Easy Eye Sound (Nashville) The Bridge (Glendale, Kalifornia) Electric Lady (New York) Echo (Los Angeles) The Church (Lontoo) The Green Building (Santa Monica, Kalifornia)
Ultraviolence nousi listojen ensimmäiseksi 12 maassa ja myi 880 000 kappaletta maailmanlaajuisesti ensimmäisen viikon aikana.[7] Suomessa albumi debytoi Suomen virallisen listan ensimmäisellä sijalla, ja pysyi listalla yhteensä 11 viikkoa.[4] Albumi on sittemmin myynyt platinaa useissa maissa.[8]
Del Rey kertoi albumin julkaisusta Tropico lyhytelokuvan ensi-illassa joulukuussa 2013. Del Rey kertoi yleisölle "Halusin meidän kaikkien olevan yhdessä, jotta voisin sulkea tämän jakson [Born to Die ja Paradise] visuaalisesti ennen kuin julkaisen uuden Ultraviolence albumini" [10][11]
Del Reyn kerrottiin alun perin tekevän yhteistyötä Ultraviolencella samojen tuottajien kanssa kuin Born to Die ja Paradise albumeilla. Hän oli jo äänittänyt albumin Rick Nowelsin kanssa Electric Lady Studiosissa New Yorkissa ennen kuin päätyi tekemään yhteistyötä The Black Keys -yhtyeen Dan Auerbachin kanssa. Auerbach ja Del Rey nauhoittivat aiemmin tehdyn materiaalin uudestaan livebändin kanssa Easy Eye Soundissa Nashvillessä. Alun perin he suunnittelivat työskentelevänsä yhdessä vain kolme päivää, mutta lopulta he käyttivät kuusi viikkoa albumin työstämiseen.[12]
Viime hetken päätös äänittää albumi uudelleen ja sisällyttää Auerbach projektiin aiheutti erimielisyyksiä levy-yhtiön ja Del Reyn välillä[13]. Auerbach kertoi Rolling Stonen haastattelussa, että äänityksen aikana "Oli paljon paskaa, johon en ole tottunut". Levy-yhtiö ei ollut tyytyväinen Auerbachin ja Del Reyn lähettämään karkeaan miksausversioon ja asetti albumin julkaisun ehdoksi sen, että pari tapaisi "Adelen tuottajan", kenen oletettiin olleen Paul Epworth. Auerbachin mukaan Epworth oli vaikuttunut kuulemastaan ja onnistui muuttamaan levy-yhtiön mielipidettä.[14]
Del Rey esitti kappaleen "West Coast" osana Coachella-musiikkifestivaalin settiään 13. huhtikuuta 2014. Kappale julkaistiin Ultraviolencen johtavana singlenä seuraavana päivänä.[15] Vincent Haycockin ohjaama musiikkivideo sille julkaistiin 7. toukokuuta.[16]
"Shades of Cool" julkaistiin albumin toisena singlenä 26. toukokuuta, ja Jake Navan ohjaama musiikkivideo kappleelle julkaistiin 17. kesäkuuta.[17][18] Kolmas single ja albumin nimikkokappale "Ultraviolence" julkaistiin 4. kesäkuuta, ja neljäs single "Brooklyn Baby" neljä päivää sen jälkeen.[19][20]
Ultraviolencen standardi ja deluxe versiot julkaistiin 13. kesäkuuta 2014. Deluxe versio sisältää kolme bonus-kappaletta "Black Beauty", "Guns and Roses" sekä Spring Breakers (2013) elokuvan ohjaajan Harmony Korinen kanssa kirjoitetun "Florida Kilos". "Flipside" kappale oli saatavilla albumin japanilaisessa iTunes Store versiossa sekä Targetin ja Fnacin myymissä erikoispainoksissa.
Vaikutteet
Musiikillisesti Ultraviolence eroaa selkeästi laulajan aiemmasta tuotannosta.[21] Toisin kuin kamaripop- ja hip hop -painotteinen Born to Die, Ultraviolence sulauttaa yhteen useita eri tyylilajeja, kuten desert rockia, psykedeelistä rockia ja soft rockia, pysyen kuitenkin uskollisena laulajan aiemmin luomalle synkälle ja cinemaattiselle estetiikalle.[3][1][2] Albumilla tapahtuneen tyylimuutoksen on kerrottu johtuneen Del Reyn tutustumisesta Dan Auerbachin.[22] Albumin soundin innoittajina ovat myös toimineet useat Del Reyn arvostamat muusikot, kuten Nina Simone, Billie Holiday, Leonard Cohen sekä vaihtoehtorockyhtye Nirvana.[23][24]
Del Rey kertoi albumin konseptista: "Mieleni ja juureni olivat jazzissa, halusin tehdä levyn, joka on fuusio kauniita jazz-pohjasävyjä ja länsirannikon musiikkia, joka on saanut inspiraationsa Eaglesista ja the Beach Boysista".[25]
Musiikki ja sanoitukset
Albumin aloittava desert rock -balladi ”Cruel World” kertoo hulluksi itseään kuvailevasta tytöstä, joka on lopettanut tuhoisan suhteen ja joka tuntee olonsa pikemminkin huojentuneeksi kuin murheelliseksi (”I shared my body and my mind with you / that’s all over now”).[26][27] Sitä kuvailtiin The Huffington Postissa kappaleeksi, joka määrittää albumin tunnelman täydellisesti.[28]
Albumin toinen kappale ”Ultraviolence” käyttää suurelta osin pianoa ja kielisoittimia. Sen nimi on viittaus Anthony Burgessin romaaniin Kellopeliappelsiini (1962), jossa termi esiintyy.[26] Sanoitukset koskevat perheväkivaltaa, ja ne kuvailevat naista, joka uskoo miehensä lyöntien olevan rakkaudenosoitus häntä kohtaan (”He hurt me, but it felt like true love”).[29] Kertosäkeessä hän laulaa ”I can hear sirens, sirens”, mikä voi tarkoittaa hälytysajoneuvojen paikalle tuloa.[30]Ultraviolencen kertosäe sisältää interpolaation Carole Kingin kirjoittamasta ja The Crystals -yhtyeen esittämästä kappaleesta "He Hit Me (And It Felt Like a Kiss)".
”Shades of Cool” on hidas ja hieman surumielinen balladi, jolle tunnusomaista on sen jälkikaikuiset kitarat, hienoinen tunnelmallisuus ja Del Reyn laulu, joka vaihtelee hyssyttelevän kuiskailun ja hetkellisen valituksen välillä.[31] Kappaleen harmoniset kitarat, hidas bassolinja ja paisuva orkestra ympäröivät Del Reyn surumielistä laulua.[32] Sen sanat kertovat periksiantamattomasta miehestä, jota laulaja yrittää pakollisesti muuttaa.[33]
Albumin viimeinen kappale on cover Jessie Mae Robinsonin kirjoittamasta kappaleesta "The Other Woman". Kappaleen ovat aikeisemmin äänittäneet Sarah Vaughnan ja tämän jälkeen Nina Simone albumillaan Nina Simone at Town Hall.[34]
