Lahko jaetaan rakenteen ja ravinnonhankintatapojen mukaan kahteen alalahkoon. Hammasvalaat (Odontoceti) käyttävät ravintonaan kalaa ja mustekaloja. Hetulavalailla (Mysticeti) on sarveisaineesta rakentuneet levyt eli hetulat, joiden avulla valaat siivilöivät ravinnokseen pikkukaloja ja planktonia. Kolmas, noin 44–55 miljoonaa vuotta sitten elänyt alalahko muinaisvalaat (Archaeoceti), on kuollut sukupuuttoon.
Valaat ovat merinisäkkäitä ja ne viettävät koko elämänsä vedessä. Ne ovatkin ainoita täysin vesielämään sopeutuneita nisäkkäitä.[2] Kuten useimmat nisäkkäät, valaat ovat tasalämpöisiä, hengittävät keuhkoilla, niiden hermosto on kehittynyt ja ne imettävät poikasiaan.[2] Lisäksi valailla on karvaa (vaikkakin hyvin vähän).
Virtaviivainen ruumis muistuttaa kalan ruumista. Eturaajat ovat muuttuneet evämäisiksi. ”Hännän” päässä on pyrstöevä, jota valaat käyttävät uimiseen pystysuorilla iskuilla. Valailla ei ole takaraajoja, ruumiin sisällä on vain pienet luujäänteet merkkinä lantiosta. Ihon alla on paksu rasvakerros eristeenä ja energiavarastona[3]. Suuret valaat ovat maailman suurimpia eläinlajeja.
Valaat hengittävät pään päällä sijaitsevien sierainten kautta. Hetulavalailla sieraimia on kaksi, hammasvalailla yksi. Valaat ovat mestarisukeltajia, sillä ne voivat varastoida runsaasti happea lihaksien myoglobiini-proteiiniin ja veren punasolujen hemoglobiini-proteiiniin.[4] Lisäksi verenkierron muutoksien takia hapen käyttö tehostuu, koska verenkierto ohjaa happea vain niihin elimiin, joille se on elintärkeää, kuten aivoille ja sydämelle.[4]Kaskelotti voi pysyä veden alla jopa kaksi tuntia hengityskertojen välillä.
Evoluution myötä valaan silmät ovat kehittyneet pieniksi ja hajuaisti on surkastunut. Osalta valaista hajuepiteeli kokonaan puuttuu.[5] Sen sijaan valailla on ääniaaltoja lähettävä ja havaitseva tarkka tutkajärjestelmä. Ne tuottavat nenäontelossa ultraääniä, jonka avulla ne kartoittavat ympäristöä. Lisäksi useiden valaslajien uskotaan pystyvän kommunikoimaan merkittävästi kehittyneellä kielellään.[6]
Suurin valaista on sinivalas, joka on suurin maapallolla koskaan elänyt eläinlaji.[7] Se voi kasvaa 30 metrin pituiseksi ja painaa 180 tonnia. Suurin yksilö painoi 200 tonnia ja oli yli 30 metrin suuruinen.[7] Se voi syödä jopa 40 miljoonaa krilliä päivässä.[8]
Elintavat
Valaan raskausaika kestää yleensä hieman yli vuoden verran ja se synnyttää tavanomaisesti vain yhden poikasen kerrallaan. Poikasen ruokinta tapahtuu nisäkkäille tyypilliseen tapaan imettämällä.[6]
Valaiden uni on katkonaista ja poikkeaa ihmisen nukkumasta unesta. Ne torkahtavat muutamiksi minuuteiksi vajoten jonkun metrin pinnan alapuolelle. Kevyesti potkaisten ne nousevat pintaan hengittämään ja torkahtavat jälleen vajoten pinnan alle.[9] Ne vähentävät vuorotellen eri aivopuoliskojen aktiivisuutta, jolloin niiden tahdonalainen hengitys pysyy jatkuvasti käynnissä.[10] Ryhmissä elävät eläimet ovat levätessään tiiviisti toistensa lähellä ja vaaran uhatessa varoittavat toisiaan.[9] Valaat nukkuvat noin kahdeksan tuntia vuorokaudessa.[9]
Valaiden suurin suojelualue sijaitsee Cookinsaarilla. Länsi-Euroopan kokoinen alue on toinen eteläisen pallonpuoliskon valaiden synnytyspaikoista, ja se sijaitsee Cookinsaarten talousvyöhykkeellä parin miljoonan neliökilometrin alueella. Se on perustettu vuonna 2001 Bahama- ja Cookinsaarilla asuvan valastutkijan Nan Hauserin aloitteesta.[14] Suojelualueella elää muun muassa ryhävalaita, nokkavalaita ja hetulavalaita.[15]
Valaat Suomessa
Suomen nykyisillä aluevesillä on havaittu varmuudella ainakin kuusi valaslajia: delfiini (Delphinus delphis), pullokuonodelfiini (Tursiops truncatus), pyöriäinen (Phocoena phocoena), maitovalas (Delphinapterus leucas), lahtivalas (Balaenoptera acutorostrata) ja ryhävalas (Megaptera novaeangliae).[16][17] Näistä ainoastaan pyöriäisestä tehdään havaintoja jotakuinkin säännöllisesti, muista vain satunnaisesti.[16]
Yllä mainittujen, elävänä nähtyjen lajien lisäksi Suomessa on 1940-luvulla löydetty maalta muutamia sinivalaan (Balaenoptera musculus) selkänikamia, joiden ikää ei ole pystytty määrittämään.[17] Nykyisin Venäjään kuuluvalta Terijoelta löydettiin vuonna 1935 valkokuonodelfiini (Lagenorhynchus albirostris), jonka jäännökset ovat Helsingin yliopiston kokoelmissa.[18] Venäjän Petsamossa, joka 1920–1940-luvuilla oli osa Suomea, elää miekkavalaita (Orcinus orca).[19]
Veli-Risto Cajander et. al.: Maailman luonto: nisäkkäät 1. Porvoo: WSOY, 1998. ISBN 951-35-6493-2
Viitteet
↑ abWilson, Don E. & Reeder, DeeAnn M. (toim.): CetaceaMammal Species of the World. A Taxonomic and Geographic Reference (3rd ed). 2005. Johns Hopkins University Press. Viitattu 19.5.2012. (englanniksi)
↑ abcSuuri eläintieto: Eläinten kiehtova maailma 12 (U-Ö), s. 31. Weilin+Göös, 1990. ISBN 951-35-5142-3
↑blubber National Geographic Society. Arkistoitu 28.8.2022. Viitattu 28.8.2022.
↑Suomalaiset nimet ovat nisäkäsnimistötoimikunnan ehdotuksessa (Nisäkkäiden suomenkieliset nimet: Valaat (Arkistoitu – Internet Archive)) vanhoina niminä mainittuja; toimikunnan uusia ehdotuksia ei tässä ole käytetty
