaatimatonta kotitaustaa kuvannee hänen itsensä kertoma seikka, että hän joutui opiskeluaikoinaan lainaamaan kaikki kurssikirjansa, koska hänellä ei ollut varaa niiden hankintaan.
Ura
Tullessaan Isoonkyröön Väinö Airolla oli jo monipuolinen ammatillinen ura takanaan. Hän oli toiminut muun muassa koleralääkärinä Metsäpirtissä vuodesta 1910, Kalajoen kunnanlääkärinä ja piirilääkärinä 1914-1920, Kokkolan sotilassairaalan lääkärinä 1918, Vilppulan kunnanlääkärinä sekä amanuenssina sairaala Mehiläisessä 1920-1921. Hän toimi Isonkyrön kunnanlääkärinä vuodesta 1921 kuolemaansa saakka 1944. Vuosisadan alkupuolen kunnanlääkärin toimessa monipuolisuus oli tarpeen, ja sitä hän kykeni tarjoamaan aina valohoidoista pienimuotoisiin leikkauksiin.
Sotavuodet
Talvisodan aikaan Airo toimi 8. kenttäsairaalan päällikkönä Räisälässä. Jo ennen sotia Airo harjoitutti suojeluskuntalaisten piirissä vapaaehtoista lääkintäryhmää. Tässä yhteydessä hän lienee kehittänyt myös kenttäolosuhteissa käytettävien kantopaarien ominaisuuksia paremmiksi. Talvisodan ajalta on säilynyt muun muassa hänen kirjeensä Isonkyrön kunnallislautakunnan esimiehelle. Sotilasarvoltaan Airo oli lääkintämajuri.
Muu toiminta
Itsenäinen Suomi oli Väinö Airon ajatuksissa jo nuoruusvuosista saakka. Sortokausien kannustamana hän harjoitti aktiivista toimintaa, joka tähtäsi itsenäistymiseen. Hän oli muun muassa perustamassa niin sanottuja Voimaliittoja, joissa harjoiteltiin muun muassa ampumataitoa ja salakuljetettiin aseita.
Kilpa-ammunnan edistäminen oli maan itsenäistymisen jälkeenkin ehkä Väinö Airon näkyvin harrastus. Hän perusti 1921 Isonkyrön Metsästys- ja Ampumaseuran (IMAS) ja toimi pitkään sen puheenjohtajana. Jo hänen aikanaan ampumaharrastukseen tuli mukaan myös naisia. Toimintalinja on ollut niin tuloksekasta, että edelleenkin seura kykenee nostamaan harrastuksen aina olympiatasolle saakka.
Airon toinen tärkeä harrastuskohde oli kotiseututyö ja siinä erityisesti menneen kulttuuriperinnön vaaliminen. Hänen aloitteestaan perustettiin Isonkyrön kotiseutuyhdistys 1933, ja sen puheenjohtajana hän toimi kuolemaansa saakka. Väinö Airo nosti yleiseen tietoisuuteen niin sanotun Leväluhdan uhrilähteen (suokalmiston) historiallisen arvon ja koetti kaikin tavoin innostaa ihmisiä kiinnostumaan pitäjän muustakin rikkaasta historiasta. Airo yritti pelastaa myös niin sanotun Kontsaan saaren Isonkyrön vanhan kirkon lähistöllä, kun se aiottiin viedä täytemaaksi uuden kirkon hautausmaalle. Luotettavalta vaikuttavan perimätiedon mukaan nuijasodan päälliköt mestattiin juuri kyseisellä saarella. Väinö Airo oli myös Isonkyrön Mannerheimin Lastensuojeluyhdistyksen perustaja ja puheenjohtaja vuodesta 1931, SPR:n Pohjanmaan piirin hallituksen jäsen vuodesta 1934. Suomalainen Lääkäriseura Duodecimin, Vaasan Lääkäriseuran ja Etelä-Pohjanmaan lääkäriyhdistyksen jäsen (puheenjohtaja 1924).
Kulttuuriperintö
Airon persoonallisuudesta, etenkin hänen lääkärintoimistaan, on jäänyt kyröläisten keskuuteen runsaasti eläviä muistoja. Hänet muistetaan sanavalmiina, usein suorasanaisena miehenä, josta pahimmatkin venkoilijat saivat oitis vertaisensa vastuksen. Pohjalaiseen kansanluonteeseen huumorilla sävytetty suorapuheisuus sopi erinomaisesti, ja Airo lunasti nopeasti keskeisen persoonan roolin lukuisilla pitäjän toiminta-alueilla. Kyröläinen kaskukirja ”Naskuu ja Flaskuu” (1975) sisältää lukuisia häntä kuvaavia kertomuksia. Hänestä on myös kirjoitettu näytelmä, joka saanee lähivuosina ensiesityksensä. Isonkyrön kotiseututyö on yhä elävää, mistä todistavat muun muassa jokavuotiset 1700-luvun markkinat.
Lähteet
- Eteläpohjalaisia elämänkertoja M-Ö, lisäys, Viljo Knaapi. Etelä-Pohjanmaan maakuntaliitto, 1965
- Isonkyrön Metsästys- ja Ampumaseuran historiikki, evl. Arvo E. Ahola 1971
- Kaskukirja Naskuu ja Flaskuu, Isonkyrön kotiseutuyhdistys, 1975. ISBN 951-99066-2-2
- Eino Kontsas, puhe Väinö Airon haudalla, V. A. Koskenniemi seuran arkistot / sisarukset Hiisku.
- Väinö Airon kirje Matti Pispalle, Isonkyrön kunnan arkisto 1940.
Aiheesta muualla
