Suffolkinhevonen
Tyyppi:	kylmäverinen[1]
Alkuperä ja nimet
Alkuperämaa:	Iso-Britannia[1]
Polveutuminen:	flanderinhevonen, norfolk roadster, english great horse[1]
Rodun syntyaika:	1700-luku[1]
Kantakirja perustettu:	1860[2]
Muita nimityksiä:	Suffolk Punch, Suffolk Sorrel
Esiintyminen ja käyttö
Käyttötarkoitus:	työhevonen [1]
Globaali esiintyminen:	harvinainen
Tärkeimmät alueet:	Yhdysvallat (noin 1000), Iso-Britannia (noin 150)[3]
Ominaisuudet
Korkeus:	noin 160–165cm[1]
Värit:	aina rautias[1]
Infobox OK

Suffolkinhevonen on englantilainen kylmäverihevosrotu. Se tunnetaan myös nimillä Suffolk Punch, Suffolk Horse ja Suffolk Sorrel ("suffolkinrautias")^[4]. Suffolk rodun nimessä viittaa samannimiseen kreivikuntaan Itä-Angliassa, ja "punch" viittaa rodun voimaan ja jykevyyteen.^[5] Suffolkinhevonen on tyypiltään raskas kylmäverinen ja väriltään aina rautias. Rotu tunnetaan vähällä pärjäävänä, ja sillä tapaa olla eloisat askellajit.

Suffolkinhevonen kehitettiin 1700-luvun alkupuolella ja on säilynyt ulkoisesti kantaeläinten kaltaisena. Rotu kehitettiin maataloustyötä varten ja tuli suosituksi 1900-luvun alkupuolella. Maataloustyön lisäksi rotua käytettiin vetämään tykistöä ja hevosvetoisia pakettiautoja ja busseja. Sitä myös vietiin ulkomaille sikäläisten hevoskantojen parantamista varten. Maatalouden koneellistuminen kuitenkin teki rodusta harvinaisen, ja erityisesti 1950-luvun tienoilla rotu oli kadota. Ison-Britannian Rare Breeds Survival Trust- ja yhdysvaltalainen American Livestock Breeds Conservancy-järjestöt luokittelevat rodun harvinaiseksi, mutta sen suosio ja eläinmäärät ovat kasvaneet.

Suffolkinhevoset ovat yleensä 165–178 cm korkeita^[6] ja painavat 900–1000 kiloa.^[7] Rotu on väriltään aina rautias. Suffolk Horse Societyn yhä käyttämä perinteinen kirjoitustapa värin englanninkieliselle vastineelle (chestnut) on t-kirjaimeton chesnut.^[4] Rodulla esiintyy useita eri rautiaan sävyjä tummasta vaaleaan ja punaiseen.^[3] Valkoiset merkit ovat harvinaisia ja yleensä pieniä.^[8] Kirjailija Marguerite Henry kuvaa rotua seuraavasti: "Sen väri on kirkas rautias – kuin tulenlieska mustaa kynnöstä vasten, vihreitä maissinlehtiä vasten, keltaista vehnää vasten, sinistä horisonttia vasten. Se ei koskaan ole toista väriä."^[9]

Suffolkinhevonen on lyhyempi mutta vankkatekoisempi kuin muut brittiläiset raskaat kylmäverirodut, koska se on kehitetty maataloustyöhön eikä kuormien vetoon.^[10] Rodulla on voimakas, kaartuva kaula; lihaksikkaat, hyväkulmaiset lavat; lyhyt, leveä selkä; sekä lihaksikas, pyöreä takaosa. Jalat ovat lyhyet ja voimakkaat kookkain nivelin; kavioiden laatu ja muoto on hyvä; vuohiskarvoitus on lyhyt tai hieman pitkä.^[7] Rodun liikkeitä ja erityisesti ravia pidetään eloisina. Rotu tapaa kypsyä varhain, elää pitkään, ja tulla toimeen vähemmällä rehulla kuin muut samankokoiset ja -tyyppiset hevoset.^[11] Rotu on ahkera ja sen sanotaan "vetävät raskasta vaunua kunnes sortuu".^[12]

Aiemmin suffolkinhevosta arvosteltiin huonoista, eläimen kokoon nähden liian pienistä kavioista. Seikka korjaantui kun hevoskilpailuihin perustettiin luokkia, joissa eläinten kavioiden muotoa ja rakennetta arvosteltiin. Tämä hevosrotujen jalostuksessa ainutlaatuinen käytäntö paransi rodun kavionlaatua niin paljon, että suffolkinhevonen tunnetaan nykyään erinomaisesta kaviorakenteesta.^[6][13]

Suffolkinhevosen kantakirja on englannin rotujärjestöjen vanhin.^[14] Vanhin tunnettu maininta rodusta on William Camdenin teoksessa Britannia, joka julkaistiin vuonna 1586.^[15] Camden kuvaa Englannin itäisissä kreivikunnissa käytettävää työhevosta, jonka voi helposti tunnistaa suffolkinhevoseksi. Tämän kuvauksen ansiosta suffolkinhevonen on vanhin samanlaisena säilynyt hevosrotu.^[14] Rotu kehitettiin Norfolkissa ja Suffolkissa itäisessä Englannissa verrattain syrjäisellä seudulla. Paikalliset viljelijät kehittivät rodun maatalouden tarpeisiin, mikä edellytti hevoselta voimaa, sitkeyttä, terveyttä, pitkäikäisyyttä ja lempeää luonnetta. Koska suffolkinhevosia käytettiin tiluksilla, niitä tuskin koskaan myytiin, mikä auttoi pitämään sukulinjat puhtaina ja muuttumattomina.^[8]

Nykysuffolkinhevosen kantaisä oli 157-senttinen ori, joka syntyi lähellä Woodbridgeä vuonna 1768 ja jonka omisti uffordilainen Thomas Crisp.^[15] Tuolloin rotu tunnettiin nimellä suffolkinrautias.^[16] Oria ei koskaan nimetty, ja se tunnetaankin yksinkertaisesti "Crispin hevosena".^[4] Ori ei ollut rodun ensimmäinen edustaja, vaan aikansa ainoa puhdasrotuinen ori; 1760-luvulla kaikki muut rodun isälinjat olivat sammuneet, ja rodun populaatio oli geneettisessä pullonkaulassa. Toinen pullonkaula rodulle oli 1700-luvun loppu.^[14]

Vuonna 1784 rotua kuvattiin "152 cm korkeaksi, lyhyeksi ja tiivisrakenteiseksi luisin jaloin, usein vaaleanpunarautiaaksi, lempeäksi, mukautuvaksi, vahvaksi" hevoseksi, jonka lavat olivat "täynnä lihaa".^[17] Rodun kehittämisen aikana siihen vaikuttivat norfolkinravuri, norfolkincob, ja myöhemmin myös englannintäysiverinen. Yhtenäinen väritys on osittain peräisin pieneltä ravurioriilta Blakes Farmer, joka syntyi 1760.^[7] Muitakin rotuja käytettiin tavoitteena suurempi koko ja massa sekä parempi lapa, mutta näiden risteytysten vaikutukset eivät jääneet pysyviksi.^[4] The Suffolk Horse Society perustettiin Isossa-Britanniassa vuonna 1877 rodun puolestapuhujaksi^[18]. Järjestö julkaisi ensimmäisen kantakirjansa vuonna 1880.^[2] Ensimmäiset viralliset viennit Kanadaan tapahtuivat vuonna 1865.^[4] Vuonna 1880 vietiin ensimmäiset suffolkinhevoset Yhdysvaltoihin, ja seuraavat vuosina 1888 ja 1903 rodun jalostamisen aloittamiseksi siellä. The American Suffolk Horse Association perustettiin vuonna 1907 ja se julkaisi ensimmäisen kantakirjansa vuonna 1907. Vuoteen 1908 mennessä rotua oli viety myös Espanjaan, Ranskaan, Saksaan, Itävaltaan, Venäjälle, Ruotsiin, eri puolille Afrikkaa, Uuteen-Seelantiin. Australiaan, Argentiinaan sekä joihinkin muihin maihin.^[2]

Ensimmäiseen maailmansotaan mennessä suffolkinhevosesta oli tullut suosittu työhevonen Itä-Anglian suurilla maatiloilla hyvän luonteensa ja työteliäisyytensä ansiosta. Rotu pysyi suosiossa toiseen maailmansotaan asti, jolloin sota-ajan lisääntynyt ruoantuotanto (joka vei monet hevoset teurastamoon) ja kiihtyvä maatalouden koneellistuminen miltei hävittivät rodun.^[19] Vain yhdeksän varsaa merkittiin Suffolk Horse Societyn rekisteriin vuonna 1966. 1960-luvun lopulta alkaen kiinnostus suffolkinhevoseen on kuitenkin kasvanut, ja rodun eläinmäärät ovat kasvaneet jatkuvasti.^[13] Rotu jäi harvinaiseksi, ja vuonna 1988 Isossa-Britanniassa oli vain 80 jalostustammaa ja vuotuinen varsatuotanto oli noin 40.^[13] Yhdysvaltojen suffolkinhevosrotujärjestö American Suffolk Horse Association lakkautti toimintansa sodan jälkeen, ja jatkoi vasta viisitoista vuotta myöhemmin toukokuussa 1961 kun kylmäverihevoskauppa alkoi elpyä^[20] 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa yhdysvaltalainen rotujärjestö salli jonkin verran risteyttämistä belgiantyöhevosen kanssa, mutta risteytysvarsoista vain tammapuoliset hyväksyttiin järjestön rekisteriin.^[21]

Vuoteen 2001 mennessä yhdysvaltalaisia sukulinjoja ei ole hyväksytty brittijärjestön rekisteriin. Rotua pidettiin tuolloin myös Iso.Britannian harvinaisimpana hevosrotuna.^[22] Suffolkinhevosen kanta on kasvanut jatkuvasti, mutta Ison-Britannian Rare Breeds Survival Trust-järjestö luokittelee rodun tilan kriittiseksi. Järjestön mukaan rodun kanta on kotimaassaan noin 150 ja Yhdysvalloissa 800–1200 eläimen vahvuinen.^[3] Myös American Livestock Breeds Conservancy luokittelee rodun tilan kriittiseksi.^[23] The Suffolk Horse Societyn mukaan vuonna 2007 syntyi 36 puhdasrotuista suffolkinhevosvarsaa, ja vuonna 2008 maaliskuuhun mennessä 33.^[24]

Suffolkinhevosta käytettiin alun perin lähinnä maataloustyöhön, joskin se myös veti sota-aikana raskasta tykistöä. Muiden raskaiden rotujen tavoin suffolkinhevonen veti myös hevosvetoisia pakettiautoja ja muita samankaltaisia ajoneuvoja.^[16] Nykyään rotua käytetään metsätyössä, muussa työkäytössä, ja mainosalalla.^[13] Niitä myös käytetään risteytyksiin raskaiden kilpahevosten tuottamiseksi hunter- ja esteratsastuskilpailuihin.^[25] Jalkapallojoukkue Ipswich Town otti suffolkinhevosen joukkuetunnukseensa symboloimaan joukkueen kotipaikkaa.^[26]

Suffolkinhevonen oli merkittävässä osassa tanskalaisen jyllanninhevosen kehittämisessä. Tunnetun hampurilaisen suffolkinhevoskauppias Oppenheimerin Tanskaan 1860-luvulla tuoma ori Oppenheimer LXII oli eräs jyllanninhevosen kantaoreista. Oppenheimer oli erikoistunut suffolkinhevosten myyntiin ja vei niitä saksalaiseen Mecklenburgin siittolaan. Ori Oppenheimer LXII perusti jälkeläisensä Oldrup Munkedalin kautta jyllanninhevosen tärkeimmän sukulinjan.^[27] Suffolkinhevosia vietiin 1900-luvulla Pakistaniin parantamaan sikäläisiä kantoja, ja rotua risteytettiin pakistanilaisten hevosten ja aasien kanssa ratsujen ja muulien tuottamiseksi armeijan tarpeisiin. Suffolkinhevonen on sopeutunut hyvin Pakistanin ilmastoon koostaan huolimatta, ja jalostusohjelma on ollut menestyksekäs.^[15] Neuvostoliitossa kehitetty vladimirinraskaskylmäverinen on eräs toinen rotu, johon suffolkinhevonen on vaikuttanut.^[28]

• Bailey, Liberty Hyde: Cyclopedia of American Agriculture: Animals: A Popular Survey of Agricultural Conditions, Practices and Ideals in the United States and Canada. London: Macmillan Company, 1908. Teoksen verkkoversio.
• Bongianni, Maurizio (editor): Simon & Schuster's Guide to Horses and Ponies. New York: Simon & Schuster, Inc, 1988. ISBN 0-671-66068-3
• Dohner, Janet Vorwald: The Encyclopedia of Historic and Endangered Livestock and Poultry Breeds. New Haven, CT: Yale University Press, 2001. ISBN 0-300-08880-9
• Edwards, Elwyn Hartley: Horses. Second American painos. New York: Dorling Kindersley, 2002. ISBN 0-7894-8982-1
• Edwards, Elwyn Hartley: The Encyclopedia of the Horse. 1st American painos. New York: Dorling Kindersley, 1994. ISBN 1-56458-614-6
• Edwards, Elwyn Hartley and Candida Geddes: The Complete Horse Book. North Pomfret, VT: Trafalgar Square Inc, 1988. ISBN 0-943955-00-9
• Hall, Stephen J.G. and Juliet Clutton-Brock: Two Hundred Years of British Livestock. London: British Museum (Natural History), 1989. ISBN 0-56501077-8
• Hendricks, Bonnie Lou: International Encyclopedia of Horse Breeds. Norman, OK: University of Oklahoma Press, 1995. ISBN 0-8061-3884-X Teoksen verkkoversio.
• Ryder-Davies, Philip: ”The Suffolk”, The Working Horse Manual. Tonbridge, UK: Farming Press, 1998. ISBN 0-85236-401-6
• Sponenberg, D. Phillip: ”The Proliferation of Horse Breeds”, Horses Through Time. Boulder, CO: Roberts Rinehart Publishers, 1996. ISBN 1-57098-060-8
• Thirsk, Joan: Chapters from the Agrarian History of England and Wales: Agricultural Change: Policy and Practice,1500–1750. New York: Cambridge University Press, 1990. ISBN 0-521-36882-0 Teoksen verkkoversio.

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suffolkinhevonen.

• Suffolk Horse Society (U.K.)
• American Suffolk Horse Association
• Suffolk Punch Trust (Arkistoitu – Internet Archive)