PROFILPELAJAR.COM

Talin–Ihantalan taistelu
	Osa Kannaksen suurhyökkäystä
	Jalkaväkirykmentti 12:n miehet ohittavat saksalaisen rynnäkkötykin tuhoaman T-34-tankin 30. kesäkuuta 1944. Vasemmalla panssarijääkäri Eino Heikkilä, edessä panssarinyrkit olallaan kersantit Kalle Niemelä ja Heino Nikulassi. Nikulassi kaatui kuvaamista seuraavana päivänä.
Päivämäärä:	25. kesäkuuta – 9. heinäkuuta 1944
Paikka:	Karjalankannas, Suomi
Lopputulos:	Ratkaiseva suomalaisten torjuntavoitto, joka nopeutti osaltaan Neuvostoliiton suurhyökkäyksen loppumista Kannaksella.
Osapuolet
Suomi; Saksa	Neuvostoliitto
Komentajat
Lennart Oesch	Leonid Govorov; Dimitri Gusev
Vahvuudet
50 000 ; (loppuvaiheessa lähes 100 000)	150 000
Tappiot
1 100 kaatunutta; 1 100 kadonnutta; 6 300 haavoittunutta	4 500–5 500 kaatunutta; 13 500–14 500 haavoittunutta; (lisäksi:7 905 Noskuan suunnalla)

Tämä artikkeli käsittelee taistelua. Tali-Ihantala 1944 on siitä kertova elokuva.

Jatkosodan taistelut
Jatkosodan hyökkäysvaihe (1941) Operaatio Hopeakettu • Pohjois-Suomi • Itä-Karjala • Karjalankannas • Laatokka • merisotatoimet • ilmasotatoimet
Asemasotavaihe (1941–1944) Itä-Karjalan partisaanitaistelut 1942
Sodan loppuvaihe (1944) Kannaksen suurhyökkäys • Tali-Ihantala • Suurhyökkäys Syväriltä • Suurhyökkäys Maaselästä • Ilomantsin taistelu

Talin–Ihantalan taistelu käytiin jatkosodassa Suomen ja Neuvostoliiton joukkojen välillä kesällä 1944. Teheranin konferenssissa 1943 Neuvostoliitto oli sitoutunut lisäämään sotilaallista painetta Saksaa vastaan erityisesti juuri Normandian maihinnousun tapahduttua.

Viipurin valtauksen jälkeen Neuvostoliiton sodanjohto antoi Leningradin sotilaspiirin tehtäväksi jatkaa hyökkäystä syvemmälle Suomeen. Lähitavoitteeksi asetettiin Imatra–Lappeenranta–Virojoki-tasa, joka tulisi saavuttaa 26.–28. kesäkuuta mennessä.^[3]

Talin ja Ihantalan kylien alueella, 8–14 kilometriä Viipurista pohjoiseen ja koilliseen, käyty kamppailu on Pohjoismaiden historiassa suurin koskaan käyty taistelu. Suomen armeija pysäytti Neuvostoliiton suurhyökkäyksen tässä taistelussa.^lähde?

Taistelu

Kesäkuun lopulla vuonna 1944 alkoivat Talin–Ihantalan taistelut Viipurin koillispuolella. Alueelle oli siirretty suomalaisia joukkoja ja tykistöä muilta rintamanlohkoilta. Kyseessä oli ennennäkemätön suomalaisten joukkojen ja tykistön keskittäminen (Vuosalmella lähes yhtä paljon tykistöä). Heinäkuun alussa Viipurin pohjoispuolelta Kuparisaareen ulottuvalle rintamalohkolle oli jo keskitetty lähes 100 000 suomalaissotilasta armeijakuntien ja ylijohdon joukot mukaan lukien. Useita vuorokausia kestäneissä taisteluissa vihollisen hyökkäysryhmitykset lamautettiin useita kertoja jo lähtöasemissaan kenttätykistön ja kranaatinheittimistön keskitetyillä iskuilla.^lähde?

Suomalainen kenttätykistö pystyi keskittämään neuvostojoukkojen asemiin mittavan, parhaimmillaan jopa parinkymmenen patteriston yhtäaikaisen tulen ja samaan kohteeseen saattoi ampua yli 250 putkea. Tällaisessa keskityksessä kyettiin ampumaan kuuden hehtaarin maalialueella noin 1 900 kranaattia minuutissa. Tässä tulenjohtajien työtä helpotti edellisenä vuonna käyttöön otettu korjausmuunnin.^lähde?

Merkittävä osuus torjunnasta oli myös panssaridivisioonan rynnäkkötykkipataljoonalla, joka kahden rynnäkkötykin tappioin tuhosi noin neljäkymmentä neuvostovaunua. Suomalaisten voimakas 14 patteriston tykistökeskitys tuhosi tai vaurioitti 30. kesäkuuta 18. divisioonan lohkolla ainakin 15 panssarivaunua.^lähde?

Talin–Ihantalan taistelussa Neuvostoliiton hyökkäys pysäytettiin. Tähän Pohjoismaiden historian suurimpaan taisteluun osallistui eri vaiheissa yhteensä noin 50 000 suomalaista (alkuvaiheessa, myöhemmin enemmän) ja noin 150 000 neuvostoliittolaista sotilasta (suomalainen divisioona vastasi miesmäärältään noin kahta puna-armeijan divisioonaa). Sotahistorioitsija Ohto Mannisen mukaan noin 25 prosenttia 21. armeijan joukoista ei osallistunut Tali-Ihantalan taisteluun. Toisaalta yksi armeijakunta 23. armeijasta hyökkäsi Noskuan suunnalla, jota puolusti suomalainen 3. divisioona menestyksellä. Suomalainen kenttätykistö ampui kahdessa viikossa noin 120 000 laukausta ja kiivaimpana taistelupäivänä 3. heinäkuuta yli 12 000 laukausta. Monen tykin putki yksinkertaisesti kului loppuun kiivaan tulituksen takia. Suomalaisarvioiden mukaan neuvostotykistö ampui Talin–Ihantalan taisteluissa 21. kesäkuuta – 7. heinäkuuta välisenä aikana kaikkiaan 144 000 tykistö- ja 92 000 heittimistön kranaattia. Kiivainta tulitus oli 28. kesäkuuta (14 000 tykistön ja 9 000 krh/pst-kranaattia). Logistisen ketjun piteneminen hidasti neuvostojoukkojen ammustäydennystä. Neuvostoliiton tappioiden arvioidaan taisteluissa olleen noin 6 000 kaatunutta ja 22 000 haavoittunutta sotilasta ja suomalaisten 1 350 kaatunutta ja 7 000 haavoittunutta. Lisäksi Noskuan suunnalla hyökännyt 23. armeijan vasemman sivustan VI armeijakunta kärsi 7 905 miehen tappiot.^[4] Niistä valtaosan aiheutti 3. divisioonan lohkon tykistö (25 150 ammuttua kranaattia 20.6.–7.7.) sekä kranaatinheitinyksiköt. Neuvostotappiot nousivat kokonaisuudessaan noin 27 000 – 30 000 mieheen.^lähde?

Tali–Ihantalan kaltaiset taistelut käytiin hieman myöhemmin sekä Vuosalmella että Viipurinlahdella. Tykistön ja kranaatinheittimien ammusmäärillä mitattuna Vuosalmella ammuttiin itse asiassa enemmän kranaatteja kuin Tali-Ihantalassa. Näissäkin taisteluissa vihollinen torjuttiin. Neuvostoliitto alkoi tämän jälkeen siirtää hyökkäykseen käytettyjä joukkojaan pois Suomen rintamilta, koska katsoi, että Saksan rintama on tärkeämpi sodan lopputuloksen kannalta.^lähde?

Ilmavoimien osuus taistelussa

Lento-osasto Kuhlmeyn Stukia palaamassa Immolaan kesäkuussa 1944

Suomen ilmavoimat osallistui yhdessä saksalaisen lento-osasto Kuhlmeyn kanssa taisteluun sekä hävittäjätorjunnalla että pommittamalla vihollisen ryhmityksiä. Ilmavoimien toiminnalla oli suuri psykologinen vaikutus etulinjan taistelijoihin, ja useiden historiatutkijoiden mukaan saksalaisen lento-osaston osallistuminen taisteluihin oli ratkaisevan tärkeää hyökkäyksen pysäyttämisen kannalta. Erityisesti lento-osaston merkitys huoltolinjojen, reservin siirtojen ja panssarivaunujen tuhoamisessa oli merkittävä. Tosin osaston väitteet tuhotuista panssarivaunumääristä (200) eivät ole uskottavia. 13. ilma-armeijan suurin lentomäärä Tali-Ihantala vaiheessa 28. kesäkuuta oli 941 lentoa. Siiranmäki-Kuuterselän aikana 14. kesäkuuta 1 431. Leningradin rintaman joukkojen eteneminen länteen pidensi neuvostolentokoneiden lentomatkaa ja lyhensi koneiden toiminta-aikaa rintamalinjan yllä. Kaikkiaan Suomen ilmavoimat ja lento-osasto Kuhlmey suorittivat alueelle 22. kesäkuuta ja 6. heinäkuuta välisenä aikana yhteensä 1 020 pommituslentoa, joiden yhteydessä pudotettiin 765 tonnia lentopommeja. Lento-osasto Kuhlmeyn osuus pudotetuista pommeista oli yli 63 prosenttia.^[3]

Joukot

Suomalaiset ja saksalaiset

Suomen IV armeijakunta (suomalaisessa divisioonassa n. 13 300 miestä, prikaatissa 6 700 – 7 000)
- 3. prikaati (eli Sininen prikaati)
- 3. divisioona
- 4. divisioona
- 18. divisioona.
- 11. divisioona, 27.6.1944 lähtien
- 6. divisioona
Panssaridivisioona (n. 9 300 miestä)
Saksan ilmavoimien lento-osasto Kuhlmey
Saksan maavoimien Rynnäkkötykkiprikaati 303

Neuvostoliittolaiset

Neuvostoliiton 21. armeijan 15 divisioonaa (keskimäärin 6 500 – 7 000 miestä divisioonassa)
Neuvostoliiton XXX kaartin armeijakunta
Neuvostoliiton XCVII armeijakunta
Neuvostoliiton CVIII armeijakunta
Neuvostoliiton CIX armeijakunta

Lähteet

Forss, Stefan & Zilliacus, Benedict: Tali-Ihantala 1944. Elokuva ja historia. Schildts, 2007. ISBN 978-951-50-1751-2
Ari Raunio, Aarne Ahonen & Lyyli Hagan: Jatkosodan historia 6. Sotatieteen laitoksen julkaisuja, 25, 6. Helsinki: WSOY, 1988. ISBN 951-0-15326-5

Viitteet

↑ Koskimaa, Matti: Veitsen terällä: Vetäytyminen Länsi-Kannakselta ja Talin-Ihantalan suurtaistelu kesällä 1944. Helsinki: WSOY, 1993. ISBN 951-0-18811-5 ^{lähde tarkemmin?}
↑ Ohto Manninen, Molotovin cocktail, Hitlerin sateenvarjo, Painatuskeskus 1994, ISBN 951-37-1495-0 ^{lähde tarkemmin?}
↑ ^a ^b "Jatkosodan historia" osa 6 s. 182
↑ Ari Raunio & Juri Kilin: Jatkosodan puolustustaisteluja 1942–44, s. 192. Helsinki: Karttakeskus, 2008. ISBN 978-951-593-070-5