Ruotsalais-norjalainen vapaaehtoisosasto Svenska frivilligkåren (SFK) talvisodan jälkeisessä jumalanpalveluksessa 17. maaliskuuta 1940 Sallassa ennen poistumistaan. Edessä Frivilligkårenista muodostetun Taisteluryhmä SFK:n komentaja eversti Arthur Nordenswan, joka kuvassa on tarkastamassa joukkojaan. SA-Kuva.
Svenska frivilligkåren (SFK) oli ruotsalaisista ja norjalaisista koostunut vapaaehtoisjoukko talvisodassa. Joukon perustaminen alkoi Tukholmassa30. marraskuuta 1939, kun siellä avattiin ensimmäinen värväystoimisto. Tammikuussa 1940 eri puolille Ruotsia oli avattu 125 värväystoimistoa. Tavoitteena oli värvätä noin 7 500 miestä. Joukon johtajana toimi ruotsalainen kenraaliluutnantti Ernst Linder, joka oli tuolloin 71-vuotias.[1] Hänen esikuntapäällikkönään oli everstiluutnantti Carl August Ehrensvärd ja Frivilligkårenista muodostetun Taisteluryhmä SFK:n komentajana eversti Arthur Nordenswan. Taisteluryhmä SFK muodostui kolmesta erillisestä ryhmästä. Ryhmä I:n komentaja oli everstiluutnantti Magnus Dyrssen, ryhmä II:n komentaja everstiluutnantti Viking Tamm ja ryhmä III:n komentaja eversti Martin Ekström. Viimeiset vapaaehtoisjoukon ruotsalaiset palasivat Suomesta 26. huhtikuuta 1940.
Talvisodan syttyminen 30. marraskuuta 1939 sai Ruotsin hallituksen julistamaan maan puolueettomaksi, mitä kuitenkin vastustettiin laajasti eri kansalaispiireissä. Perintöprinssi Kustaa Aadolf oli näkyvä Suomen avun puolestapuhuja. Toinen Suomen tuen näkyvä puolestapuhuja ulkoministeri Rickard Sandler joutui väistymään, kun pääministeri Per Albin Hansson uusi hallituksensa joulukuun alussa ottaessaan porvaripuolueet uuteen johtamaansa sodanajan kokoomushallitukseen syrjättäen Sandlerin. Erityisesti valtiovarainministeri Ernst Wigforss oli tällöin hallituksessa vahva Ruotsin puolueettomuuspolitiikan kannattaja.
Sotilaspiireissä everstiluutnantti Carl August Ehrensvärd käynnisti välittömästi sodan sytyttyä sotilaallisten avustustoimenpiteiden järjestämisen. Asiaa varten perustettiin 4. joulukuuta 1939 avustuskomitea nimellä Finlandskommittén puheenjohtajanaan tri Andreas Lindblom ja jäseninä everstiluutnantit Ehrensvärd, Dyrssen, Tamm, ensimmäinen sihteeri Sven Dahlman, tri Gustaf Hallström, kapteeni Nils Palme, pankinjohtaja Eugene von Stedingk ja majuri Allan Winge. Komitean tehtävänä oli järjestää rahoitus perustettaville joukoille. Komitean edustajista useat olivat olleet jo aiemmin mukana aktiivisti Suomen sotilaallisessa tuessa eli keväällä 1918 Suomen sisällissodassavalkoisen armeijan sotilaina joko Päämajassa tai Ruotsalaisessa prikaatissa tai aktiivisina tukijoina silloisessa Ruotsissa.[2]
Ruotsalaisten talvisodan vapaaehtoissotilaiden värväysjuliste, jossa silloin ajankohtainen Suomen tuen teksti "Finlands sak är vår" oli muutettu muotoon "Finlands sak är din".
Suomalaisetkin toivat nopeasti julki tarpeen sotilaalliselle avulle, sillä Suomen ulkoministeri Eljas Erkko saapui 5. joulukuutaTukholmaan mukanaan sotamarsalkka Mannerheimin henkilökohtainen viesti ruotsalaisille vapaaehtoissotilaiden saamisesta Suomeen[2]:
»Tulkaa niin monta kuin mahdollista ja niin pian kuin mahdollista!»
Komitean toimesta aloitettiin välittömästi toimistojen avaaminen eri puolilla Ruotsia vapaaehtoisten värväämiseksi. Kaikkiaan perustettiin 125 värväystoimistoa eri puolille Ruotsia. Komitean luoma organisaatio saavutti täydellisen toimintakyvyn helmikuuhun 1940 mennessä, ja sen toiminta oli laajojen kansalaispiirien hyväksymä. Suomen tuen yleiseksi käsitteeksi muodostui silloin "Finlands sak är vår". Organisaation puheenjohtajaksi tuli pääjohtaja, entinen Norrbottenin läänin maaherra Gösta Malm. Komitea sai joukkojen varustamiseksi Ruotsin hallituksen suostumuksella aseistuksen ja muun varustuksen Ruotsin armeijan varastoista. Ruotsin hallitus suostui vapaaehtoisyksikön luomiseen, mutta asetti sen rajaksi 4 000 miestä pitäen kyseistä määrä puolueettomuuspolitiikkaan sopivana määränä. Seuraavana päivänä juuri nimitetty Ruotsin asevoimien ylipäällikkö kenraali Olof Thörnell korotti ruotsalaisjoukkojen kooksi 5 000 asevelvollista sotilasta ja 200 vakinaisen väen upseeria. Pian sen jälkeen kenraali Thörnell esitti joukkojen kaksinkertaistamista. Ruotsin hallitus vastusti ensin esitystä, mutta 11. tammikuuta 1940 hyväksyi 8 000 asevelvollisen ja 400 vakinaisen väen upseerin ruotsalaissotilaan määrän vapaaehtoisjoukoksi.[3]
Pian ruotsalaisten aktivoitumisen jälkeen norjalaiset loivat vastaavanlaisen järjestön Norjassa. Norjan hallitus ei antanut lupaa kuitenkaan vakinaisessa palveluksessa olevien norjalaisupseerien värväytymiseen vapaaehtoisjoukkoihin. Perustettava norjalaisyksikkö alistettiin ruotsalaisyksiköiden komentoon.[4]
Ruotsalaiset vapaaehtoiset saapuivat Suomeen Haaparannan ja Tornion kautta. Kuvassa ruotsalaisia ajoneuvoineen Tornion keskustassa. Kuvan oikeassa reunassa näkyy Tornion raatihuoneen pääty ja vasemmalla silloisen Tornion lyseon portti, jossa vartiossa ruotsalainen vapaaehtoinen sotilas. Lyseorakennukseen majoitettiin aluksi maahantulevat vapaaehtoiset. Kuva otettu 7. tammikuuta 1940. SA-Kuva.Svenska Frivilligkårenin komentaja kenraaliluutnantti Ernst Linder ja hänen esikuntapäällikkönsä everstiluutnantti Carl August Ehrensvärd vuoden 1940 tammikuussa Torniossa. SA-Kuva.
Vapaaehtoisjoukkojen muodostaminen kohtasi aluksi vaikeuksia, sillä Ruotsin hallitus määräsi, että joukkoja ei saanut koota Ruotsin maaperällä. Toisaalta kuljetuksetkin kohtasivat vaikeuksia, koska Ruotsi mobilisoi samanaikaisesti omaa armeijaansa. Näin Ruotsin armeijan joukkoja oli matkalla samaan aikaan Pohjois-Ruotsiin.[5]
Vapaaehtoisjoukko sijoittui Kemin–Tornion seudulle. Vapaaehtoisten vastaanottoasemaa alettiin perustaa Tornioon 3. joulukuuta lähtien. Vastaanottopaikkoina ensi vaiheessa olivat mm. silloinen Tornion lyseo aivan Tornion keskustassa ja Peräpohjolan kansanopisto Tornion pohjoispuolella. Ensimmäiset vapaaehtoiset, esikunta ja ilmatorjuntaryhmä, saapuivat Tornioon 21. joulukuuta 1939, jossa heidät sijoitettiin Tornion ja Haaparannan välisen rautatiesillan suojaksi.[6] Tornion kautta miehiä lähetettiin Kemiin, jossa tapahtui pääosin vapaaehtoisjoukon koulutus. Kenraaliluutnantti Linder saapui tammikuun alussa Tornioon ja matkusti yhdessä everstiluutnantti Ehrensvärdin ja kapteeni Malcolm Murrayn kanssa MikkeliinSuomen armeijan päämajaan ilmoittautuakseen marsalkka Mannerheimille. Neuvotteluissa sovittiin, että vapaaehtoisjoukot sijoittuisivat Pohjois-Suomen rintama-alueelle ja joukot olisivat taisteluvalmiina aikaisintaan helmikuun alussa. Haaparannalle saapui tammikuun alussa myös perintöprinssi Kustaa Aadolf, joka oli hyvin kiinnostunut vapaaehtoisjoukkojen muodostamisen tilanteesta. Lisäksi hän olisi ollut halukas liittymään ruotsalaisiin vapaaehtoisiin, mutta isoisä kuningas Kustaa V ei antanut siihen lupaa.[7]
Tammikuun loppupuolella vapaaehtoisia oli noin 4 600. Suurin osa oli sijoitettuna Kemiin, noin 900 miestä Tornioon ja pari sataa Haaparannalle. Joukot olivat hyvin varustettuja, mutta koulutukseltaan puutteellisia.[8] Tammikuu 1940 muodostui vapaaehtoisjoukolle koulutusjaksoksi, jossa keskityttiin hiihtotaidon kehittämiseen ja henkilökohtaisen fyysisen kunnon kohottamiseen.[9]
Talvisodan rintamatilanteen käytyä kriittiseksi helmikuussa 1940 venäläisten tehdessä läpimurron suomalaisten rintaman läpi Karjalan kannaksellaSummassa eversti Aksel Airo päämajasta esitti everstiluutnantti Ehrensvärdille Svenska Frivilligkårenin siirtämistä Etelä-Suomeen. Asiassa kuitenkin pysyttiin entisessä suunnitelmassa marsalkka Mannerheimin ja kenraaliluutnantti Linderin sovittua kenraalimajuri Walleniuksen joukkojen siirtämisestä Pohjois-Suomesta Karjalan kannakselle. Lapin Ryhmän esikunta ehdotti tässä vaiheessa, että rintamanvaihdon yhteydessä tehtäisiin suomalaisten ja ruotsalais-norjalaisten yhteisoperaatio, jolla lyötäisiin vastassa ollut Neuvostoliiton 122. Divisioona. Tähän ei Päämaja kuitenkaan suostunut, koska vapautuvia suomalaisjoukkoja tarvittiin pikaisesti Karjalan kannaksella.[10]Sallan alueelta vapautui näin viisi suomalaispataljoonaa ja kaksi tykkipatteria Karjalan kannaksen taisteluihin. Kenraaliluutnantti Linderistä tuli 22. helmikuuta samalla Walleniuksen seuraaja Lapin Ryhmän komentajana ja hänelle alistettiin myös Pohjois-Suomessa toimivat suomalaisjoukot, joita johti everstiluutnantti Oiva Willamo. Linder siirsi esikuntansa 21. helmikuuta Torniosta Rovaniemelle ja Kemijärven pohjoispuolelle Tohmoon.[11] Sallan suunnan puolustusta varten Frivilligkårenista muodostettiin Taisteluryhmä SFK komentajanaan eversti Arthur Nordenswan.[9]
Helmikuun 1940 alussa ensimmäiset joukot lähetettiin Rovaniemen kautta Kemijärvelle. Ensimmäisenä lähti liikkeelle everstiluutnantti Dyrssenin taisteluosasto hiihtomarssilla Kemijokea seuraten Kemistä Rovaniemelle kovassa pakkassäässä. Hiihtomarssi oli samalla koulutuksellinen talvisodankäyntiin. Joukot kuljetettiin lopuksi junakuljetuksella Rovaniemeltä Kemijärvelle. Se oli voimakas, tykistöllä ja erikoisjoukoilla vahvistettu pataljoona. Muut joukot myöhemmin tulivat pääosin junakuljetuksella Kemijärvelle.[12]
Svenska Frivilligkåren hiihtomarssilla.
Helmikuun puolessa välissä suomalaisten rintamajoukot SallassaMärkäjärven suunnalla alettiin korvata ruotsalais-norjalaisilla vapaaehtoisilla. Svenska Frivilligkåren, sen ryhmä I ja II, otti rintamavastuun Sallassa28. helmikuuta1940 marssien Kemijärveltä 60 kilometrin matkan vapauttamaan suomalaiset rintamavastuusta. Ennen ruotsalaista vapaaehtoisjoukkoa vastasi rintamalohkosta osasto Roininen. Ruotsalaiset menettivät heti 1. maaliskuuta ryhmä I:n komentajan everstiluutnantti Dyrssenin hänen jouduttuaan tykkitulen surmaamaksi tarkastusmatkalla etulinjassa. Hänen seuraajakseen tuli everstiluutnantti Carl-Oscar Agell sodan loppupäiviksi[13]
Helmikuun lopulla alettiin Kemissä muodostaa III ryhmää. Se ehti viimeisenä yksikkönä 12. helmikuuta rintamalle johtajanaan eversti Ekström. Osasto suoritti välittömästi 90 miehen voimin tiedusteluretken menettäen 10 miestä kaatuneina.[14] Sodan viimeisenä päivänä 13. maaliskuuta 1940 venäläiset avasivat kiivaan tykistötulituksen, joka kohdistui erityisesti II ryhmän rintamalohkolle. Samalla venäläishävittäjät ampuivat konekivääritulta ruotsalaisasemiin. Tällöin kaatui kaikkiaan 9 miestä ja useita haavoittui vakavasti.[15]
Varsinaisia hyökkäystoimia ei ruotsalaisten rintamaosalla ollut. Molemmin puolin rintamaa, niin ruotsalaiset kuin venäläisetkin, lähettivät tiedustelupartioita vastustajansa alueelle. Svenska Frivilligkårenin tappiot talvisodassa olivat 26 kaatunutta, 39 haavoittunutta ja 10 kadonnutta. Rauhan tullessa 13. maaliskuuta 1940 oli vapaaehtoisjoukon vahvuus 8 552 miestä, joista 727 norjalaisia.[16]
Marsalkka Mannerheim tervehti Ruotsiin palaavia Svenska Frivilligkårenin sotilaita 27. maaliskuuta Kemissä sen sisäsataman jäällä. Edellisenä päivänä marsalkka oli vieraillut tervehtimässä ja kiittämässä Sallan ruotsalaisia ja norjalaisia rintamasotilaita. Mannerheimin takana nousee portaita Frivilligkårenin ryhmä III:n komentaja eversti Martin Ekström. SA-Kuva.
Svenska Frivilligkårenia tuki niin ikään vapaaehtoinen lentorykmentti 19, Flygflottilj 19.[16] Se [17] oli ruotsalainen vapaaehtoinen lento-osasto, joka osallistui Suomen talvisotaan. Yksikkö lensi Kemin Veitsiluotoon 10. tammikuuta 1940. Osastoa johti majuri Hugo Beckhammar. Laivueen kokoisen osaston vahvuus oli noin 270 henkilöä, joista kaksi oli naista. [18]
F19:n lähtöä valmisteltiin Suomessa ja Ruotsissa 8.–28. joulukuuta 1939 talvisodan alettua 30. marraskuuta. Toisessa vaiheessa rakennettiin tukikohtia 29. joulukuuta – 11. tammikuuta 1940. Tämän jälkeen F19 harjoitti taistelu- ja tiedustelutoimintaa Pohjois-Suomessa, minkä jälkeen se purettiin ja palautettiin Ruotsiin vastaamaan Ruotsin tehostuneesta valmiudesta, joka oli seurausta Saksan hyökkäyksestä Tanskaan ja Norjaan.
Huollollisesti F19 oli Suomen sotatalouden kannalta omavarainen, koska se sai polttoaineensa, ammuksensa ja varaosansa Ruotsista.
Sallan Paikanselälle on pystytetty muistomerkit ruotsalaisille kaatuneille. Oikeapuoleinen on alun perin everstiluutnantti Dyrssenille ja hänen kanssaan samaan aikaan kaatuneille. Vasemmanpuoleinen muistomerkki on pystytetty myöhemmin ja kunnioittaa kaikkia Sallan rintamalla kaatuneita ruotsalaisia ja norjalaisia. Paikalla on myös Bofors 37mm -tykki, jollaista Frivilligkåren käytti sodan aikana.
Talvisodan päättymisen jälkeen marsalkka Mannerheim matkusti 26. maaliskuuta Kemijärvelle ja siitä edelleen rintama-alueelle Paikanselkään, jossa hän tervehti FRK:n sotilaita.[19] Samassa tilaisuudessa ilmoitettiin Frivilligkårin komentaja Linderin ylennyksestä ratsuväen kenraaliksi. Lisäksi noin 40 ruotsalaiselle vapaaehtoiselle marsalkka Mannerheim antoi Vapaudenristin.[20]
Sen jälkeen paluumatkalla 27. maaliskuuta hän tervehti Kemissä olleita III ryhmän koulutuksessa olleita sotilaita ja suomalaisia sotilasyksiköitä ja lottia, jotka olivat osallistuneet sotaponnisteluihin. Joukot olivat ryhmittyneet Kemin sisäsataman edustalle jäälle ottamaan vastaan marsalkan tervehdyksen.[21], [22]
Rintamajoukkojen kotiutus alkoi maaliskuun lopulla, ja joukot poistuivat jätettyään aseensa Suomeen Tornion kautta kotimaahansa. Viimeiset kotiutuivat Ruotsiin huhtikuun lopulla 1940.[23]
Frivilligkårenin sotilaat muodostivat marsalkan tervehdyspäivän jälkeen 27. maaliskuuta 1940 Paikanselässä sotilaiden yhdistyksen "Förbundet Svenska Frivilligkåren, jonka nimi muuttui muotoon "Förbundet Svenska Finlandsfrivilliga". Vuonna 2000 yhdistys sai nykyisen nimensä "Förbundet till Svenska Finlandsfrivilligas Minnesförening" varsinaisten sotilaiden kuoltua.[24]
Lähteet
Sutela, Pauli: Kemissä, Peräpohjolassa ja Lapissa sotavuosina 1939–1945. (Kemin Kotiseutu- ja museoyhdistyksen julkaisu) Kemi: Länsi-Pohjan Kirjapaino Oy, 2002. ISBN 952-90-4853-X
von Schmidt-Laussitz, Nicolas; von Schmidt-Laussitz, Klaus-Jürgen: För Finlands frihet – Svenska Frivilligkåren 1939–1940. Luleå: svenskafrivilliga.com, 2008. ISBN 978-91-974775-5-0(ruotsiksi)
