Vanhuuseläke on eläke, jota maksetaan Suomessa tietyn iän jälkeen. Ennen eläkeuudistusta eläkkeelle jäätiin pääsääntöisesti 63–68-vuotiaana. Vuonna 2017 voimaan tulleen eläkeuudistuksen jälkeen jokaisella ikäluokalla on oma alin eläkeikänsä. Vanhuuseläkkeen uudet ikärajat koskevat vuonna 1955 ja sen jälkeen syntyneitä. Vuonna 1965 ja sen jälkeen syntyneiden eläkeikäraja kytketään elinajan keskimääräiseen kehitykseen vuodesta 2030 alkaen. Esimerkiksi vuonna 1970 syntyneen alin eläkeikä on 65 vuotta 8 kuukautta ja tavoite-eläkeikä 67 vuotta 8 kuukautta, kun taas vuonna 1980 syntyneellä alin eläkeikä on 66 vuotta 8 kuukautta ja tavoite-eläkeikä 69 vuotta 1 kuukautta.[1]
Eläke kasvaa sitä suuremmaksi mitä pidempään työtä tekee. Jos jatkaa työelämässä tavoite-eläkeiän jälkeen, eläkettä karttuu 68-vuotiaaksi asti.[2]
Osittainen vanhuuseläke
Vanhuuseläkettä voi nostaa jo 61-vuotiaasta alkaen osittaisena. Kertyneestä eläkkeestä voi nostaa joko neljänneksen (25 %) tai puolet (50 %). Jos eläkettä ottaa varhennettuna, se pienentää nostettua eläkeosaa 0,4 prosenttia kuukaudessa. Jos eläke alkaa alimman vanhuuseläkeiän jälkeen, maksettavaa eläkkeenosaa korotetaan 0,4 prosentin lykkäyskorotuksella jokaiselta myöhennetyltä kuukaudelta.[1]
Alkuvuonna 2018 osittaista vanhuuseläkettä sai noin 2 500 Varman asiakasta. Heistä valtaosa oli 62- ja 63-vuotiaita miehiä, ja lähes kaikki olivat valinneet 50-prosenttisen eläkkeen. Työeläkeyhtiö Elon asiakkaista 2 400 sai osittaista varhennettua eläkettä vuonna 2017.[3]
Kesällä 2017 Varma kertoi tehneensä osittaisen vanhuuseläkkeen saajille kyselyn, jonka mukaan 60 prosenttia vastaajista kertoi eläkkeelle jäämisen syyksi oman taloudellisen tilanteensa kohentamisen, vajaa 20 prosenttia ilmoitti syyksi työnteon vähentämisen. Vastaajista 66 % oli edelleen töissä, ja heistä 47 % oli joko vähentänyt tai suunnittellut vähentävänsä työaikaansa.[4]
Vanhuuseläke ennen eläkeuudistusta
Eläkeuudistus 2017 oli iso sosiaalipoliittinen uudistus, joka vaikutti olennaisesti Suomen eläkejärjestelmään.[5] Ennen sitä vanhuuseläke oli eläke, jolle henkilö saattoi jäädä Suomessa pääsääntöisesti 63–68-vuotiaana. 1940- ja 1950-luvuilla syntyneet pitkäaikaistyöttömät saattoivat joissain tapauksissa päästä vanhuuseläkkeelle tai saada työttömyyseläkkeen jo 62-vuotiaana.[6] Myös Julkisen alan työntekijöillä saattoi olla alempia ammatillisia eläkeikiä. Kansaneläkkeen vanhuuseläkeikä oli 65 vuotta. lähde?
Vanhuus- tai työttömyyseläkettä ei maksettu automaattisesti siihen oikeutetuille henkilöille, vaan sitä oli osattava hakea erikseen. 63 vuotta täyttänyt työntekijä tai yrittäjä saattoi päättää eläkkeensä alkamisajankohdan itse. Vanhuuseläkkeen myöntäminen edellytti, ettei työntekijä ollut enää siinä työsuhteessa, josta hän siirtyi eläkkeelle. Yrittäjä saattoi jatkaa yritystoimintaansa eläkkeelläkin.lähde?
Jos henkilö oli eläkkeellä, mutta hän palasi töihin, hänelle karttui uutta eläkettä 1,5 % vuosiansioista 68-vuotiaaksi saakka.lähde?
Varhennetulle vanhuuseläkkeelle saattoi jäädä aikaisintaan 62-vuotiaana. Varhennetulle vanhuuseläkkeelle jäädessä eläkkeeseen tehtiin varhennusvähennys, joka pienensi eläkettä pysyvästi 0,6 % varhennuskuukaudelta 63 ikävuoteen saakka. Vähennys oli enintään 7,2 prosenttia (0,6 % x 12 kk). Eläkemuoto lakkasi siten, että 1952 ja sen jälkeen syntyneet eivät sitä enää voi käyttää.[7]
Jos eläkkeen hakemista siirsi yli 68-vuotiaaksi, eläkkeen määrään lisättiin lykkäyskorotus.lähde?
Katso myös
Lähteet
Aiheesta muualla