UFO oli brittiläinen rockyhtye, joka perustettiin vuonna 1969. UFO on ollut merkittävä esikuva monille ns. NWOBHM-yhtyeille (New Wave of British Heavy Metal, brittimetallin uusi aalto), ja monet heavy metal-muusikot, kuten esimerkiksi Iron Maidenin basisti ja perustajajäsen Steve Harris ovat maininneet UFOn olleen heille tärkeä esikuva.[1]
Yhtyeen perustajajäsen, solisti Phil Mogg ilmoitti jättävänsä yhtyeen vuonna 2019 yhtyeen tulevan 50-vuotisjuhlakiertueen jälkeen.[2] Mogg on kuitenkin pysynyt jäsenenä yhtyeessä tähän asti, ja yhtyeen 50-vuotiskiertueen päätös oli siirretty lokakuuhun 2022 asti, kunnes syyskuun 2022 alussa Moggin ilmoitettiin saaneen sydäninfarktin, ja tästä syystä Moggin lopettaminen yhtyeessä siirtyi tulevaisuuteen,[3] kunnes huhtikuussa 2024 Mogg ilmoitti yhtyeen toiminnan päättymisestä.[4]
Yhtyeessa vuosina 1980-1983 soittanut Neil Carter korvasi huhtikuussa 2019 menehtyneen kosketinsoittaja-kitaristi Paul Raymondin UFOn 50-vuotiskiertueessa kesäkuusta 2019 alkaen yhtyeen lopettamiseen 2024 saakka.[5]
Historia
Alkuajat (1969-1972)
Tulevan UFOn kitaristi Mick Bolton sekä basisti Pete Way soittivat 1960-luvun loppupuolella alun perin the Boyfriends -nimisessä yhtyeessä. Yhtye vaihtoi nimeään useita kertoja, toimien nimillä Acid, The Ugly, The Bad, The Good ja Hocus Pocus.[6]
Yhtyeen rumpalin vaihduttua kahdesti tuleva UFOn perustajajäsen, rumpali Andy Parker alkoi soittaa Boltonin ja Wayn kanssa. Toinen tuleva perustajajäsen, solisti Phil Mogg tuli yhtyeeseen mukaan samoihin aikoihin, eli elokuussa 1969. Ennen Moggin mukaan tuloa Boltonin, Parkerin ja Wayn muodostama trio oli soittanut lähinnä Boltonin vanhempien kotona. Kuitenkin Moggin liityttyä yhtyeeseen yhtye alkoi harjoitella eri paikoissa, kuten lontoolaisessa baarissa, ennen kuin alkoi esiintyä yleisön edessä.[6]
Yhtye muutti nimensä UFOksi loppuvuodesta 1969 erään lontoolaisen klubin mukaan. Samoihin aikoihin he tekivät ensimmäisen julkisen esiintymisensä, ja melko pian tämän jälkeen UFO soitteli lontoolaisissa pubeissa ja klubeissa.[6]
Yhtyeen jäsenten musiikillisia innoittajia ovat olleet monet blues-peräistä rockia soittaneet muusikot, kuten kitaristit Eric Clapton, John Mayall, Jimmy Page ja Jeff Beck. Rock-yhtyeistä erityisesti Led Zeppelin oli vahva musiikillinen innoittaja.[6]
Brittiläisen The Equals -yhtyeen kitaristi Eddy Grant kiinnostui UFOsta, mikä johti lopulta siihen, että UFO sai levytyssopimuksen Beacon Recordsille, joka oli EMIn alaisena. UFOn ensimmäisen albumin tuottivat Doug Flett ja Guy Fletcher, ja se julkaistiin lokakuussa 1970 nimellä UFO 1. Vain kahdessa päivässä nauhoitettu albumi oli musiikillesti pääasiassa avaruusteemaista blues rockia (ns. space rockia). Albumi myi heikosti, eikä se noussut listoille yhtyeen kotimaassa Isossa-Britanniassa eikä myöskään Yhdysvalloissa. Britanniassa albumia myytiin vain n. 3 700 kappaletta. Sen sijaan Saksassa albumi myi melko hyvin, ja albumilta julkaistu single ”Boogie for George” ylsi singlelistalla sijalle 30. Saksan lisäksi albumi myi hyvin Japanissa, noin 135 000 kappaletta. Lisäksi albumin kappaleesta ”C'Mon Everybody” tuli hitti Japanissa.[6]
Ensimmäisen levyn heikohkosta menestyksestä huolimatta yhtye sai julkaista uuden studioalbumin, jonka nimeksi tuli UFO 2: Flying. Albumin tuottivat jälleen Doug Flett ja Guy Fletcher, tosin Flettin mukaan hän nauhoitti albumin yksin. Lokakuussa 1971 julkaistu toinen studioalbumi poikkesi edeltäjästään musiikillisesti, sillä debyyttialbumiin verrattuna kappaleet olivat selvästi pitempiä; esimerkiksi nimikappale ”Flying” kestää yli 26 minuuttia. Lisäksi yhtyeen jäsenet olivat kehittyneet musiikillisilta taidoiltaan.[6]
UFO 2: Flying ei edeltäjänsä tavoin noussut Ison-Britannian tai Yhdysvaltain albumilistoille, mutta se myi melko hyvin Saksassa ja siitä julkaistu single ”Prince Kajuku” nousi Länsi-Saksan singlelistalla sijalle 26.[6]
Hieman ennen UFO 2: Flyingin julkaisua, syyskuussa 1971 UFO kävi konsertoimassa Japanissa Osakan kaupungissa ja Tokioon kuuluvassa Hibiyan kaupunginosassa. Jälkimmäisestä konsertista nauhoitettiin yhtyeen ensimmäinen livealbumi, Live, joka julkaistiin alun perin vuonna 1971 vain Japanissa, Japanin ulkopuolella vuonna 1972. Toisin kuin UFOn kaksi ensimmäistä studioalbumia, Live menestyi kaupallisesti sekä Isossa-Britanniassa että Yhdysvalloissa, ja myi molemmissa maissa kultaa, mikä tosin oli useiden peräkkäisten julkaisujen ansiota. Monet aikalaislähteet esittävät, ettei yhtye ollut tietoinen livealbumista ennen sen julkaisua. Live jäi Mick Boltonin viimeiseksi albumiksi UFOssa hänen jätettyään yhtye tammikuussa 1972.[6][7]
Liven julkaisun jälkeen yhtyeessä ajateltiin, että kahden ensimmäisen studioalbumin ja ensimmäisen livealbumin edustama space rock -genre tulisi hylätä. Helmikuussa 1972 tuleva Motörheadin kitaristi Larry Wallis liittyi yhtyeeseen vastattuaan yhtyeen tekemään lehti-ilmoitukseen ja tehtyään tämän jälkeen koe-esiintymisen. Ennen koe-esiintymistä Wallis ei ollut koskaan kuullutkaan UFOsta. Wallisin liittyessä yhtyeeseen sitä manageroi Mark Hannau, jonka mahdollisuuksia saada yhtyettä tunnetummaksi pidettiin yhtyeen itsensä piirissä heikkona, minkä vuoksi yhtyeen jäsenet alkoivat ottaa yhteyksiä erääseen Chrysalis Recordsin manageriin, joka järjesti yhtyeelle keikkoja Italiassa. Taustalla oli ajatus suunnata yhtyeen levynmyyntiä muuallekin kuin Saksaan ja Japaniin, joissa UFO oli jo saavuttanut kaupallista suosiota.[6]
Wallisin aika UFOn piireissä jäi lyhyeksi, sillä hänet erotettiin yhtyeestä jo lokakuussa 1972 hänen arvosteltuaan humalaisena solisti Moggia. Basisti Way ja rumpali Parker olivat pettyneitä Moggin päätökseen, sillä he pitivät Wallisista. Wallisin erottamisen jälkeen yhtyeeseen liittyi tuleva Whitesnaken kitaristi Bernie Marsden, joka liittyi yhtyeeseen marraskuussa 1972. Musiikillisesti UFO oli siirtynyt Wallisin ja Marsdenin aikoina pois space rockista enemmän kohti bluesia, tosin musiikillisesti suurimmat muutokset olivat vasta tulossa.[6]
Kohti kansainvälistä menestystä (1973-78)
Vuonna 1973 UFO lyöttäytyi yhteen tuottaja Dave Edmundsin kanssa äänittääkseen satsin demoja. Näiden demojen ansiosta yhtye sai uuden levytyssopimuksen, tosin yhtyeen jäsenet eivät olleet erityisen tohkeissaan niistä, minkä vuoksi UFO alkoikin soittaa eri klubeissa ympäri Britanniaa. Yhtye uskalsi näihin aikoihin myös alkaa konsertoida ulkomailla, ja Saksassa he tapasivat tulevan kitaristinsa, silloin vielä hard rock -yhtye Scorpionsin kitaristina toimineen Michael Schenkerin.[8]
Vuoden 1973 kesällä UFOn ollessa lämmittelijäesiintyjänä Scorpionsin kiertueella Saksassa, yhtyeen tuolloinen kitaristi Marsden jäi yhtyeen kotimaahan englantiin väitettyjen passiongelmien vuoksi, vaikka Marsden on itse myöntänyt jääneensä tahallaan pois kyseisistä esiintymisistä, sillä ei sietänyt olla mukana UFOssa. Scorpionsin kitaristi Michael Schenker soittikin kahdella UFOn keikalla kitaraa Marsdenin poisjäämisen vuoksi. Marsden päätti saapua vielä ennen kiertueen loppua Saksaan, tosin turhaan, sillä yhtye oli päättänyt valita Schenker UFOn kitaristiksi. Saksalaistaustainen Michael Schenker ei osannut puhua juurikaan englantia liittyessään UFOon, mikä luonnollisesti aiheutti hankaluuksia muutoin englanninkielisessä yhtyeessä. Huolimatta kielimuurista Schenkerin kitaransoittotaito piti hänet mukana yhtyeessä.[8]
Vuonna 1974 UFO rekrytoitiin virallisesti Chrysalis Recordsiin, jolloin yhtye oli työskennellyt tulevan levyn demojen parissa. Lisäksi yhtye sai uuden managerin, Wilf Wrightin. Tulevan albumin tuottajaksi tuli Ten Years After -yhtyeen basisti Leo Lyons. Albumi nauhoitettiin Morgan-studioilla Lontoossa, ja se julkaistiin toukokuussa 1974 nimellä Phenomenon. Albumi sisältää yhtyeen ehkä tunnetuimman kappaleen ”Doctor Doctor” sekä toisen UFOn klassikkokappaleen, konserteiden vakionumeronakin toimivan ”Rock Bottomin”. Albumi sai julkaisuaikanaan positiivisia arvioita kriitikoilta, vaikka osa kriitikoista ei juuri pitänytkään albumin tuotannosta. Phenomenon ei kuitenkaan yltänyt Isossa-Britanniassa listoille, mutta Yhdysvalloissa se pääsi melkein kahdensadan myydyimmän albumin joukkoon ( paras sijoitus 202.). Monet UFOn fanit pitävät Phenomenonia yhtyeen todellisen alkuna.[8]
UFO halusi lujittaa live-esityksiään, minkä vuoksi yhtyeeseen haluttiin Schenkerin lisäksi toinen kitaristi. Melody Maker -musiikkilehdessä nähdystä ilmoituksesta yhtyeen toiseksi kitaristiksi tuli walesilainen Paul Chapman, joka soitti yhtyeen kanssa useita konsertteja ja auttoi Phenomenonin promotoinnissa, ennen kuin lähti yhtyeestä tammikuussa 1975. UFO oli aloittanut neljännen albuminsa työskentelyn jo loppuvuodesta 1974, mutta Chapman ei soita siinä nuottiakaan.[8]
UFO sai neljännen albuminsa nauhoitukset valmiiksi jo helmikuussa 1975, mutta kitaristi Schenker loukkasi itsensä pahasti studiossa, minkä vuoksi hän oli täysin kunnossa vasta kesäkuussa. Yhtyeen neljäs studioalbumi, Force It julkaistiin heinäkuussa 1975. Albumilla kuullaan ensimmäistä kertaa yhtyeen historiassa kosketinsoittimia, joita soitti Ten Years Afterin Chick Churchill. Force It menestyi kaupallisesti edeltäjäänsä paremmin, ja se olikin ensimmäinen albumi, joka nousi Billboard 200 -albumilistalla sijalle 76, ja Saksassakin se pääsi listan sijalle 35. Sen sijaan Isossa-Britanniassa albumi ei noussut listoille. Kriitikot antoivat albumista positiivista palautetta, ja erityisesti kitaristi Schenkerin soittoa kehuttiin.[9][8]
Kasvaneesta menestyksestä huolimatta solisti Moggin ja kitaristi Schenkerin välille alkoi tulla jännitettä, etenkin kun molemmilla oli tunnetusti tulinen temperamentti. Jännitettä lisäsi mm. Schenkerin huono englannin kielen taito. Yhtyeellä oli muutenkin huonoa tuuria Force Itin julkaisun jälkeen; eräs yhtyeen keikka Ranskan Mullhousessa jouduttiin perumaan sähköongelmien vuoksi, minkä seurauksena närkästyneet fanit heittelivät kivillä ja pulloilla yhtyeen keikkabussia. Lisäksi Baden-Badenissa basisti Wayn basso osui solisti Moggia päähän, aiheuttaen hänelle päävamman. Ongelmista huolimatta hyvänä liveyhtyeenä tunnetun UFOn keikat saivat melko paljon yleisöä, kun jokaisella keikalla oli yli 1 000 ihmistä kuuntelemassa yhtyettä.[8]
Koska UFO oli käyttänyt Force Itillä kosketinsoittimia, päätti yhtye käyttää niitä myös tulevalla studioalbumilla. Tällä kertaa yhtye päätti ottaa kosketinsoittajan täysipäiväiseksi jäseneksi, ja kosketinsoittajaksi ilmoittautui aiemmin hard rock -yhtye Heavy Metal Kidsissä soittanut Danny Peyronel. Peyronel teki ensimmäisen esiintymisensä UFOn jäsenenä elokuussa 1975.[8]
Yhtyeen viides albumi nauhoitettiin Morgan-studioilla Lontoossa tammi-helmikuussa 1976. Albumin tekoprosessin aikana yhtyeessä oli erimielisyyksiä kosketinsoitinten ollessa mukana nyt täysipäiväisesti; esimerkiksi Wayn mielestä ne eivät olleet tarpeen UFOssa. Tästä huolimatta kosketinsoittaja Peyronel on todennut, ettei hänellä ollut vaikeuksia saada ideoitaan menemään läpi.[8]
Viides albumi, No Heavy Petting julkaistiin toukokuussa 1976. Se ei menestynyt listoilla edeltäjänsä tavoin; esimerkiksi Billboard 200 -albumilistalla se ylsin sijalle 167, eikä se noussut lainkaan listoille Isossa-Britanniassa. Sen sijaan Ruotsissa albumi nousi listan sijalle 38. Huolimatta selvästi Force Ittiä heikommasta menestyksestä Billboard 200 -albumilistalla, se sai julkaisuaikanaan erittäin hyvän vastaanoton, ja osa yhtyeen faneista piti albumia edeltäjäänsä parempana.[8][10]
No Heavy Pettingin jälkeen yhtye jatkoi konsertointiaan, konsertoiden erityisesti Yhdysvalloissa mm. prgoressiivisen rockin yhtye Jethro Tullin lämmittelijänä. Heinäkuussa 1976 kosketinsoittaja Peyronel lähti UFOsta, minkä seurauksena yhtye valitsi Peyronelin tilalle samassa kuussa brittiläisen blues rock -yhtye Savoy Brownin kosketinsoittaja-kitaristi Paul Raymondin. Aivan kuten edellisessäkin yhtyeessään, myös UFOssa Raymond soitti sekä koskettimia että kitaraa.[8][11]
Yhtye aloitti kuudennen albuminsa työstämisen, ja albumin tuottaja vaihdettiin Leo Lyonsista amerikkalaiseen Ron Nevisoniin, sillä yhtye ei ollut tyytyväinen No Heavy Pettingin tuotantoon. Albumi nauhoitettiin helmi-maaliskuussa 1977, ja se julkaistiin saman vuoden toukokuussa 1977 nimellä Lights Out. Albumi sai paljon positiivista palautetta kriitikoilta ja ostavalta yleisöltä, ja se sisältää yhtyeen tunnetuimpia kappaleita, kuten sen nimikappaleen, aloituskappaleen ”Too Hot to Handle”, sekä balladimaisen ”Love to Loven”. Lights Outia onkin pidetty usein yhtenä UFOn parhaana studioalbumina.[11]
Melko pian Lights Outin julkaisun jälkeen yhtye lähti kahden kuukauden mittaiselle kiertueelle Yhdysvaltoihin. Näihin aikoihin yhtyeessä alkoi ilmetä ongelmia: huolimatta suuresta suosiosta kitaristi Schenkerillä oli esiintymispelkoa, johon hän käytti Heminevrin -nimistä lääkettä alkoholiin sekoitettuna. Ylipäätään yhtyeessä huumeiden ja alkoholin käyttö oli holtitonta Lights Outin julkaisun jälkeen.[11]
Kesäkuussa 1977 Michael Schenker ilmoitti väitetysti solisti Moggille jättävänsä yhtyeen, eikä hän lähtenyt yhtyeen mukaan Yhdysvaltain kiertueelle, joten yhtye joutui hankkimaan hänen tilalleen kitaristin. Kitaristiksi tuli Paul Chapman, joka oli soittanut jo aiemmin yhtyeen kiertueilla. Schenkeriä yritettiin tavoittaa ennen ensimmäisiä keikkoja, mutta siinä ei onnistuttu. Schenkerin puuttuminen oli järkytys monille yhtyeen faneille Yhdysvaltain kiertueella. Kolme kuukautta Shcenkerin lähdön jälkeen, basisti Way soitti Schenkerille ja sai tämän suostuteltua palaamaan yhtyeeseen.[11]
UFO jatkoi Yhdysvalloissa esiintymistä toimimalla kanadalaisen rock-yhtyeen Rushin lämmittelijänä. Tällöin Schenker oli jo palannut yhtyeeseen. Kiertue-elämää kesti helmikuuhun 1978 saakka, kunnes yhtye vetäytyi lavoilta äänittämään seitsemättä studioalbumiaan. Uudelleenliittyessään Schenker ilmoitti tämän albumin jäävän hänen viimeiseksi yhtyeen parissa. Yhtyeen manageri Ron Nevison potki alkoholista ja huumeista riippuvaista yhtyettä eteenpäin, ja albumi äänitettiin käyttämättömäksi jääneessä postitoimistossa Los Angelesissa Kaliforniassa, joskin osa albumista äänitettiin myös oikeassa studiossa. Yhtye yritti saada tämän albumin kuulostamaan mahdollisimman samalta live-esiintymisten kanssa, koska yhtyeessä katsottiin, että yhtye kuulosti parhaalta livenä.[11]
UFOn seitsemäs albumi julkaistiin kesäkuussa 1978 nimellä Obsession. Se menestyi melko hyvin kaupallisesti ja sai kriitikoilta innostuneen vastaanoton. Yhdysvalloissa albumi nousi parhaimmillaan virallisen listan sijalle 41, ja yhtyeen kotimaassa Isossa-Britanniassakin sijalle 26. Albumi on myös nykyään yleisesti arvostettu, ja sitä pidetään yhtenä UFO:n klassikkoalbumeista, ja sen aloituskappale ”Only You Can Rock Me” on yksi yhtyeen tunnetuimmista kappaleista.[11]
Obsessionin julkaisun aikoihin, kesällä 1978, yhtye teki kiertueen kotimaassaan ja tämän jälkeen Yhdysvalloissa, jossa yhtye soitti hard rock -yhtye Blue Öyster Cultin ja Judas Priestin kanssa. Vaikka kriitikot kehuivat runsaasti UFO:n esiintymisiä, Yhdysvaltain kiertueella solisti Moggin ja kitaristi Schenkerin tunnetusti huonot välit sekä Schenkerin päihderiippuvuudet ja vaikea persoonallisuus johtivat siihen, että Schenker jätti yhtyeen lokakuussa 1978.[11]
Yhtyeen miksatessa tulevaa livealbumiansa, solisti Moggin ja kitaristi Schenkerin välillä syttyi riita, joka oli viimeinen niitti heidän suhteeseen. Schenker väittää Moggin lyöneen häntä vaikka hän oli erikseen varoittanut lähtevänsä yhtyeestä, mikäli näin käy. Monet alan lehdet tosin väittivät, että Schenker jätti virallisesti UFOn vasta joulukuussa 1978, kaksi kuukautta todellista ajankohtaa myöhemmin.[11]
Lokakuussa 1978 Yhdysvaltain kiertueelta Chicagon ja Louisvillen keikoilta nauhoitettu livealbumi, Strangers in the Night julkaistiin tammikuussa 1979. Albumi myi hyvin julkaisuaikanaan, ja se on myös saanut erittäin myönteistä palautetta kriitikoilta. Nykyisin sitä pidetäänkin yhtenä kaikkien aikojen parhaimpina rockmusiikin livealbumeista. Myös yhtyeen tuolloinen basisti Pete Way on maininnut albumin olevan hänen suosikkijulkaisunsa yhtyeen tuotannossa.[11][12][13]
Schenkerin lähdettyä yhtyeestä yhtye otti Chapmanin täysipäiväiseksi jäsenekseen, ja teki vuoden 1979 aikana mm. Amerikan kiertue, jossa he soittivat Judas Priestin ja AC/DC:n kanssa. Kiertueen jälkeen yhtye aloitti uuden studioalbinsa äänitykset. Albumi äänitettiin heinä-elokuussa 1979 ja se julkaistiin tammikuussa 1980 nimellä No Place to Run. Albumin tuotti The Beatlesin entinen tuottaja George Martin. Albumi myi hyvin, se nousi Britannian albumilistalla sijalle 11. Lisäksi albumilta singlenä julkaistu kappale ”Young Blood” nousi samassa maassa singlelistan sijalle 41. Yhtyeen fanien keskuudessa albumia tosin pidettiin aiempaa ”radioystävällisenä”, ja albumi sai kriitikoilta melko penseän vastaanoton; erityisesti tuotantoa ja kappalevalintoja kritisoitiin.[14]
Entiset jäsenet
- Pete Way – basso (1969–1982, 1988–1989, 1992–2004, 2005–2011)
- Mick Bolton – kitara (1969–1972)
- Colin Turner – rummut (1969)
- Larry Wallis – kitara (1972)
- Bernie Marsden – kitara (1973)
- Michael Schenker – kitara (1973–1978, 1993–1995, 1997–1998, 2000, 2001–2004)
- Paul Chapman – kitara (1974–1975, 1977, 1978–1983)
- Danny Peyronel – kosketinsoittimet, piano (1975–1976)
- John Sloman – kosketinsoittimet (1980)
- Neil Carter – kosketinsoittimet, kitara (1980–1983)
- Billy Sheehan – basso (1982–1983)
- Paul Gray – basso (1983–1987)
- Tommy McClendon (aka Atomik Tommy M) – kitara (1984–1986)
- Robbie France – rummut (1984–1985)
- Jim Simpson – rummut (1985–1987)
- David Jacobson – kosketinsoittimet (1986)
- Mike Gray – kitara (1987)
- Rik Sandford – kitara (1988)
- Tony Glidewell – kitara (1988)
- Fabio Del Rio – rummut (1988)
- Eric Gammans – kitara (1988–1989)
- Laurence Archer – kitara (1992–1995)
- Jem Davis – kosketinsoittimet (1992–1993)
- Clive Edwards – rummut (1992–1993)
- Simon Wright – rummut (1995–1996, 1997–1999)
- Leon Lawson – kitara (1995–1996)
- John Norum – kitara (1996)
- George Bellas – kitara (1996)
- Aynsley Dunbar – rummut (1997, 2000, 2001–2004)
- Matt Guillory – kitara (1997)
- Jeff Kolmann – kitara (1998–1999), basso (2005)
- Louis Maldonado – kosketinsoittimet (2000)
- Jeff Martin – rummut (2000)
- Jason Bonham – rummut (2004–2005)
- Barry Sparks – basso (2004, kiertue: 2011)
Diskografia
Albumit
Lähteet
Aiheesta muualla
