Velkakirja on asiakirja, jossa velallinen sitoutuu maksamaan tietyn summan velkojalle. Velkakirjassa sovitaan usein myös maksuehdoista, korosta sekä mahdollisista vakuuksista ja velan irtisanomisesta.^[1]

Velkakirja voi olla joko tavallinen tai juokseva velkakirja. Juoksevia velkakirjoja ovat määrännäisvelkakirja ja haltijavelkakirja.^[2]

Tavallisella velkakirjalla velallinen sitoutuu maksamaan velan siinä nimeltä mainitulle henkilölle. Velkakirjan sanamuoto on ”Maksan NN:lle."^[2]

Juoksevia velkakirjoja ovat:

• Määrännäisvelkakirja, jossa velka sitoudutaan maksamaan nimetylle henkilölle tai hänen määräämälleen. Sanamuoto on ”Maksan NN:lle tai hänen määräämälleen." Tämä tyyppi on yleisesti käytössä pankkilainoissa.^[2]
• Haltijavelkakirja, jossa velka sitoudutaan maksamaan velkakirjan kulloisellekin haltijalle. Haltijaa ei ole mainittu nimeltä. Sanamuoto on ”Maksan tämän velkakirjan haltijalle.”^[2]

Juoksevat velkakirjat tarkoitettu siirrettäviksi edelleen. Myös tavallisen velkakirjan voi siirtää.^[2]

Rektavelkakirja tarkoittaa sellaista velkakirjaa, jossa on kielto velkakirjan siirrosta uudelle velkojalle. Velkakirjan sanamuoto on ”Maksan NN:lle en hänen määräämälleen.”^[2][3]

Kausaalinen velkakirja tarkoittaa sellaista velkakirjaa, josta käy ilmi velan syntymisperuste: esimerkiksi kauppa, josta ostaja on jäänyt velkaa.^[4]

Joukkovelkakirja on rahoituksen hankkimiseen tarkoitettu juokseva velkakirja, jollaisia jokin yritys tai julkisyhteisö laskee liikkeeseen suurelle määrälle velkojia samoin ehdoin.^[1]

Velkakirjaoikeuden keskeinen säädös Suomessa on velkakirjalaki. Velkakirjasta on lisäksi säännöksiä useissa erityislaeissa. Näitä varsinaisen tarkoituksensa ohella myös velkakirjaa säänteleviä erityislakeja ovat yksityisoikeuden alalta muun muassa kauppakaari, lahjanlupauslaki, kuluttajansuojalaki, laki luottolaitostoiminnasta, indeksirajoituslaki, laki asiakirjain kuolettamisesta, maksutalletuslaki ja oikeustoimilaki. Julkisoikeudellisessa lainsäädännössä velkakirjaa koskevia säännöksiä on esimerkiksi vero-oikeuden, ulosotto-oikeuden ja rikosoikeuden alueella.^[5]

Velkakirjan laatiminen velasta ei ole pakollista. Saamisoikeus voidaan perustaa vapaamuotoisesti, esimerkiksi sopimalla velan ehdoista suullisesti.^[4] Velkakirjan laatiminen kuitenkin turvaa velkasuhteen osapuolten oikeuksia.^[6]

Velkakirjassa on minimissään oltava velan määrä, kuka on velvollinen maksamaan velan ja kenelle sekä lisäksi velallisen allekirjoitus.^[6] Käytännössä velkakirjat myös päivätään ja velallisen nimikirjoitus varmennetaan todistajien allekirjoituksin. Velkakirja on kuitenkin pätevä siitä riippumatta, onko se päivätty tai todistettu.^[4]

Mikä tahansa dokumentti, josta ilmenee maksuvelvollisuus, ei ole velkakirjalaissa tarkoitettu velkakirja. Esimerkiksi kauppakirjaa ei pidetä velkakirjana, vaikka siinä olisi ostajan sitoumus maksaa kauppahinta. Velkakirjassa mainitaan lähinnä vain velallisen maksuvelvollisuus. Velkakirjalle onkin ominaista sisällöllinen niukkuus.^[7]

Jos velallinen on velkakirjassa sitoutunut maksamaan velan nimetylle henkilölle, on kyseessä tavallinen velkakirja.^[4] Se on tosite velan olemassaolosta.^[7]

Tavallisessa velkakirjassa ei ole mainintaa velkojan oikeudesta siirtää velkakirja kolmannelle henkilölle. Maininnan puuttuminen ei kuitenkaan estä siirtämistä. Tavallisen velkakirjan siirto ei tuota uudelle velkojalle parempaa oikeutta kuin luovuttajalla oli. Jos esimerkiksi velkaa on lyhennetty, mutta lyhennyksestä ei ole merkintää velkakirjassa, velallinen voi kieltäytyä maksusta, jos hän pystyy todistamaan maksaneensa lyhennyksen. Periaate on, ettei velkoja voi luovuttaa siirronsaajalle parempaa oikeutta kuin mikä hänellä itsellään oli.^[4]

Tavallisesta velkakirjasta säädetään Suomessa velkakirjalain 3 luvussa 26–31 §:ssä.

Juokseva velkakirja on joko määrännäis- tai haltijavelkakirja sen mukaan, kenelle velallinen on sitoutunut maksamaan velan. Juokseva velkakirja on siirtokelpoinen arvopaperi.^[7]

Määrännäisvelkakirjassa velallinen on sitoutunut maksamaan velan nimetylle henkilölle tai hänen määräämälleen. Velkakirjassa on siten annettu henkilölle oikeus määrätä toinen henkilö velkojaksi. Velkakirjan sanamuoto voi olla esimerkiksi: ”N.N.:lle tai hänen määräämälleen maksan...”.^[4]

Määrännäisvelkakirjan siirtäminen vaatii asianmukaisen siirtomerkinnän. Pelkkä velkakirjan luovuttaminen ei riitä. Siirtomerkinnät tehdään velkakirjaan joko nimennäis- tai avosiirrolla:^[4]

• Nimennäissiirto on kyseessä, kun siirtomerkinnässä mainitaan sen henkilön nimi, jolle velkakirja siirretään. Esimerkki: ”Siirrän S.S.:lle. N.N.”
• Avosiirto on kyseessä, jos siirronsaajan nimi jätetään mainitsematta. Esimerkki: ”Siirrän haltijalle. N.N.” Avosiirto tehdään useimmiten niin, että siirtäjä merkitsee pelkän oman nimensä velkakirjan sisä- tai kääntöpuolelle.

Siirtomerkinnässä on siirtäjän allekirjoitus. Sitä ei tarvitse päivätä eikä käytännössä päivätäkään.^[4]

Määrännäisvelkakirjan velkojalla on velkojan oikeus, jos hänellä on velkakirja hallussaan ja hän voi vedota häneen ulottuvaan katkeamattomaan siirtosarjaan. Katkeamattomuus tarkoittaa, että velkakirjan siirtyminen ensimmäiseltä velkojalta nykyiselle haltijalle selviää pelkästään siirtomerkintöjä tarkastelemalla. Siirtosarja voi olla katkeamaton, vaikka siinä olisi sekä avo- että nimennäissiirtoja.^[4]

Haltijavelkakirjassa velallinen on sitoutunut maksamaan velan velkakirjan (nimeltä mainitsemattomalle) haltijalle. Velkakirjan sanamuoto voi olla esimerkiksi: ”Tämän velkakirjan haltijalle maksan...”.^[4]

Haltijavelkakirja voidaan siirtää toiselle ilman siirtomerkintöjä. Velkakirja siirretään antamalle se toiselle.^[4]

Tavallinen ja juokseva velkakirja eroavat sen suhteen, onko velka olemassa ilman velkakirjaa.

Tavallinen velkakirja on todistus saamisen olemassaolosta. Tavallisen velkakirjan velka voidaan periä ilman myös velkakirjaa, jos velan olemassaolo, määrä ja ehdot voidaan todistaa.^[4] Tavallisen velkakirjan katoaminen ei siten vaikuta saamisen olemassaoloon, kunhan velkoja pystyy osoittamaan velan syntyneen. Velallinen ei voi kieltäytyä suorittamasta velkaa sillä perusteella, ettei hän saa tavallista velkakirjaa takaisin.^[7]

Juoksevat eli haltija- ja määrännäisvelkakirjat ovat arvopapereita. Velkaa ei voi periä ilman velkakirjaa, vaan velka on ”sidottu paperiin”.^[4] Jos juokseva velkakirja katoaa, velkoja ei voi vaatia velalliselta suoritusta. Velkoja saattaa kuitenkin onnistua kuolettamaan kadonneen velkakirjan.^[7]

Juoksevan velkakirjan velkojan asema määräytyy ulkonaisten seikkojen kuten velkakirjan hallinnan ja siirtomerkintöjen perusteella, eikä velkojan tarvitsee esittää muuta selvitystä velkoja-asemastaan. Tavallisen velkakirjan osalta näin ei ole, vaan velkojan on laillisten saantojen perusteella osoitettava, että hänellä on velkojan oikeus.^[4]

Juoksevan ja tavallisen velkakirjan ero onkin pääasiassa siinä, että juoksevassa velkakirjassa saamisoikeus on muunnettu vaihdannassa käyttökelpoiseksi arvopaperiksi, jonka velkoja voi siirtää tai pantata edelleen. Juoksevan velkakirjan uusi saaja voi tietyissä rajoissa luottaa siihen, että hän todella saa velkakirjan osoittaman oikeuden.^[7]

Velan syntymisen syytä (oikeusperustetta, perussuhdetta eli causaa) ei yleensä mainita velkakirjassa. Se voidaan kuitenkin mainita, jolloin kyseessä on kausaalinen velkakirja. Velkakirjalaki koskee muita kuin kausaalisia velkakirjoja.^[4]

Kausaalinen velkakirja eroaa muista velkakirjoista siten, että ne velkakirjat, joissa causaa ei mainita, saattavat perustaa velkojalle itsenäisen oikeuden vaatia velkamäärää velalliselta riippumatta siitä, onko velallinen perussuhteen nojalla velkaa tai millaisin ehdoin tämä on perussuhteen nojalla sitoutunut velkasuhteeseen.^[4]

Juoksevista velkakirjoista säädetään velkakirjalain 2 luvussa 11-25 §:ssä.^{lähde tarkemmin?}

Jos juokseva velkakirja on luovutettu muulle kuin alkuperäiselle velkojalle ja sen saaja on vilpittömässä mielessä, velallisella ei ole oikeutta esittää sitä vastaan seuraavia väitteitä ja vapautua niiden perusteella velan maksusta:

• että velkakirja on saatu aikaan pakottamalla sen antaja kirjoittamaan se, käyttämättä kuitenkaan hengen tai terveyden vaaran käsittävää uhkausta,
• että velkakirja on pätemätön sen syntyyn vaikuttaneen petollisen viettelyn tai kiskomisen vuoksi tai koska se on syntynyt sellaisissa olosuhteissa, että niistä tietoisen olisi "kunnian vastaista ja arvotonta" vedota siihen,
• että sovittu vastike on jäänyt saamatta tai velkakirjan antamisen aiheuttanut oikeussuhde on muutoin muuttunut,
• että velkasuhde on lakannut ennen luovutusta maksun, sopimuksen, kuittauksen, irtisanomisen, tuomion tai muun sellaisen syyn johdosta
• että velkakirja on valeasiakirja
• että velallinen ei ole laskenut velkakirjaa liikkeeseen vaan se on joutunut pois hänen hallustaan hänen tahtomattaan.^[8].^[9]

Uuden velkojan ei ole katsottava olleen vilpittömässä mielessä, jos hän tiesi tai hänen olisi pitänyt tietää seikasta, johon väite perustuu.

Seuraavissa tapauksissa juokseva velkakirja on kuitenkin pätemätön, vaikka sen haltija olisi vilpittömässä mielessäkin:

• jos velkakirjaan tehty merkintä maksusta, irtisanomisesta tai muusta maksuvelvollisuuteen vaikuttavasta seikasta on poistettu, vaikka merkintä on tehty niin, ettei sen poistaminen ole helppoa,
• jos velkakirja on väärennetty,
• jos velkakirjan on velallisen puolesta antanut joku, jolla ei ole siihen laillista oikeutusta,
• jos velkakirja on saatu aikaan pakottavalla hengen tai terveyden vaaran käsittävällä uhkauksella,
• jos velkakirja on alaikäisen tai muutoin holhouksen alaisen taikka sieluntoiminnaltaan häiriintyneen henkilön antama,
• jos velkakirja on kuoletettu
• jos maksuvelvollisuus on täytetty tallettamalla velkamäärä asianomaisen viranomaisen huostaan
• jos velka on vanhentunut tai velallinen on menettänyt oikeutensa vuosihaasteen vuoksi
• jos velkasuhde on muuttunut pakkoakordin vuoksi..^[10][11]

• Velkakirjalaki (31.7.1947/622) Finlex Valtion säädöstietopankki. Oikeusministeriö ja Edita. Viitattu 8.4.2011.
• Asiakirjamalli