Tennesseenwalker (engl.Tennessee Walker tai Tennessee Walking Horse (TWH)) on YhdysvaltojenTennesseestä kotoisin oleva lämminverinen hevosrotu, joka polveutuu pääasiassa narragansettinpeitsarista. Tennesseenwalkerit ovat yleisratsuja, joilla on pehmeät ja mukavat liikkeet ja erittäin hyvä luonne. Niitä käytetään niin harraste- ja maastoratsuina kuin kilparatsuinakin (erityisesti rodun omissa askellajikilpailuissa, mutta myös ajohevosina.
Tennesseenwalkerin keskimääräinen säkäkorkeus noin 155 cm. Kaikki värit paitsi tiikerinkirjava värit sallitaan, ja rodussa esiintyy esimerkiksi voikkoja, päistärikköjä ja lehmänkirjavia.
Rotu kehitettiin 1800-luvullaTennesseenplantaaseilla tavoitteena mukava pitkien matkojen ratsu, joka sopi myös ajoon ja kevyeen maataloustyöhön. Tennesseenwalker-rekisteri avattiin 1935 ja kantakirja suljettiin 1947, minkä jälkeen rekisteriin on hyväksytty ainoastaan rekisteröityjen tennesseenwalkereiden jälkeläisiä.
Erikoisaskellajit
Ratsukko esittämässä juoksukäyntiä.
Tennesseenwalkerilla on perusaskellajien lisäksi erikoisaskellajeja: nelitahtikäynti (flat-foot walk) ja juoksukäynti (running walk) ovat irtonaisia, nelitahtisia askellajeja, joissa etujalat nousevat korkealle. Nelitahtikäynnin tulee olla irtonaista, ylvästä ja kulmikasta. Lapojen tulee liikkua voimakkaasti. Juoksukäynnin on oltava huomattavasti nopeampaa kuin nelitahtikäynti vaihdellen välillä 10–20 km/h. Mitä kovempi vauhti, sen pidemmälle hevonen astuu takajaloillaan etujalan kavionjäljen yli: yliastunta vaihtelee 15–45 cm. Pitkää yliastuntaa arvostetaan. Molemmissa nelitahtiliikkeissä hevonen nyökkää päällään askelten tahdissa. Kolmas erikoisuus on keinutuolilaukka (rocking-chair canter): se on korkealiikkeistä ja pehmeää laukkaa, joka on ratsastajalle keinutuolimaisen mukavaa istua.
Tennesseenwalkereilla esiintyy myös taipumusta muiden rotujen tyylisiin erikoisaskellajeihin kuten fox trot, rack, stepping pace ja single foot, mutta niiden esittäminen rodun askellajikilpailuissa lasketaan virheeksi.
Taipumus näihin askellajeihin periytyy. Liikkeitä parannetaan usein painavilla kengillä.
Askellajikilpailut
Tennesseenwalkerit kilpailevat rodun askellajikilpailuissa näytöshevosten ja normaalikengitettyjen hevosten kategorioissa. Luokat eroavat lähinnä kenkien koon ja painon perusteella.
Normaalikengitetyt hevoset kilpailevat maasto- (trail), maaseutu- (country), kevytkengitys- (light shod) ja plantaasiluokissa (plantation pleasure). Suoritusten arvostelun kohteena on askellus, josta erotellaan nyökkäily, yliastunta ja etujalkojen liikkeet. Maaseutu- ja maastoluokissa vaaditaan vähemmän ja plantaasiluokassa eniten näyttäviä liikkeitä. Normaalikengitettyjen hevosten luokissa ei sallita paksupohjaisia kenkiä, hännän asentoon tai jalkojen liikkeisiin vaikuttavia välineitä.
Näytöshevosluokassa esitetään erittäin näyttävää ja lennokasta juoksukäyntiä, josta käytetään usein nimitystä big lick. Hevoset vaikuttavat liikkuessaan kyykistyvän tai istuvan ja nostavat etujalkojaan korkealle joka askeleella. Luokka esitetään ratsutyylissä. Hevosten kengissä on kaksois- tai kolmoisnaulatut korokkeet. Korokkeet ja kevyet ketjut etuvuohisten alla korostavat liikkeitä.
Big lick
1940- ja 1950-lukujen vaihteessa tennesseenwalkerit olivat muodissa, ja niiden näyttävät liikkeet etenkin juoksukäynnissä houkuttelivat kilpailuihin suuria yleisöjä ja nostivat rodun suosiota. Myös rodun kilpailujen tuomarit suosivat korostettuja liikkeitä, ja tästä alkoi big lick -villitys. Myös tavallisesti kengitetyt hyväliikkeiset hevoset pystyivät esittämään tätä yleisön suosimaa askellajia, mutta ilman erikoiskengitystä se vaati hevoselta sekä luontaista lahjakkuutta että pitkän koulutuksen.
Osa kouluttajista toivoi saavuttavansa näyttävän askelluksen vähemmällä vaivalla lainaamalla erikoiskengitysmenetelmiä toisilta askellajiroduilta. Näihin menetelmiin kuuluivat muun muassa painotetut kengät, korokekengät ja painoa lisäävät ketjut vuohisissa. Menetelmiä säänneltiin, mutta niitä ei kielletty.
Erikoiskengitetyt hevoset alkoivat voittaa kilpailuja, ja tuomarit alkoivat edellyttää yhä korostetumpia liikkeitä, ja yhä rajumpia menetelmiä alettiin käyttää pyrittäessä mahdollisimman näyttäviin tuloksiin mahdollisimman nopeasti: näitä menetelmiä olivat muun muassa erityisen painavat vuohisketjut, piikkien painaminen kavion valkoviivaan, kavion kannan hiominen vereslihalle, kenkäkorokkeiden lisäpainottaminen ylimääräisillä nauloilla ja soring, jossa vuohisiin levitetään herkistävää ainetta niin, että vuohisketjujen kolahdukset aiheuttavat kipua hevoselle. Näistä aiheutuu hevosen etujalkoihin kipua, ja hevonen nostaa jalkansa mahdollisimman nopeasti takaisin ilmaan välttääkseen sen. Vastaavasti se myös astuu mahdollisimman pitkälle alleen kantaakseen mahdollisimman suuren osan painostaan takaosallaan. Tuloksena on tyypillinen "kyykistyvä" asento. Nämä menetelmät ovat nykyisin laittomia, mutta niiden käyttö jatkuu silti.
Välineet
Kilpailua varten valmisteltu tennesseenwalker yksinkertaisessa kankikuolainsuitsituksessa: nauhoin palmikoidut suortuvat ovat tyypillisiä mannermaisen tyylin kilpailuille Yhdysvalloissa.
Tennesseewalkereiden kilpailuissa sallitaan kaksi eri välinettä, joilla korostetaan hevosen liikkeitä:
Ketjut: rannerengasmaiset ketjut, jotka kiinnitetään hevosen etuvuohisiin. Paino korkeintaan 170 g. Ketjujen kanssa oletetaan käytettävän öljyistä voidetta, jonka avulla ketjut liukuvat karvapeitteen päällä.
Korokkeet: erikorkuisia hevosen kavion alle lisättäviä korokelevyjä. Valmistetaan yleensä muovista, alun perin nahasta. Korokkeisiin voi kuulua metallinen nauha, joka kulkee hevosen kavion yli ja varmistaa korokkeiden paikallaan pysymisen. Sallittu korkeus on 10,2 cm kannan puolella ja 5,1 cm kärjen puolella. Korokkeiden paksuus ja nauhakiinnitys määrittävät, mihin kilpailuluokkiin hevonen voi osallistua. Korokkeet ovat kenkien lisävaruste ja ne voidaan irrottaa ja kiinnittää helposti puuttumatta muuhun kengitykseen.
Ketjujen puoltajat eivät usko ketjujen satuttavan hevosta vaan tuntemuksen olevan samankaltainen kuin minkä löysä rannekoru aiheuttaa ihmiselle. Osa kouluttajista ja eläinlääkäreistä on kuitenkin sitä mieltä, että painavat ketjut voivat olla vahingollisia. Neljä vuotta kestänyt Auburn Universityn tutkimus (1978–1982) selvitti lämpökuvauksella liikkeitä korostavien välineiden vaikutusta askellajihevosten terveyteen. Tutkimuksen loppupäätelmänä oli, että ketjujen käyttö "jo kahden päivän ajan johtaa poikkeaviin lämpökuviin", ja että lämpökuvat palautuivat normaaleiksi kahdenkymmenen päivän toipumisajan jälkeen. Eräs tutkimuksessa mukana ollut ori sai 227 g ketjuista vammoja pidettyään niitä yhdeksän kertaa viisitoista minuuttia kerrallaan kahdentoista päivän sisällä. Tutkimuksen mukaan 170 g tai kevyemmät ketjut eivät aiheuttaneet vahinkoa.
