Ensimmäiset tarkat kuvaukset rukousnauhoista on löydetty hindujen patsaista vuosilta 185 eaa. – 320 jaa.[1] Rukousnauhan käytön uskotaankin alkaneen esihistoriallisessa Intiassa,[2] jossa hindut käyttivät aluksi pikkukiviä rukousten laskemiseen ja sittemmin helminauhaa.[3] Intiasta rukousnauhan käyttö levisi Tiibetiin, Kiinaan, Japaniin, Persiaan ja Arabiaan.[2]Buddhalaiset ja muslimit alkoivat myös käyttää rukousnauhaa.[3] Buddhalaisuudessa se tunnetaan nimellä mala ja islamissa nimellä subha.[1]
Kristittyjen rukousnauhojen käytön arvellaan olevan aavikkoisien perua 200-luvulta jaa. Myös he käyttivät pikkukiviä lausuttujen rukousten laskemiseen. Idän kristittyjen keskuudessa rukousnauha tunnettiin nimellä chotki. Läntisessä kristikunnassa rukousnauhan käyttö alkoi 800-luvulla ja rukousnauhan englanninkielinen nimitys prayer bead on lähtöisin noilta ajoilta. Bead perustuu anglosaksiseen sanaan bede, joka tarkoittaa rukousta. Katolilaisuudessa rukousnauhaa alettiin Ave Marian rukouksen käyttöönoton jälkeen kutsua nimellä ruusukko. Nimitys perustuu ruusuun, jota pidetään Neitsyt Marian ja täydellisyyden kukkana.[3]
Kristinuskossa
Rukousnauhassa on solmuja ja se on useimmiten tehty villasta. Historiallisesti rukousnauhassa on sata solmua, mutta nykyään käytetään myös 50 ja 33 solmun nauhoja. Rukousnauhan päässä on yleensä punottu risti ja tietyin välein toistuu helmiä solmujen välillä. Tavallinen satasolmuinen rukousnauha jaetaan yleensä 25 solmun eriin, jotka erotellaan suuremmilla solmuilla.
↑ abNepaulsingh, Colbert I.: Towards a History of Literary Composition in Medieval Spain, s. 19. University of Toronto Press, 1986. ISBN 9780802025708Teoksen verkkoversio (viitattu 15.2.2017). (englanniksi)
↑ abcDoerr, Nan Lewis; Owens, Virginia Stem: Praying with Beads, s. 7-8. Wm. B. Eerdmans Publishing, 2007. ISBN 9780802827272Teoksen verkkoversio (viitattu 15.2.2017). (englanniksi)
