Tunturikurjenherne (Astragalus alpinus) on matalakasvuinen, monivuotinen, ruohovartinen hernekasvi.[1]
Ulkonäkö
Tunturikurjenherneen korkeintaan muutaman kymmenen senttimetrin pituiset varret kasvavat pääjuuresta säteittäin ja haaroittuen eri suuntiin. Varret ovat rentoja, mutta kohenevia. Lehdet ovat parilehdykkäisiä ja päätöparisia. Noin senttimetrin pituisia, pitkänomaisia, soikeahkoja, tylppäkärkisiä lehdyköitä on lehdessä 6–12 paria. Kukinnot ovat 5–10 cm pitkien, pystyjen, lehtihangoista lähtevien perien päissä olevia terttuja. Terttu on muodoltaan pyöreähkö, ja siinä on 5–15 kukkaa. Kukat ovat vajaan puolentoista senttimetrin pituisia. Teriö on enimmäkseen vaalea, mutta terälehtien, varsinkin venhon, kärkiosat sinertävän violetit. Verhiö on mustakarvainen. Palot ovat riippuvia ja mustakarvaisia.[1]
Levinneisyys
Tunturikurjenherne kasvaa pohjoisen pallonpuoliskon tundralla ja havumetsävyöhykkeen pohjoisosassa Skandinaviasta itäisimpään Siperiaan ja Kamtšatkan niemimaalle sekä Pohjois-Amerikassa Alaskasta Newfoundlandiin. Vuoristoissa esiintymisalue ulottuu etelämmäs, Kalliovuorilla jopa New Mexicoon asti. Lisäksi Euraasian eteläisemmissä vuoristoissa Pyreneillä, Alpeilla, Karpaateilla, Kaukasuksella ja Altailta Baikaljärvelle on erillisiä esiintymisalueita.[2][3]
Suomessa tunturikurjenherne esiintyy yleisenä Keski- ja Pohjois-Lapissa tuntureilla kangasmaastossa, niityillä ja kallioilla, erityisesti paljakan alaosassa ja koivuvyöhykkeellä. Metsävyöhykkeellä se kasvaa hiekkaisilla joen rannoilla. Se kasvaa myös hiekkaharjuilla, ja niillä sitä esiintyy paikoitellen koko Suomessa, paitsi Suomenselällä ja sen länsipuolisilla alueilla Pohjanmaalla, Satakunnassa ja Varsinais-Suomen pohjoisosassa. Myöskään Salpausselän ja Suomenlahden välisellä savikkoalueella sitä ei tavata. Joskus se siirtyy harjuilta hiekkakuoppiin ja tien varsille.[2][4]
Lähteet
- ↑ a b Hämet-Ahti, Leena et al.: Retkeilykasvio, s. 241. (3. painos) Helsinki: Suomen Luonnonsuojelun Tuki Oy, 1986. ISBN 951-9381-14-7
- ↑ a b Jalas, Jaakko: Suuri kasvikirja, II osa, s. 853–855. (toim. Jaakko Jalas) Helsinki: Otava, 1965.
- ↑ Anderberg, Arne: Astragalus alpinus (levinneisyyskartta) Den virtuella floran. 1997. Naturhistoriska riksmuseet. Viitattu 6.8.2008.
- ↑ Lampinen, R. & Lahti, T.: Kasviatlas 2007: kartat (Hakuavain: tunturikurjenherne) Kasviatlas 2007. 2008. Helsinki: Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo. Arkistoitu 25.3.2009. Viitattu 7.8.2008.
Aiheesta muualla
