Soanlahden seurakunta oli Viipurin hiippakuntaan ja Sortavalan rovastikuntaan kuulunut ^[1] Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunta Raja-Karjalan länsiosassa Suomen Neuvostoliitolle luovuttamalla alueella. Seurakunnan alueen muodostivat Soanlahden ja Suistamon kunnat sekä Korpiselän kunnan käsittänyt Korpiselän rukoushuonekunta.^[1] Suistamon Loimolassa toimi lisäksi rukoushuoneyhdistys,^[9] mutta se ei muodostanut kirkkolain alaista rukoushuonekuntaa. Viimeisenä rauhan vuonna 1939 seurakunnan jäsenmäärä noin 5 360, joista Soanlahdella asui 1 350, Suistamolla 2 710 ja Korpiselän rukoushuonekunnassa noin 1 300.^[2][3]

Seurakunnan alueella oli 1930-luvun lopulla neljä kirkkoa ja viides oli rakenteilla. Seurakunnan pääkirkko, Soanlahden kirkko, sijaitsi Soanlahden kirkonkylässä Jänisjärven rannalla. Vuonna 1890 rakennetun puisen ristikirkon oli suunnitellut arkkitehti Ludvig Lindqvist. Se oli järjestyksessä seurakunnan toinen kirkko.^[10] Korpiselän kirkonkylässä sijainnut Korpiselän rukoushuonekunnan kirkko oli valmistunut myös vuonna 1890.

Näiden lisäksi Suistamon alueelle rakennettiin kaksi rajaseutukirkkoa. Loimolan kylään valmistui Loimolan kirkko vuonna 1932 ja Leppäsyrjän kylän työväentalo muutettiin Leppäsyrjän kirkoksi vuonna 1937. Lisäksi Suistamon Alatun kylään oli rakenteilla kolmas rajaseutukirkko, mutta tämä Alatun kirkko ei ehtinyt valmistua ennen talvisotaa.^[6]

Soanlahden luterilainen hautausmaa sijaitsi kirkonkylän pohjoislaidalla ortodoksisen hautausmaan vieressä. Soanlahden ekumeeninen sankarihauta sijaitsi noin 100 metrin päässä kirkosta.^[11] Korpiselän rukoushuonekunnalla oli oma hautausmaa kirkkonsa lähellä, jonka lisäksi oli yhteinen sankarihautausmaa Korpiselän ortodoksisen seurakunnan kanssa.^[12] Suistamon Loimolan kylässä toimineelle rukoushuoneyhdistykselle lahjoitettiin hautausmaa-alue vuonna 1926,^[9] mutta hautausmaata sinne ei ehditty perustaa.^[6]

Soanlahden kirkkoherran Marjamäki -niminen^[13] pappila sijaitsi Soanlahden kirkonkylässä, kyläkeskuksesta Jänisjärven rantaan viettävällä harjun rinteellä.^[14] Pappilan pinta-ala oli 1920-luvun alussa 153 hehtaaria, josta peltoa oli 24 ja metsää 47 hehtaaria.^[13] Pappilan aikaisempi päärakennus tuhoutui tulipalossa vuonna 1909.^[15]

Lisäksi Soanlahdella oli kirkkoherran virallisen apulaisen Pikkupappilaksi kutsuttu^[16] asunto, johon kuului yhden hehtaarin tonttimaa.^[13] Korpiselän rukoushuonekunnalla oli oma pappila Korpiselän kirkonkylässä.^[17] Lisäksi Suistamolla toimineelle Loimolan rukoushuoneyhdistykselle lahjoitettiin tontti pappilaa varten vuonna 1926.^[9]

Soanlahti mainitaan 1580-luvulla Ilomantsin ortodoksisen seurakunnan kappelina Soanlahden tai Leppälahden nimellä,^[1][18] mutta toisinaan vain Pälkjärven kappelin osana.^[19][20] Alueen siirryttyä Ruotsille vuonna 1617 solmitun Stolbovan rauhan jälkeen, Pälkjärven ja Soanlahden alueista muodostettiin Pälkjärven luterilainen seurakunta.^[21][20] Soanlahden alue muodosti Pälkjärven seurakunnassa Leppälahden rukoushuonekunnan.^[19][22]

Uudenkaupungin rauhan raja vuonna 1721 jakoi Pälkjärven seurakunnan kahtia ja Leppälahden alue siirtyi Venäjälle.^[22] Samoin kävi Kiteen seurakuntaan kuuluneelle Ruskealan rukoushuonekunnalle Leppälahden eteläpuolella. Ruskealasta ja Leppälahdesta muodostettiin Ruskealan seurakunta,^[23][24] jonka kappeli Leppälahdesta tuli.^[22] Vaikka raja erotti leppälahtelaiset Pälkjärvestä, kävivät he edelleen usein siellä kirkossa. Ruskealan seurakunta halusi tiiviimpiä yhteyksiä oman seurakuntansa ja Leppälahden kappelin välille, ja niinpä rakennettiin Jänisjärven länsirannalle Leppälahden kirkko vuonna 1769.^[25][1]

Vuonna 1830 Leppälahden kappeli lakkautettiin ja siihen kuuluneista Jänisjärven itäpuolisista kylistä muodostettiin edelleen Ruskealan seurakunnan alainen Soanlahden kappeliseurakunta. Lisäksi Leppälahden kirkko määrättiin siirrettäväksi Jänisjärven itärannalle Soanlahden kylään, mutta siirto toteutui vasta vuonna 1855.^[25][7][22] Vuosi 1855 mainitaankin monesti Soanlahden kappeliseurakunnan perustamisvuotena.^[1][8] Omat kirkonkirjat Soanlahti sai vuonna 1880.^[7]

Soanlahti erotettiin Ruskealasta itsenäiseksi seurakunnaksi vuonna 1885, jolloin siihen liitettiin Impilahdesta Korpiselän ja Suojärven rukoushuonekunnat sekä Suistamo.^[25][7] Oman papin seurakunta sai vuonna 1888.^[19] Seurakunnallinen ero toteutui kuitenkin vasta vuonna 1899,^[1] jolloin seurakunta sai oman kirkkoherran.^[26]

Seurakunnan itsenäistymisen jälkeen vanha Leppälahdelta siirretty kirkko ei enää vastannut laajentuneen seurakunnan tarpeita ja niinpä annettiin keisarillinen määräys uuden kirkon rakentamisesta.^[8] Seurakunnan vähävaraisuuden vuoksi valtio rahoitti vuonna 1890 valmistuneen kirkon rakentamisen.^[25][10] Samana vuonna valtio rakennutti kirkot myös Korpiselille^[25] ja Suojärvelle.^[27] Soanlahden uuden kirkon valmistuttua, Leppälahdelta siirretty vanha ristikirkko purettiin vuonna 1891^[22] ja sen hirsistä rakennettiin Soanlahden ensimmäinen kansakoulu.^[10]

Korpiselän rukoushuonekuntaa varten perustettiin vuonna 1908 Soanlahden kirkkoherran apulaisen virka^[3] ja Korpiselän rukoushuonekunta sai omat kirkonkirjat seuraavana vuonna.^[7] Korpiselkä pyrki myös itsenäiseksi seurakunnaksi, mutta tuomiokapituli ei ollut sen kannalla.^[17][28] Niinisyrjän kylä siirrettiin vuonna 1925 uuteen Harlun seurakuntaan. Suojärven rukoushuonekunta sai omat kirkonkirjat vuonna 1924 ja itsenäinen Suojärven seurakunta siitä muodostettiin vuonna 1928. Pälkjärveen kuulunut Luopasniemen alue liitettiin Soanlahteen vuonna 1936.^[7] Suistamon Loimolassa toimineelle Loimolan rukoushuoneyhdistykselle lahjoitettiin vuonna 1926 tontti kirkkoa, pappilaa ja hautausmaata varten. Loimolaan saatiin vuonna 1932 oma rajaseutupappi, joka toimi Soanlahden kirkkoherran apulaisena. Samana vuonna Loimolaan valmistui myös oma kirkko. Suistamon Leppäsyrjän kylään saatiin kirkko vuonna 1937 entisestä työväentalosta ja Alatun kylään oli kirkko rakenteilla talvisodan syttyessä vuonna 1939.^[9]

Soanlahden seurakunnan jäsenmäärä kasvoi voimakkaasti 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Vuonna 1900 seurakunnan jäsenmäärä oli 2 956,^[29] johon sisältyivät vuonna 1928 itsenäistynyt Suojärven rukoushuonekunta ja Harluun vuonna 1924 liitetty Niinisyrjän kylä. Kehitystä tapahtui etenkin Suistamon alueella, jonka halki vuonna 1924 valmistuneen Matkaselkä–Suojärvi-radan varteen alkoi kehittyä nopeasti sahateollisuutta, mikä houkutteli luterilaista väestöä muualta Suomesta. Niinpä Suistamon luterilainen väestö, joka vielä 1920-luvun alussa oli pieni vähemmistö,^[30] kasvoi vajaassa kahdessakymmenessä vuodessa noin 2 000 suuruiseksi.^[31] Koko Soanlahden seurakunnan asukasluku oli 1930-luvun lopulle tultaessa kasvanut noin 5 400 suuruiseksi.^[2][3]

Marraskuun viimeinen päivä 1939 alkanut talvisota Suomen ja Neuvostoliiton välillä aiheutti Soanlahden seurakunnan itäosien evakuoinnin heti sodan alussa. Sen sijaan Soanlahden ja Korpiselän länsiosan kylät evakuoitiin vasta maaliskuussa 1940, kun alueet oli luovutettava Moskovan rauhan sopimuksen mukaisesti Neuvostoliitolle.^[32] Tuolloin evakuoitiin myös Soanlahden kirkon irtaimisto ja kirkko jäi ehjänä paikoilleen, mutta paloi jatkosodan alussa vuonna 1941 perääntyvien neuvostojoukkojen sytytettyä kirkonkylän palamaan.^[11]

Jatkosodan aikana jumalanpalveluksia pidettiin Kiprosen ja Kuusiston taloissa. Korpiselän rukoushuonekunnan kirkko sen sijaan säilyi takaisinvaltauksen yhteydessä ja se kunnostettiin takaisin kirkolliseen käyttöön.^[33] Suistamon alueen kirkoista Loimolan kirkko paloi perääntyvien neuvostojoukkojen sytyttämänä, mutta Leppäsyrjän kirkko säilyi ehjänä, tosin siitä oli välirauhan aikana tehty leipomo.^[6] Uusi evakuointi oli kuitenkin edessä jatkosodan lopulla kesällä 1944.

Talvi- ja jatkosodan päättäneissä rauhoissa Soanlahden seurakunnan alue luovutettiin Neuvostoliitolle, lukuun ottamatta muutamaa kylää Korpiselän rukoushuonekunnan läntisimmästä osasta. Suomen puolelle jäänyt osa Korpiselästä liitettiin Tuupovaaran seurakuntaan,^[3] joka puolestaan on ollut osa Vaara-Karjalan seurakuntaa vuodesta 2005 lähtien.^[34]

Vuonna 1949 annetulla kirkkolain muutoksella luovutetun alueen seurakunnat määrättiin lakkautettaviksi vuoden 1950 loppuun mennessä. Lain mukaan siirtoseurakuntien tuli käyttää jäljellä olevat varansa velkojen maksuun ja loput oli luovutettava kirkkohallitukselle. Jumalanpalvelukseen liittyvää tai historiallisesti arvokasta irtaimistoa ei saanut myydä vaan ne pyrittiin sijoittamaan niiden alueiden seurakunnille, jonne siirtoseurakunnan väestö asutettiin. Siirtoseurakunnilta pyydettiin ehdotuksia esineistön sijoituskohteista.^[35] Soanlahden seurakunnan evakuoidusta omaisuudesta luovutettiin Ylivieskan seurakunnalle ehtoolliskalusto ja kaksi matkaehtoolliskalustoa sekä Haapaveden seurakunnalle hautakappelin kelloksi entinen Loimolan kirkonkello.^[4]

• Dahl, Filemon vt. (1886–1888)^[36]
• Tavast, Karl Robert (1899-)^[26]
• Hyvärinen, Lauri (-1949)^[4]

• Genos, Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja, 1932, 3. vsk. Suomen Sukututkimusseura ry. Lehden verkkoversio. Viitattu 19.5.2012. (Arkistoitu – Internet Archive)
• Koponen, Paavo: Karjalan kirkkokummut. Espoo: Tammi, 1999. ISBN 951-31-1431-7
• Laukkanen, Minna & Rinno, Soile (toim.): Karjalan luterilaiset kirkot ja seurakuntien pyhät esineet. Lappeenranta: Etelä-Karjalan taidemuseon julkaisuja 18:1a, 1997. ISBN 951-785-012-3
• Malviniemi, Rauno (toim.): Soanlahti synnyinseutumme. Ylivieska: Soanlahti-seura, 1972.
• Nurmiluoto, Timo & Vallas, Hannu: Karjala kuvina, Laatokan Karjala. Helsinki: Kustannus Oy Constator, 1995. ISBN 951-97086-4-2
• Paavolainen, Olavi (toim.): ”Soanlahti”, Karjala muistojen maa. (Karjalan Liiton muistojulkaisu) Porvoo: WSOY, 1954.
• Rosberg, J. E. et al (toim.): Suomenmaa: maantieteellis-taloudellinen ja historiallinen tietokirja. 5. osa, Viipurin lääni. Helsinki: Tietosanakirja-Osakeyhtiö, 1923.