PROFILPELAJAR.COM

Spartakistikapina eli Tammikuun kapina on Berliinissä 5.–12. tammikuuta 1919 tapahtuneelle kapinaliikkeelle yleisesti annettu nimitys. Kapinaan liittyi yleislakko ja erilaisia kapinaliikkeitä. Yksi kapinaliikkeen keskeisimmistä kukistajista oli sosiaalidemokraattinen puolustusministeri Gustav Noske ja hänen apunaan kaupungin kodinturvajoukot. Kapina on yksi keskeisimmistä Saksan vallankumousliikehdinnän tapahtumista vuosina 1918–1919.^[1]

Tapahtumista käytetään yleisesti nimitystä spartakistikapina, vaikka Spartakistiliitto ei aloittanut eikä johtanut kapinaa, vaan osallistui siihen vasta kun tapahtumat olivat jo alkaneet.

Tausta

Yhteenoton taustalla olivat Saksan vasemmiston eriävät näkemykset siitä, mihin suuntaan työväenliikkeen olisi pitänyt edetä vuoden 1918 marraskuun vallankumouksen jälkeen. Saksan sosiaalidemokraattinen puolue (SPD) oli muodostanut uuden hallituksen ja pyrki perustamaan parlamentaariseen demokratiaan nojaavan tasavallan, Saksan itsenäinen sosiaalidemokraattinen puolue (USPD) vaati suoraa sosialistista vallankumousta ja radikaaleimmat spartakistit halusivat luoda Venäjän esikuvaa vastanneen neuvostovallan. Kun Friedrich Ebertin johtama sosiaalidemokraattinen hallitus ilmoitti, että Saksan tulevasta valtiomuodosta päättäisi perustuslakia säätävä kansalliskokous eivätkä työläisten ja sotilaiden neuvostot, spartakistit kääntyivät avoimesti hallitusta vastaan ja vaativat työläisiä ja sotilaita puolustamaan neuvostoja. Spartakistien johtajat perustivat tammikuun alussa Saksan kommunistisen puolueen (KPD).

Tapahtumat

Kapina alkoi 4. tammikuuta, kun Preussin sosiaalidemokraattinen sisäministeri Paul Hirsch erotti Berliinin poliisipäällikön Emil Eichhornin. Hän oli USPD:n jäsen, ja hänet oli valinnut tähän tehtävään Berliinin kansankomisaarien neuvosto marraskuussa 1918. Tämän tapahtuman seurauksena mielenosoittajat valtasivat Berliinin Kochstrassella sijainneen sosialidemokraattisen puolueen lehden Vorwärtsin toimituksen, ja he pystyttivät barrikadeja kaduille. Muita työntekijöitä liittyi nopeasti tähän tapahtumaan, ja he tukkivat useita lähistön katuja. Syynä tapahtumaan oli lehden julkaisemat spartakisteille negatiiviset artikkelit, joita oli ilmestynyt aina syyskuusta 1918 lähtien.

Sekä USPD:n että uuden kommunistisen puolueen johtajat reagoivat tilanteeseen nopeasti ja julistivat kaupunkiin yleislakon 7. tammikuuta 1919. Arviolta noin 500 000 työntekijää meni lakkoon, ja osa heistä osoitti mieltään Berliinin keskustassa tuona viikonloppuna.

Vallankumouksellinen komitea koostui 52 jäsenestä, joihin kuuluivat niin Karl Liebknecht kuin Georg Ledebour. Sen tarkoituksena oli ottaa itselleen valta Berliinissä. Kuitenkin kaksi päivää lakon jälkeen komitean sisäiset erimielisyydet estivät tavoitteiden viemisen eteenpäin. Jotkut kapinalliset olisivat halunneet armeijan sekaantuvan tapahtumiin, mutta osa halusi myös neuvotteluja hallituksen ja Ebertin kanssa. Ne työntekijät, jotka edelleen pitivät hallussaan toimituksen rakennusta, aloittivat myös taistelun kaduilla. Tästä oli seurauksena ns. ”Verinen viikko”.

Myöskään Kommunistisen puolueen johto ei ollut yksimielinen siitä, mitä pitäisi tehdä. Karl Liebknecht, päinvastoin kuin Rosa Luxemburg, kannatti Ebertin hallituksen väkivaltaista suistamista. Jos sitä ei tehtäisi, niin kommunistit (KPD) eriytyisivät liiaksi työtätekevien massojen tahdosta. Samanaikaisesti useat kommunistien johtajat yrittivät saada asialleen sotilaallista tukea Berliiniin sijoitetuista joukko-osastoista, sekä eritoten Volksmarinedivisionin taholta. Tämä joukko koostui merimiehistä, joiden lakosta joulukuussa koko kapinaliike oli saanut alkunsa.

Verinen viikko (6.–13. tammikuuta)

Sosialistihallituksen pääministeri Ebert teki sopimuksen armeijan kanssa kapinan tukahduttamiseksi. 8. tammikuuta kommunistit (KPD) jättivät vallankumouskomitean toiminnan, sen jälkeen kun USPD:n edustajat olivat pyytäneet Friedrich Ebertiä neuvotteluihin kapinoitsijoiden kanssa. Tämän tapahtuman aikana työläismassat saivat tiedon Vorwärts (SPD) -lehdessä otsikolla Die Stunde der Abrechnung naht! (Tilinteon hetki koittaa) julkaistusta artikkelista. Samalla he myös saivat tietää, että SPD:n hallinto oli päättänyt tukahduttaa kaikki työläismassojen kapinoinnit väkivalloin Freikorpsin avulla. Friedrich Ebert oli todellakin käskenyt puolustusministeri Gustav Noskea toimimaan 6. tammikuuta 1919. Tällöin vallankumouksellinen komitea lopetti keskustelut SPD:n kanssa, ja näin spartakistien ryhmittymä kutsui jäseniään tarttumaan aseisiin.

Samana päivänä Friedrich Ebert määräsi Freikorpsin hyökkäämään kapinoivia työläismassoja vastaan. Tämä miliisiluonteinen järjestö muodostui entisistä ensimmäisen maailmansodan veteraaneista, joilla vielä oli hallussa aseensa. Tämä antoi heille merkittävä ylivoiman. Freikorps sai nopeasti haltuunsa barrikadien sulkemat kadut ja vallatut rakennukset. Useat työläiset antautuivat, joskaan se ei estänyt sotilaita surmaamasta useita heidän joukostaan. Tuntematon määrä siviilejäkin sai surmansa näiden taistelujen aikana.

Freikorps pidätti Karl Liebknechtin ja Rosa Luxemburgin, ja heidät teloitettiin 15. tammikuuta. Rosa Luxemburgin ruumis heitettiin Landwehrkanal-kanavaan. Teloittajat toki löytyivät, heidät tuomittiin, mutta vapautettiin kaikista syytteistä toukokuussa 1919.^[2].

Lähteet

↑ 1919: THE SPARTACIST UPRISING (html) Weimar and nazi Germany study. 29. syyskuuta 2013. http://weimarandnazigermany.co.uk/. Viitattu 01.02.2014. (englanniksi)
↑ Termiä ”spartakistikapina” käytetään usein syyttelevässä merkityksessä kun halutaan itse asiassa puhua Saksan vallankumouksesta marraskuussa 1918; katso enemmän Gilbert Badia, "Spartakisme", Encyclopédie Universalis (1990), tome 21 p.405.