Vankien kokoaminen silloisella Arseninkadulla (nyk. Sirkkalankatu) sijainneelle kasarmille aloitettiin sisällissodan loppuvaiheessa huhtikuussa 1918. Turku oli ollut valkoisten hallussa jo 13. huhtikuuta lähtien, kun Saariston vapaajoukko oli marssinut kaupunkiin kohtaamatta paenneiden punaisten vastarintaa.[1] Vapaajoukko vangitsi kaupunkiin ja Varsinais-Suomen alueelle jääneet punakaartilaiset sekä muut työväenliikkeen aktiivit ja sulki heidät Sirkkalan kasarmille.[3]
Toukokuun puoliväliin mennessä vankeja oli jo noin tuhat. Suurimmillaan vankimäärä oli kuukautta myöhemmin, jolloin heitä oli arviolta 3 300. Vankien joukossa oli myös noin 160 naista. Turun vankileiri oli Suomen 26 vankileiristä kahdeksanneksi suurin. Vangeista suurin osa oli maakunnan ulkopuolelta, enimmäkseen Satakunnasta, mutta heitä oli runsaasti myös Hämeestä ja Uudeltamaalta. Turun ja Varsinais-Suomen punakaartilaiset puolestaan olivat enimmäkseen muilla Etelä-Suomen leireillä, muun muassa LahdenHennalassa ja Tammisaaren vankileirillä.[1]
Leirin johtajana toimi aluksi luutnantti V. Gräsbäck ja kesäkuusta lähtien liikemies A. Arrhenius.[1] Sirkkalan kasarmi eristettiin piikkilanka-aidalla[3] ja sitä vartioi 75 Varsinais-Suomen rykmentin sotilasta, joilla oli aseistuksenaan myös konekivääreitä. Punavankien joukkoarmahdus alkoi syyskuussa 1918 ja Turun vankileiri suljettiin lopulta heinäkuussa 1919.[1]
Olosuhteet ja vankien kuolemat
Olosuhteet eivät Turussa olleet yhtä huonot kuin esimerkiksi pahamaineisilla Hennalan, Tammisaaren tai Hämeenlinnan vankileireillä. Kuitenkin yli 170 vankia kuoli erilaisiin kulkutauteihin ja muihin sairauksiin. Aluksi kuolemia aiheutti erityisesti isorokko ja syksymmällä leiriin puolestaan iski ympäri maailmaan riehunut espanjantauti.[1]
Sotasurmatiedoston mukaan sekä nälkään kuolleita että teloitettuja oli Turussa vain yksi. Tämä oli poikkeuksellista, sillä muilla suurilla vankileireillä kumpiakin oli yleensä useita satoja. Ainoa Sirkkalassa ammuttu oli pakoa yrittänyt 18-vuotias työmies Hjalmar Frantsila Tuusulasta. Teloitusten puuttuminen selittyy sisällissodan aikaisen Turun rauhallisuudella, jonka vuoksi valkoiset eivät ilmeisesti ryhtyneet laajamittaisiin kostotoimiin. Koska vangit olivat myös pääosin Turun seudun ulkopuolelta, ei ollut henkilökohtaisia kaunoja teloituksiin johtaneiden ilmiantojen syiksi, kuten oli usealla muulla vankileirillä. Turun vankileirillä kuolleista 176 vangista 40 % oli kotoisin Satakunnasta, 32 % Varsinais-Suomesta, 17 % Uudeltamaalta ja 10 % Hämeestä.[4]
