Trokari on laittomasti tai ainakin paheksuttavasti toimiva epävirallinen kauppias, joka myy tai välittää vaikeasti saatavia tai kiellettyjä tuotteita tai myy tuotteita asiakkaille, joilta ne on kielletty.[1] Keskeisen myyntiartikkelin mukaan voidaan puhua esimerkiksi pääsylippuja myyvistä lipputrokareista[2]. 1900-luvun alun kieltolain aikaan puheena olivat erityisesti viina- tai pirtutrokarit.
Trokari on Helsinginvanhaa slangia ja sanan juuret ovat kaupungin ruotsinkielisten koululaisten 1800-luvun slangissa, missä trokaa tarkoitti ”myydä salaa”.[3][4][5]
Salaa myymistä ja ostamista eli salakauppaa sekä salakuljetusta esiintyy, kun tavaroiden tuontia, vientiä tai läpikulkua rajoitetaan eivätkä kysyntä ja tarjonta ole tasapainossa. Salakuljetustavaralle on ominaista, että se on suhteellisen kevyttä ja hinta korkea eli arvo on tiiviissä muodossa. Tyypillisiä trokarien käsittelemiä salakuljetustavaroita ovat esimerkiksi kahvi, tee, tupakka, hajuvedet, alkoholi, huumeet ja lääkkeet sekä raha, arvometallit ja -esineet.[6]
Ruotsi-Suomessa vallitsi 1500-luvulta 1800-luvulle merkantilistinen kauppa- ja teollisuuspolitiikka, jossa korostuivat
ylijäämäisen kauppataseen tavoittelu, siitä johtuvat rajoitukset ja niitä kiertämään syntynyt salakauppa. Erityisesti maaseudulla käytävää kauppaa sekä ylellisyystavaroiden tuontia rajoitettiin.[7] Ulkomaankauppaa saivat tehdä vain tapulikaupunkien porvarit.
Suomen alueelle tärkeän vientituotteen tervan, välttämättömän tuontitavaran suolan sekä nautintoaine tupakan
virallinen kauppa keskittyi merkantilistisen ajan alussa Tukholman porvareille.[8] Muun muassa Viipurin kauppiaat kävivät salakauppaa tupakalla. Tupakkakaupan monopolia 1600-luvulla hallinnut Eteläkomppania pyrki kitkemään salakauppaa määräämällä yksityisten kauppiaiden tupakkavarastot lunastettavaksi ja värväämällä urkkijoita seuraamaan salakaupan toimintaa.[8]
Suomalaisten ja virolaisten kesken käytiin vaihtokauppaa ja niin sanottua seprakauppaa 1200–1300-luvuilta lähtien. Seprakaupassa suomalaisten vaihtoartikkelina oli suolasilakka ja virolaisilla ruis, myöhemmin peruna.[9] Balttilainen lainasana sepra viittaa yhteisöllisyyteen, ”seuraan” tai ammattikuntaan ja sen yhteiseen työhön.[10] Seprakauppaan liittyi alusta lähtien muutakin talonpoikaispurjehdusta, jossa rahtina kulki muun muassa kalaa, suolaa ja viljaa, matkojen suuntautuessa sekä laillisiin että laittomiin rantautumispaikkoihin.[11] Sepraperinne jatkui ajoittaisista rajoittamispyrkimyksistä huolimatta toiseen maailmansotaan asti.[12] Seprakauppaan liittynyt merenkulku ja kauppasuhteet limittyvät siis ajallisesti vielä kieltolakiajan pirtuliikenteen kanssa.
Salakuljettajilta takavarikoitua alkoholia. Kuva kieltolakiajalta.
Suomessa oli vuosina 1919–1932 voimassa kieltolaki, jonka ulkopuolelle tai erikseen säädellyiksi jäivät alkoholipitoisten aineiden myynti apteekeille, sairaaloille, tutkimus- ja opetuslaitoksille, teknisille laitoksille sekä valtioneuvoston luvalla yksityisille tieteenharjoittajille. Lääkärien kirjoittamat spriireseptit kuuluivat myös lain piiriin. Ehtoollisviinistä säädettiin erikseen valtioneuvoston määräyksillä.[13][14]
Kieltolakiajan yhteydessä trokareiksi on kutsuttu 1) henkilöitä, jotka itse salakuljettivat pirtua tai muuta lain tarkoittamaa alkoholia Suomeen ulkomailta, erityisesti Virosta; 2) henkilöitä, jotka toivat pirtua Suomen puolella maihin aluevesirajan ulkopuolelle ankkuroituneista varastoaluksista, pirtulaivoista; 3) henkilöitä, jotka toimivat eri kohdissa toimitusketjua, jonka loppupäässä oli vähittäisostaja[15]; sekä 4) toimintaa rahoittaneita ja valvoneita niin sanottuja pirtuisäntiä, jotka eivät itse osallistuneet konkreettiseen salakuljetukseen tai myyntiin. Merkittävimpiä isäntiä kutsuttiin pirtukuninkaiksi tai -keisareiksi.[16] Muun muassa Algoth Niskaa kutsuttiin pirtukuninkaaksi.[17] Trokari-nimitys kuvasi erityisesti ammattirikollisia.[18] Toinen ammattimaista salakuljettajaa kuvaava nimitys on jobbari[19] (< ruots. 'jobba', tehdä työtä, myös: keinotella).
Pirtulaiva eli laittoman alkoholin varastoalus Suomenlahdella kieltolakiaikaan.
Sota-ajan trokarit
Ruotsalaisen Astra AB:n puinen sakariinirasia.
Suomen 1900-luvulla käymien sotien (Suomen sisällissota, talvisota, jatkosota, Lapin sota) aikana eri tavararyhmiä säännösteltiin, mihin liittyneiden määräysten rikkominen johti säännöstelyrikoksiin ja osaltaan synnytti laittoman kaupan järjestelmän eli mustan pörssin. Esimerkiksi jatkosodan aikana toimineet viranomaiset pitivät säännöstelyrikollisuutta kieltolakiajan väkijuomien salakauppaan verrattavana ilmiönä.[20]
Säännöstelyn ja osittain säännöstelyrikosten valvonnasta vastanneen Kansanhuollon tiedotus- eli propagandapäällikkönä toiminut Untamo Utrio on kuvannut kokemaansa ristiriitaa, kun vaikkapa elintarvikkeita omaan käyttöön maalta hankkivien kaupunkilaisten säännöstelyrikosten käsittely (esim. vuonna 1942 yli 10 000 säännöstelyrikoksista rangaistua) vei oikeuslaitoksen resursseja ammattimaisten trokarien toimiin puuttumiselta.[21]
Ammattirikollinen Urho ”Uki” Kukkamaa kuvasi osuuttaan ja toimintatapojaan makeutusainesakariinin salakaupassa: ”Helmikuussa neljäneljä juoksin hakemassa sakariinia ympäri Rööperiä äidin toimeksiannosta. Sakariini oli silloin pimeässä kaupassa. Äiti oli siis sakariinidiileri ja täti maahantuojaporrasta. Serkkutyttö taas oli lähtenyt sotalapsena Ruotsiin ja sitä kautta järjestyi sakariinin tuonti Suomeen. En tiedä, mitä kautta sitä salakuljetettiin, mutta tätini piti varastoa hallussaan, eli hän oli jonkinlainen tukkumyyjä. - - - Siihen aikaan oli kaikenlaista trokausta.”[22]
Kukkamaan mukaan vuonna 1945 PellonOrankin kylässä tehtiin 81 kilon sakariinitakavarikko. Takavarikoidun erän arvo oli 100 758 markkaa.[23]
Lestinheittäjät ja viinatrokarit sotien jälkeen
Lestinheittäjäksi kutsutaan alkoholin laitonta myyntiä katutasolla harjoittavaa henkilöä, joka yleensä toimii trokarin laskuun tämän ”renkinä”.[24][25]
Lestinheittäjien ja viinatrokarien toiminta perustuu alkoholin kysynnän tyydyttämiseen epätavallisina aikoina tai asiakkaille,
joiden on eri syistä vaikeaa tai mahdotonta asioida Alkon myymälöissä tai anniskeluravintoloissa.[26]
»Sitten tuli lestinheittäjä. Sillä oli iso kassi. Se kysyi, kuinka paljon otatte? Sillä oli joku 6–7 pulloa.
» (muistelija[27])
Lestinheittäjät tai heidän trokarinsa hankkivat myytävän alkoholin Alkon myymälöistä tai ulkomaalaisista laivoista.[26] Koska Alkossa ostosmäärää oli rajoitettu juomalajeittain, hakijat kävivät useissa myymälöissä. Alko rajoitti vuosina 1944–1970 myyntiä henkilökohtaisen viinakortin avulla. ”Maalaiskortti” mahdollisti ostamisen useista myymälöistä, mitä trokarit hyödynsivät kierrättämällä renkejään ostoksilla eri paikoissa.[26]Tom Sjöbergin mukaan ennen vuoden 1963 rahauudistusta ”Vaakuna-viina maksoi kuusisataa vanhaa markkaa ja siitä sai kadulla tuhatkaksisataa.”[26] Erään toisen muistelijan mukaan rahauudistuksen jälkeen ”Siinä oli semmoinen suhde, että jos Koskenkorva tai Pöytäviina oli seitsemän markkaa, niin siitä sai pimeessä 20 markkaa.”[28]
Katumyynnissä myyntiartikkelina saattoi olla laivoilta ostetusta votkasta tai pirtusta laimennettu sekoitus:”Jos saatiin satamasta 75-prosenttista Troikka-votkaa, niin siitä pystyi tekemään kuusi pulloa kaupan viinaa.”[26] Laimentamisen nimitys Helsingin slangissa oli päähän lyöminen.[29]
Muualla
Neuvostoliitossa toimi 1950-luvulta lähtien fartsovštšiki-nimellä kutsuttuja välittäjiä, jotka ostivat tai vaihtoivat länsituristeilta tavaroita, joita oli vaikea tai mahdoton hankkia Neuvostoliiton omilta markkinoilta. Juri Shikalovin mukaan nimitys tarkoittaa samaa kuin suomen trokari tai jobbari. [30]
Pääsylippujen jälleenmyyntiä tapahtumajärjestäjien omien lippukauppojen ulkopuolella kutsutaan toisinaan trokaukseksi ja myyjiä trokareiksi.[2][31]
Lähteet
Ahtokari, Reijo: Pirtua, pirtua...: kieltolaki Suomessa 1.6.1919 - 5.4.1932. Porvoo, Helsinki: WSOY, 1972. ISBN 951-0-00110-4
Kivekäs, Ansu: Korson kriminaalit: rikostarinoita 1960-1980-luvuilta. Helsinki: Crime Time, 2018. ISBN 978-952-289-467-0
Leskinen, Jari & Juutilainen, Antti (toim.): Jatkosodan pikkujättiläinen. WSOY, 2005. ISBN 951-0-28690-7
Luukka, Teemu: Lipputrokarit raivostuttavat monia. Helsingin Sanomat, 21.9.2006.
Meinander, Henrik: Suomi 1944: Sota, yhteiskunta, tunnemaisema. Suomentanut Paula Autio. Helsinki: Siltala, 2009. ISBN 978-952-234-003-0
Nykänen, Harri & Sjöberg, Tom: Rööperi: lestinheittäjät, gangsterit ja kovanaamat. Helsinki: Crime Time, 2017. ISBN 978-952-289-388-8
Paunonen, Heikki & Jeongdo, Kim: Nyt mä bonjaan: Suomi-stadi-sanakirja. BoD - Books on Demand, 2021.
Paunonen, Heikki & Paunonen, Marjatta: Tsennaaks Stadii, bonjaaks slangii: stadin slangin suursanakirja. Helsinki: WSOY, 2000. ISBN 951-0-23239-4
Peura, Kaija & Peura, Paavo: Joppareita, tullihurttia ja rajakyyliä:salakuljetusta Tornionlaaksossa sodan jälkeen. Pello: Jopparien perinneyhdistys, 2001. ISBN 952-5271-05-6
Pullat, Raimo & Pullat, Risto: Viinameri: pirtusotaa Itämerellä 1920- ja 1930-luvuilla. Suomentanut Jouko Vanhanen. Helsinki: Tammi, 2010. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
Päiviö, Raimo: Mikä tappoi seprakaupan? - Suomalaisten ja virolaisten harjoittamasta vaihto- eli seprakaupasta, sen hiipumisesta 1800-luvun lopulta ensimmäiseen maailmansotaan ja sen loppumisesta 1920- ja 1930-luvuilla. Annales Universitatis Turkuensis C 287. Turun Yliopisto, 2009. ISBN 978-951-29-4055-4Teoksen verkkoversio.
Shikalov, Juri: Farkkujen "voima": Laiton kauppa ja suomalaiset turistit Leningradissa ja Viipurissa 1960–1980-luvuilla. Työväentutkimus Vuosikirja, 2021, 35. vsk. Artikkelin verkkoversio.
Suomen historia 3: Suomi suurvalta-aikana, suurvallan loppu, kansanusko. Espoo: Weilin + Göös 1987. ISBN 951-35-2492-2
Tilastollinen päätoimisto: Sosialisia erikoistutkimuksia: Sociala Specialundersökningar XXXII: VII Kieltolakitiedustelu vuonna 1923: Förbudslagsenquêten år 1923. (Sosialisia erikoistutkimuksia VII) Suomen virallinen tilasto: Finlands officiella statistik XXXII, 1925. Helsinki: Tilastollinen päätoimisto. Artikkelin verkkoversio.
Vuorenmaa, Anssi: ”Musta pörssi”, Suomen historia 7, s. 395. Weilin + Göös, 1987. ISBN 951-35-2496-5
Ylikangas, Mikko: Sota-ajan rikokset: kotirintaman rötökset. Helsinki: Crime Time, 2019. ISBN 978-952-289-541-7
Utrio, Meri & Utrio, Untamo: Pois pula, pois puute : kun kansa selviytyi. Helsinki: Tammi, 1994. ISBN 951-31-0341-2
↑Stadin slangin verbien perusmuodoissa ei esiinny ainesta -ta tai -tä (*trokata), vaan sen tilalla on pitkä vokaali, kuten sanassa "duunaa", tehdä, ks. Paunonen & Paunonen 2000, 23.
↑Paunonen & Paunonen 2000, 598, sana-artikkeli: 2. lyödä päähän
↑Shikalov, Juri: Farkkujen "voima": Laiton kauppa ja suomalaiset turistit Leningradissa ja Viipurissa 1960–1980-luvuilla. Työväentutkimus Vuosikirja, 2021, 35. vsk, s. 8-23. Artikkelin verkkoversio.
