Sarjan muut samaan aikaan rakennetut alukset olivat Jekaterina, Maria, Aleksandr ja Konstantin, jotka jäivät ruotsalaisten saaliiksi tai tuhoutuivat Ruotsinsalmen toisessa taistelussa. Samoilla tyyppipiirustuksilla rakennettiin kaikkiaan 18 soutufregattia.[3]
Palvelus
Kustaan III:n sodan kolmantena sotakesänä Ruotsin ja Venäjän saaristolaivastot kohtasivat 9. heinäkuuta 1790 Ruotsinsalmen toisessa meritaistelussa, jossa Ruotsi sai murskavoiton. Taisteluun Venäjän linjan keskustassa osallistunut Svjatoi Nikolai upposi illalla kello 18.30 ruotsalaisten tykkitulesta saamiensa osumien seurauksena. Alus kaatui ensin kyljelleen, kellui hetken ja upposi sitten nopeasti vieden mukanaan suurimman osan miehistöstä.[1] Aluksen päällikkö ei suostunut poistumaan alukseltaan ja hukkui aluksensa mukana. Ainoastaan kaksitoista miehistönjäsentä pelastui.[4]
On mahdollista, että alukselta pelastettiin jonkin verran yläkannella olleita tykkejä Kustaan sodan jälkeisinä vuosina 1790-luvulla yksinkertaisten sukelluskellojen avulla. Vähitellen aluksen uppoamispaikka kuitenkin unohtui.[5]
Hylky
Hylky löydettiin 1948 väylätöiden yhteydessä noin 17 metrin syvyydestä. Sukeltaja Karl Reijasto sai tehtäväkseen selvittää, mikä väylällä ollut este oli. Suuren sotalaivan, jonka kannella oli yhä tykkejä lavetteineen, löytyminen herätti aikanaan suurta huomiota. Julkisuudessa vaadittiin myös hylyn säilyttämistä ja taustan selvittämistä, mutta meriarkeologia oli Suomessa vielä kehittymätöntä. Tärkeän laivaväylän keskellä ollut hylky oli este laivaliikenteelle, ja Reijasto määrättiin madaltamaan hylkyä raivaamalla pois ylimmät kansirakenteet. Hän purki peräkannen ja siivosi keulapakan. Mastot poistettiin. Kannella olleet 27 tykkiä nostettiin.[6]
Vuonna 1949 Kotkassa kuitenkin päätettiin, että hylky olisi nostettava. Valtioneuvosto asetti tammikuussa 1950 komitean selvittämään nostomahdollisuuksia. Komitean lausunto valmistui marraskuussa 1951. Siinä todettiin, että nostettaessa hylky todennäköisesti hajoaisi kappaleiksi ja konservointikulut olisivat mittavat. Lausuntossa suositeltiin, että alusta ei nostettaisi valtion varoilla, vaan jätettäisiin paikoilleen. Esineistön ja helposti irrotettavien osien nostamista voitiin kuitenkin jatkaa Kymenlaakson museoseuran toimesta mikäli Muinaistieteellinen toimikunta siihen antaisi luvan.[7]
Komitean lausunnosta huolimatta Kotkassa jatkettiin noston suunnittelua, koska hylky haluttiin nostaa tai ainakin siirtää pois hankalalta laivaväylältä. Tavoitteena oli kehittää hylystä kaupungille matkailunähtävyys. Kesällä 1952 nostoon tarjoutuikin tilaisuus, kun saksalainen yritys oli Kotkan satamassa raivaamassa satamaan jatkosodan aikana upotettua ilmatorjunta-alus Niobea.[7] Kaupunki teki sukellusyrityksen kanssa sopimuksen hylyn nostamisesta ja siirtämisestä turvaan Varissaaren rantavesiin. Nostoyritys kuitenkin epäonnistui pahasti ja aluksen keulapieli repesi. Suunnitelmat aluksen nostamisesta tai siirtämisestä kokonaisena kariutuivat tähän yritykseen.[8] Hylyn tutkimista ja rakenneosien ja esineiden nostoa kuitenkin jatkettiin 1950-luvulla.[9]
Meriarkeologiset tutkimukset
Ensimmäiset varsinaiset tieteelliset meriarkeologiset tutkimukset hylyllä järjestettiin vuonna 1961. Tutkimusleiriä vetivät diplomi-insinööri Ora Patoharju ja toimittaja Erkki Koivusalo. Hylkyä tutkittiin nyt ensimmäisen kerran järjestelmällisesti jakamalla se köysien avulla ruutuihin, joiden pohjalta voitiin laatia rekonstruktiopiirustuksia. Leirin aikana hylystä nostettiin myös runsaasti esineistöä.[10] Tutkimuksia jatkettiin myös vuosina 1962 ja 1963.[11]
Vuonna 1967 hylyssä tehtiin tarkastussukelluksia, jolloin sen huomattiin merkittävästi hajonneen muutaman edellisen vuoden aikana. Seuraavana kesänä pyrittiinkin tekemään pelastuskaivauksia ja -nostoja suurimmassa vaarassa olevalle esineistölle ja -rakenneosille.[12] Vuosina 1972 ja 1973 tutkimuksia ja nostoja jatkettiin Merihistoriallisen toimiston johdolla. Tutkimuksia tehtiin myös kesällä 1975.[13] Hylky tunnistettiin 1970-luvun puolivälissä Ruotsin sota-arkistosta löytyneen taistelukartan avulla venäläiseksi soutufregatti Svjatoi Nikolaiksi (Sankt Nikolai).[14]
Hylyn tutkimuksia jatkettiin 1980-luvulla. Sukellusleirejä jäjetettiin vuosina 1983, 1984 ja 1985, joista viimeksi mainittu oli ensimmäinen kansainvälinen leiri, johon osallistui tutkijoita Puolasta. Vuonna 1986 sukellusleirillä oli tutkijoita Yhdysvalloista, Isosta-Britanniasta ja Ruotsista.[15] Sukelluksia tehtiin myös vuonna 1987.[16]
1980-luvun jälkeen hylyllä ei ole tehty kaivauksia.[17] Hylyllä tehtyjen viistokaikuluotausten ja tarkastussukellusten perusteella tiedetään, että hylky on osoittain romahtanut ja sen kunto muutoinkin suuresti huonontunut.[18]
Esineistö ja rakenneosat
Fregatti St. Nikolain ja sen miehistön muistokivi ortodoksisen Pyhän Nikolaoksen kirkon vanhalla hautausmaalla Kotkassa.
Svjatoi Nikolaista on vuosikymmenten aikana nostettu tuhansia esineitä ja laivan rakenneosia. Esineistö sisältää muun muassa tykkejä, käsiaseiden osia, erilaisia astioita ja pulloja, navigointivälineitä, nappeja, solkia, univormujen jäänteitä, matkaikoneita ja köysiä.[19] Lukuisten erilaisten rakenneosion jokoussa on muun muassa laivan keulakuva, koristeosia, plokeja ja ankkuripeli.[20]
Hylystä on nostettu myös ihmisen luita. Vuonna 1975 osa nostetuista luista haudattiin Kotkan Pyhän Nikolauksen kirkon viereiselle vanhalle hautausmaalle ja paikalla paljastettiin muistomerkki.[21]
Lappalainen, Jussi T.: Kuninkaan viimeinen kortti. Viipurinlahden ja Ruotsinsalmen meritaistelut 1790. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011.
St Nikolain myöhemmät vaiheet. Hylkytutkimuksen alkuvaiheita Suomessa. Toim. Antti Saarnio. Sukeltaja-Kilta ry, Helsinki 2014.
Tredrea, John & Sozaev, Eduard: Russian Warships in the Age of Sail 1696–1860 - Design, Construction, Careers and Fates. Barnsley: Seaforth Publishing, 2010. ISBN 978-1-84832-058-1(englanniksi)
