Soinnillinen glottaalifrikatiivi on ääniraossa syntyvä henkäyssoinnillinen äänne, joka tavallisesti luokitellaan frikatiiviksi, vaikka sillä ei juurikaan ole frikatiivien foneettisia ominaisuuksia. Tämän luokittelun peruste on lähinnä lingvistinen: näin selvitään vähemmillä erottavilla piirteillä (Occamin partaveitsi). Kansainvälisessä foneettisessa aakkostossa eli IPA-järjestelmässä soinnillista glottaalifrikatiivia merkitään ɦ-symbolilla.

Soinnillisella glottaalifrikatiivilla ei ole omasta äänneympäristöstään selvästi erottuvia auditiivisia ominaisuuksia. Artikulatorisesti [ɦ] syntyy äänihuuliraon "vuotamisesta" eli epätäydellisestä sulkeumasta, joka tuottaa jonkinasteisen kohisevan fonaation eli soinnillistumisen. Soinnillista glottaalifrikatiivia voi myös luonnehtia kuiskatuksi vokaaliksi, jossa kuiskaukseen sekoittuu äänihuulten värinää.

Soinnillista glottaalifrikatiivia määrittävät seuraavat foneettiset parametrit:

• Fonaatio on jokseenkin soinnillinen, mikä tarkoittaa sitä, että vajaasti sulkeutunut äänihuulirako vuotaa tuottaen henkäyssoinnillista kohinaa,^[1] joka on mieluummin tulkittavissa frikatiiville ominaiseksi hankaushälyksi kuin vokaaliseksi soinniksi.
• Ääntöpaikka on glottaalinen, mikä tarkoittaa sitä, että äänteen synty ja perusmuokkaus tapahtuu ääniraossa, tarkemmin sanoen siten, että kannurustot ovat avoimina (kuten kuiskatessa) ja äänihuulet ovat niin löyhästi kiinni, että syntyy vuotavaa fonaatiota.
• Ääntötapa on henkäys, joka tuottaa sen verran kohinaa, että frikatiivitulkinta on mahdollinen.

Soinnillinen glottaalifrikatiivi on pulmoninen oraalinen äänne, mikä tarkoittaa sitä, että äänteen tarvitsema ilmavirta saa alkunsa keuhkoista ja purkautuu ulos yksinomaan suun kautta.

Tyypillisesti [ɦ] esiintyy sanan sisässä vokaalien välissä. Tämä onkin sen luontainen ympäristö, ja niinpä [ɦ] onkin useimmissa kielissä /h/-foneemin allofoni; myös suomessa /h/ toteutuu [ɦ]:na; esim. /sɑhɑ/ → [sɑɦɑ]. On hyvä pitää mielessä, että [ɦ] syntyy nimenomaan ääniraossa, eikä sillä ole itsellistä supraglottaalista artikulaatiota, vaikka näin sattaakin vaikuttaa, kun verrataan keskenään esimerkiksi sanojen pihi ja puhu ääntämistä. Edellisessä [ɦ]:n artikulaatiopaikka tuntuu olevan palataalinen, jälkimmäisessä taas velaarinen, mutta nämä piirteet ovat ympäröivien [i] ja [u] -vokaalien ääntöpaikoista lainautunutta mekaanista koartikulaatiota.^[2]

Joissakin kielissä soinnillisella glottaalifrikatiivilla on foneeminen status. Esimerkiksi hollannin fonologiassa glottaalifrikatiivin normatiivinen ääntämys on soinnillinen (esim. [ɦut], hoed 'hattu'), joten hollantiin oletetaan soinnillinen /ɦ/-foneemi.^[3] On kuitenkin huomattava, että hollannin fonologiassa ei ole sanojen merkityksiä erottavaa kontrastia [ɦ]:n ja [h]:n välillä, ja niinpä systeemi sisältää väljyyttä: joissakin murteissa onkin vallalla soinniton ääntämys ([hut], jne.). Selvempi esimerkki soinnillisen glottaalifrikatiivin fonemaattisuudesta saadaan tapauksista, joissa on osoitetavissa merkityksiä erottava /ɦ/ : /h/ -kontrasti, kuten zime-kielen sanoissa hàs 'leikata' : ɦàs 'lämpö'.^[4]

• Gussenhoven, Carlos (1992). Dutch. Journal of the International Phonetic Association 22, 45–47.
• Keating, Patricia A. (1988). Underspecification in phonetics. Phonology 5, 275–292.
• Sachnine, Michka (1982). Le Lame. Un parler zime du Nord-Cameroun (langue tchadique). Phonologie – Grammaire. Société d'Études Linguistiques et Anthropologiques de France: Paris.
• Suomi, Kari & Toivanen, Juhani & Ylitalo, Riikka (2006). Fonetiikan ja suomen äänneopin perusteet. Helsinki: Gaudeamus.