Elokuvaa markkinoitiin ensimmäisenä suomalaisena salapoliisifilminä, mutta laadullisesti sitä on pidetty ”teatraalisena jahkailuna”, jonka syynä olivat Salmisen ja henkilöohjauksesta vastanneen Tuomen huonot välit.[1] Elokuvan katsojamäärät jäivät myös suhteellisen vähäisiksi.[2]
Käsikirjoitus pohjautui suomenkielisen dekkari- ja tieteiskirjallisuuden uranuurtajan,[3] muun muassa nimellä H. R. Halli kirjoittaneen Rikhard Ruthin romaaniin Yhä murhat jatkuivat (1939), joka kuvaa kieltolain aikaan tapahtuvan salakapakanpitäjän murhan tutkintaa. Elokuvakäsikirjoituksessa tapahtumat siirrettiin kuvaushetkeen eli välirauhan aikaan.[4]
Salakapakoitsija Nelly löytyy kotoaan murhattuna, ja tarina seuraa komisario Puosun (Hugo Hytönen) ja toimittaja Harnin (Hannes Häyrinen) tutkimuksia. Pääepäillyksi joutuu tukkukauppias Rajapalo alaisineen.[5]
Arviot
Aikalaisarviot lehdistössä olivat pääosin myönteisiä. Elokuvassa nähtiin salapoliisielokuvan olennainen elementti eli jännitys, joskin Paula Talaskivi piti loppuratkaisun perusteluja heikkoina. Näyttelijäsuorituksia pidettiin yleisesti hyvinä.[6]
Myöhemmissä 1980-luvun arvioissa vastaanotto oli melko tyly: Aamulehden Pekka Eronen piti toraisan ohjaajakaksikon tuotosta ”tönkkönä”. Katso-lehti arvioi vuonna 1988 elokuvan ”tahmeaksi jahkailuksi”: ”Se on teatraalisesti näytelty, lavasteissa liikkumatta kuvattu ja vailla minkään valtakunnan ajatusta. – – Juonessa – se paljastettakoon – ei ole mitään järkeä.”[6]
Kriitikko Arto Pajukallion vuoden 2011 arvion mukaan elokuvan kamerakulmissa ja yökuvissa on nähtävissä saksalaisen ekspressionismin ja Hollywoodin jännityselokuvien vaikutteita. Nenäkäs vuorosanailu hymyilytti arvostelijaa.[4]
