Valkokuvedelfiini eli valkokylkidelfiini[2] eli keltalaikkudelfiini (Lagenorhynchus acutus) on Pohjois-Atlantilla elävä kirjava delfiinilaji, jonka maailmanlaajuisen kannan kooksi arvioidaan yli satatuhatta yksilöä. Molekyylianalyysien perusteella se ei ole läheistä sukua muille valkokuvedelfiinilajeille (Lagenorhynchus), joten sen taksonominen luokittelu saattaa vielä muuttua.[1]Nisäkäsnimistötoimikunta on ehdottanut, että lajin suomenkieliseksi nimeksi vaihdettaisiin keltalaikkudelfiini.[3]
Valkokuvedelfiinin pullea ruumis on keskimäärin 2,5–3 metriä pitkä ja painaa 180–250 kilogrammaa. Sillä on sirpinmuotoiset evät, paksu pyrstö, ulkoneva kuono sekä 30–40 paria teräviä hampaita. Jopa 50 cm korkea selkäevä on teräväkärkinen, mistä tulee myös eläimen tieteellinen nimi (lat.acutus tarkoittaa ’terävää’). Rintaevät ovat noin 30 cm ja pyrstön haarat 30–60 cm pitkät. Naaraat ovat yleensä huomattavasti pienempiä kuin koiraat.[4]
Valkokuvedelfiinin selkäpuoli on musta ja vatsapuoli valkoinen alaleuasta peräaukkoon. Harmaissa kyljissä on kellertäviä laikkuja, jotka ovat tyypillisiä vain tälle lajille. Silmien ympärillä on mustat renkaat.[4]
Valkokuvedelfiinit pysyttelevät enimmäkseen avomerellä, mannerjalustojen ja -rinteiden tuntumassa, missä vesi on 40–270 metriä syvää – joskus niitä kuitenkin esiintyy myös syvänmeren alueella.[1][4] Ne suosivat vähäsuolaista merivettä, jonka lämpötila on +6…+20 °C. Yleensä ne eivät pysy sukelluksissa viittä minuuttia kauempaa.[4]
Elintavat ja käyttäytyminen
Färsaarilla pyydystetään valkokuvedelfiinejä.
Valkokuvedelfiinit synnyttävät kahden tai kolmen vuoden välein. Raskaus kestää kymmenisen kuukautta, ja poikaset syntyvät yleensä kesä- tai heinäkuussa. Tavallisesti emo saa yhden poikasen, joka on noin 107–122 cm pitkä ja painaa 25 kg. Emo imettää sitä 18 kuukautta. Sukukypsyyden valkokuvedelfiinit saavuttavat noin kaksitoistavuotiaina, jolloin koiraan pituus on keskimäärin 2,1–2,4 m ja naaraan 1,94–2,22 m. Koiraat voivat elää kaksikymmentäkaksivuotiaiksi ja naaraat kaksikymmentäseitsemänvuotiaiksi.[4]
Valkokuvedelfiini on laumaeläin, joka voi muodostaa jopa tuhannen yksilön parvia. Lähellä rantaa elävissä parvissa on kuitenkin tavallisesti vain 10–60 yksilöä – Pohjois-Amerikan rannikolla tätäkin vähemmän.[4] Suurista parvista ilmeisesti karkotetaan juuri sukukypsiksi tulleet koiraat sekä yksilöt, jotka eivät ole vielä saavuttaneet sukukypsyyttä.[4] Joskus valkokuvedelfiinit muodostavat sekaparvia pallopäävalaiden ja muiden delfiinien kanssa tai hakeutuvat suurten hetulavalaiden vanaveteen etsiessään ravintoa.[1][4] Niiden pahimpia vihollisia ovat miekkavalaat ja hait.[4]
Valkokuvedelfiinit vaeltavat laajoilla alueilla, mutta tutkimusten perusteella tämä ei todennäköisesti ole kausittaista vaan johtuu saaliseläinten kannanvaihtelusta.[4] Niiden pääasiallista ravintoa ovat pienet parvikalat (silli, makrilli, turska, kummeliturska, kuoreet ja tuulenkalat) sekä katkaravut ja kalmarit.[1]
Valkokuvedelfiinejä pyydetään jonkin verran ihmisravinnoksi Newfoundlandissa, Grönlannissa ja Färsaarilla. Enemmän niitä uhkaavat kuitenkin saasteet ja joutuminen sivusaaliiksi kalaverkkoihin. Lisäksi niitä ajautuu säännöllisesti Pohjois-Atlantin rannoille yleensä pareittain mutta joskus myös 3–15 eläimen ryhminä. Tavallisesti ne eivät selviä rannalta takaisin mereen.[4]
Lähteet
↑ abcdefghiHammond, P.S., Bearzi, G., Bjørge, A., Forney, K., Karczmarski, L., Kasuya, T., Perrin, W.F., Scott, M.D., Wang, J.Y., Wells, R.S. & Wilson, B.: Lagenorhynchus acutusIUCN Red List of Threatened Species. Version 2014.2. 2008. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 31.7.2014. (englanniksi)
↑Nuorteva, Pekka; Henttonen, Heikki: Eläimiä värikuvina, s. 114. Porvoo: WSOY, 1989. ISBN 951-0-13603-4
.jpg)
