PROFILPELAJAR.COM

Viron työväenkommuuni; Eesti Töörahva Kommuun;
1918–1919
	lippu
	lippu
	; Rintamien kulku Viron vapaussodassa
Valtiomuoto	sosialistinen tasavalta
Puhemies	Jaan Anvelt
Pääkaupunki	Narva
Historia
– Perustettu	29. marraskuuta 1918
– Lakkasi olemasta	5. kesäkuuta 1919
Viralliset kielet	viro ja venäjä
Valuutta	Venäjän rupla
Edeltäjä(t)	Viron tasavalta
Seuraaja(t)	Viron tasavalta
	Neuvosto-Venäjän nukkevaltio
	Infobox OK

Viron työväenkommuuni (vir. Eesti Töörahva Kommuun, lyh. ETK) oli Narvassa 29. marraskuuta 1918 virolaisbolševikkien (VKP(b) keskuskomitean Viron-komiteoiden keskuskomitea) Viron julistama hallintomuodostelma, tavoitteiltaan neuvostotasavalta, jonka johtaja oli Jaan Anvelt. Kommuuni julistettiin perustetuksi Narvan Aleksanterin kirkossa ja se oli olemassa käytännössä 52 päivää 18. tammikuuta 1919 asti, kunnes virolais-suomalaiset joukot valtasivat Viron vapaussodassa Narvan takaisin neuvostojoukoilta. Virallisesti hallinto lopetti itsensä Dnon rautatieasemalla 5. kesäkuuta 1919.

Työväenkommuunin syntyä edeltävät vaiheet

Hetkellinen valta jo vuoden 1917 lopulla

Virossa olevat bolševikit ottivat vallan kolmeksi kuukaudeksi Vironmaan sotilaallisen vallankumouskomitean ja Viron neuvostojen toimeenpanevan komitean nimissä jo 27. lokakuuta 1917. Maassa piti siinä vaiheessa valtaa kuvernementtikomissaari Jaan Poska Viron autonomisen kuvernementin johtajana. Kaappausta johtaneet virolaiset olivat Jaan Anvelt ja Viktor Kingissepp yhdessä venäläisten bolševikkisotilaiden kanssa. Tätä valtaa kesti kolme kuukautta aina helmikuun 1918 lopulle. ^[1]

Ajatus Viron työväenkommuunista oli noussut esille tämän virolaisbolševikkien vallassaoloajanjakson aikana Viron neuvostojen toimeenpanevan komitean ja Venäjän kansankomissaarien käymissä keskusteluissa joulukuussa 1917, mutta sen toimeenpano oli tullut mahdottomaksi saksalaisten hyökkäyksen ja Brest-Litovskin rauhansopimuksen vuoksi. ^[2]

Saksalaismiehitys ja valtataistelu Virossa käynnistyy

Tilanne vuoden 1917 lopun jälkeen muuttui nopeasti. Virossa oli pidetty perustavan kokouksen vaalit tammikuussa 1918, ja niissä Viron kommunistit, bolševikit, olivat saavuttaneet 37,1 prosentin ääniosuuden. Enemmistön saavuttivat porvarilliset ja keskusta-vasemmistolaiset virolaiset poliittiset voimat. Syksyllä 1917 valittu Viron maapäivät (maapäev) julisti Viron tasavallan itsenäiseksi Tallinnassa 24. helmikuuta 1918. Itsenäisyysjulistukseen ei saatu vielä Venäjän vallassa olevan Vladimir Leninin johtaman bolševistisen hallituksen eikä muidenkaan valtioiden tunnustusta. Samanaikaisesti keisarillisen Saksan sotavoimat olivat miehittämässä Viroa ja ottivat maan haltuun. Saksalaisten miehitysaikaa kesti ensimmäisen maailmansodan päättymiseen eli aselepoon 11. marraskuuta 1918 asti. Sen jälkeen Viron valta oli siirtymässä tasavallan julistaneille voimille. ^[3]

Taistelu vallasta alkaa, Viron vapaussota käynnistyy

Saksalaiset olivat lähtiessään siirtäneet vallan Viron tasavallan edustajille 13. marraskuuta 1918. Tilanne ei kuitenkaan rauhoittunut. Virolaiset bolševikit perustivat Petrogradissa 15. marraskuuta 1918 väliaikaisen vallankumouskomitean nimellä Eestimaan Työkommuunin neuvosto. Se kokoontui 19. marraskuuta. Samaan aikaan Leninin bolševikkihallitus mitätöi Brest-Litovskin rauhansopimuksen, ja puna-armeijan 7. armeija komentajanaan entinen kenraali Jevgeni Andrejevitš Iskritski aloitti laajalla rintamalla hyökkäyksen Viron itärajalla. Armeijan esikunnassa toimi suomalaistaustainen, entinen kenraalimajuri Nikolai Henriksson, josta tuli Iskritskin haavoituttua Narvan taistelujen yhteydessä 7. armeijan komentaja. Puna-armeija ja virolaiset bolševikit heidän mukanaan valloittivat nopeasti virolaisalueita. Hyökkäys oli alkanut 22. marraskuuta 1918. Narva oli vallattu 28. marraskuuta, minkä jälkeen oli jatkettu 8. joulukuuta Võruun, 15. joulukuuta Rakvereen, 21. joulukuuta Tarttoon ja 24. joulukuuta Tapaan. Joulukuun 1918 loppuun mennessä suuri osa neuvostovaltaa oli palautettu ja joukot olivat jo noin 30 kilometrin päässä Tallinnasta.^[4]

Työväenkommuuni kilpailija Viron tasavallalle

Taistelu vallasta puhkesi marraskuussa 1918 Virossa. Toisena vallasta taistelevana osapuolena oli Venäjän bolševikkien tukemat virolaiset kommunistit, jotka hyökkäsivät Viroon puna-armeijan kanssa perustaen valloittamassaan Narvassa 28. marraskuuta 1918 Viron työväenkommuunin. Kommuunin julistamisen jälkeen se julisti, että kaikki heidän kolmikuukautisen neuvostovallan ennen Saksan sotajoukkojen miehitystä julkaisemat asetukset palasivat voimaan.

Leninin johtama Venäjän sosialistinen federatiivinen neuvostotasavalta tunnusti Viron työväenkommuunin itsenäisyyden miltei heti sen julistamisen jälkeen 7. joulukuuta 1918 asetuksella Viron Neuvostotasavallan itsenäisyyden tunnustamisesta:^[5]

1. Venäjän Neuvostohallitus tunnustaa Viron Neuvostotasavallan itsenäisyyden. Viron korkeimmaksi valtiovallaksi Neuvostohallitus tunnustaa Viron Neuvostojen vallan ja ennen Neuvostojen edustajakokousta - Viron Kansankomissarien Neuvoston vallan sen puheenjohtajan tov. Anveltin johtamana.

2. Venäjän Neuvostohallitus velvoittaa kaikki Viroon kosketuksissa olevat Venäjän Neuvostotasavallan sotilas- ja siviiliviranomaiset osoittamaan kaikkinaista apua Viron Neuvostohallitukselle ja sen sotajoukoille taistelussa Viron vapauttamiseksi porvariston ikeestä.

3. Finanssiasioin Kansankomissariaatin tehtäväksi asetetaan kymmenen miljoonan ruplan suuruisen lainan myöntäminen Viron Neuvostotasavallan Kansanpankille.

4. Elintarvikeasiain Kansankomissariaatin ja Korkeimman Kansantalousneuvoston tehtäväksi asetetaan neuvottelujen käyminen Viron Neuvostotasavallan vastaavien elimien kanssa tavaranvaihdon aikaansaamiseksi molempien Tasavaltojen välillä.

Tunnustus vahvistettiin yleisvenäläisen toimeenpanevan keskuskomitean 24. joulukuuta 1918 hyväksymällä päätöksellä, jonka allekirjoittivat Vladimir Lenin ja Jakov Sverdlov.

Ensimmäisinä diplomaattisina toiminaan Viron työväenkommuuni nimitti täysivaltaisen edustajansa Venäjän sosialistisen federatiivisen neuvostotasavallan hallituksen yhteyteen sekä valtuutetut Latvian ja Ukrainan neuvostotasavaltojen yhteyteen. Venäjän sosialistinen federatiivinen neuvostotasavalta myönsi kansankomissaarien neuvoston päätöksellä Viron työväenkommuunille 10 000 000 ruplan lainan ja 30. joulukuuta lisäksi 50 000 000 ruplan lainan.

12. joulukuuta 1918 brittiläinen amiraali Sinclair oli laskenut Kuninkaallisen laivaston aluksia Tallinnaan satamaan sekä alkoi tukea Viron tasavallan hallitusta ja sen joukkoja taistelussa puna-armeijan tukemaa Viron työväenkommuunia vastaan.

Joulukuun lopulla alkoi Viron hallitus saada ulkomaista tukea Suomesta ja jonkin verran myös Ruotsista ja Tanskasta sekä liikekannallepanosta tehtiin Virossa pakollista. Keväällä 1919 interventiojoukkojen hyökkäys kaikilta suunnilta Venäjää vastaan heikensi tukea Viron työväenkommuunille. Alkukeväästä suomalaiset hyökkäsivät Narvaan valloittaen sen ja Pohjan Pojat suuntasivat Tartosta etelään ja jopa Latvian pohjoisosaan tunkien neuvostojoukkoja pois Virosta. Punaiset kärsivät tappioita 19. toukokuuta 1919 saakka, ja heinäkuussa 1919 virolainen bolševikkijohtaja Viktor Kingissepp ilmoitti helmikuusta lähtien vain muodollisesti olemassa olleen Viron työväenkommuunin lakkauttamisesta.^[6], ^[7]

Neuvosto-Viron synnyttyä neuvostoliittolainen historiankirjoitus kuvasi vuonna 1940 syntyneen Viron neuvostotasavallan eli Neuvosto-Viron jatkumona kehitykselle, joka oli käynnistynyt jo Venäjän keisarikunnan kukistuttua. Viron tasavalta oli siis tämän mukaan vain välivaihe tässä kehityksessä, jossa Neuvosto-Viro oli varsinainen pääkehitysvaihe. Viron työväenkommuuni oli sen mukaan lähtökohta Neuvosto-Viron synnylle.^[8]

Lähteet

Kahk, J., Siilivask, K.: Eestin SNT:n historia. Perioodika Tallinna, 1978.
Käbin, J.: Suuri lokakuu ja Eesti. Perioodika Tallinna, 1975.
Raun, Toivo U.: Viron historia. Otava, 1989. ISBN 951-1-10610-4
Zetterberg, S.: Viron historia. Suomalainen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-520-5

Viitteet

↑ Zetterberg: Viron historia s. 496–497.
↑ Raun: Viron historia s. 137.
↑ Zetterberg: Viron historia s. 497–504.
↑ Salomaa, Markku: Punaupseerien nousu ja tuho, s. 81-90. Otava, 2018. ISBN 978-951-1-32381-5
↑ Kahk-Siilivask: Eestin SNT:n historia s. 84.
↑ Kahk-Siilivask: Eestin SNT:n historia s. 92.
↑ Raun: Viron historia s. 140.
↑ Käbin: Suuri lokakuu ja Eesti s. 77–81.