Linlithgow peri isänsä markiisin arvon vuonna 1908 ja palveli ensimmäisessä maailmansodassa länsirintamalla. Hänet nimitettiin vuonna 1922 Amiraliteetin siviililordiksi ja 1924 Konservatiivipuolueen puolueorganisaation puheenjohtajaksi. Hän erikoistui Intiaan liittyneisiin kysymyksiin toimiessaan Intian maataloutta sekä myöhemmin Intian perustuslakien uudistamista selvittäneiden komiteoiden puheenjohtajana. Hänet nimitettiin 1936 lordi Willingdonin seuraajana Intian varakuninkaaksi.[1]
Vuoden 1935 Government of India Actin mukaan Intian maakuntien toimeenpanovalta kuului aluehallituksille, joiden tuli olla vastuussa alueellisille parlamenteille. Intian itsenäisyyttä tavoittelevalla Intian kongressipuolueella oli enemmistö viidessä yhdestätoista alueparlamentista, ja se pääsi näin käsiksi hallitusvaltaan maakunnallisella tasolla. Linlithgow sai rauhoiteltua kongressipuolueen johdon, joka pelkäsi brittiläisten kuvernöörien käyttävän veto-oikeuksiaan kongressipuolueen muodostamien aluehallitusten tekemien päätösten kumoamiseksi. Suunniteltu federalistinen hallintomalli ei kuitenkaan toiminut, sillä paikalliset ruhtinaat eivät hyväksyneet järjestelyä. Toisen maailmansodan sytyttyä Linlithgow esitti radiopuheessaan vaatimuksen kansallisesta yhtenäisyydestä, mutta onnistui loukkaamaan kongressipuolueen johtoa. Puolueen edustajat erosivat protestiksi aluehallinnosta. Puolue kieltäytyi myös osallistumasta varakuninkaan neuvostoon, vaikka Linlithgow lisäsikin intialaisten edustusta siinä.[1]
Elokuussa 1942 kongressipuolue yritti painostaa Britannian hallitusta valtavalla kansalaistottelemattomuuskampanjalla (Quit India), jolloin Japanin hyökkäystä pelännyt Linlithgow päätti nujertaa kaiken brittihallintoon kohdistuneen vastarinnan ja vangitutti puolueen johtajat. Hän jätti tehtävänsä seuraavana vuonna.[1]
