Roald Amundsenin etelänaparetkikunta oli naparetkeilijä Roald Amundsenin johtama retkikunta, joka pääsi 14. joulukuuta 1911 ensimmäisenä etelänavalle. Amundsen kuljetti koiransa, miehensä ja varusteensa vanhalla naparetkiä varten rakennetulla Fram-laivalla Etelämantereelle Rossin jäähyllyn reunaan Valaslahteen. Retkikunta rakensi sinne talvea varten asuinmökin, jota sanottiin Framheimiksi.

Talvehtimisen jälkeen Amundsen vaelsi etelänavalle hiihtäen. Amundsenin mukana etelänavalle lähti neljä miestä, Helmer Hanssen, Olav Bjaaland, Oscar Wisting ja Sverre Hassel. Matka kohti etelänapaa alkoi pitkin lauttajäätä. Retken vaarallisin osa oli kiipeäminen Axel Heibergin jäätikköä pitkin napatasangolle. Suurin osa koirista teurastettiin suunnitelman mukaan napatasangon reunalla jäätikön yläpäässä etelänavalle vievän matkan puolessa välissä. Etelänavalle ryhmä pystytti teltan ja Norjan lipun.

Norjalaiset onnistuivat voittamaan matkan vaikeudet ja rasitukset ja palaamaan ehjinä takaisin, vaikkakin uupuneina ja hieman paleltuneina. Norjalaisten menestys perustui pääosin Amundsenin kokemuksiin aiemmilta naparetkiltä, suunnittelukykyyn ja kykyyn valita miehet, vetokoirat ja varusteet oikein, ja korjata virheitään. Samana vuonna etelänavan valloituksesta kilpaillut Robert Falcon Scottin johtaman etelänaparetkikunnan jäsenet kuolivat paluumatkalla navalta.

Retkikunnan lähtöpaikka Valaslahti oli noin asteen verran eli suunnilleen 96 km lähempänä etelänapaa kuin Scottin käyttämä Erebusvuoren juuri. Amundsen valitsi Valaslahden, koska virheellisesti päätteli sen olevan pohjaan ankkuroituneen lauttajään alueella. Shackleton oli yrittänyt Valaslahteen jo 1908, muttei ollut päässyt sinne laivoillaan. Amundsen pääsi sinne napaoloihin suunnitellulla Fram-aluksella. Retkikunta nousi maihin noin 600 kilometriä Scottin tukikohdasta itään.^[1] Miehet rakensivat talvehtimismajansa Framheimin noin neljän kilometrin päähän rantautumispaikasta.^[2] Amundsen oli valinnut paikan, koska siellä oli paljon hylkeitä ja pingviinejä ja sinne voitiin purjehtia monesta suunnasta.^[3] Kolmessa viikossa miehet siirsivät leiriin kymmenen tonnia tarvikkeita. Puuseppä Jørgen Stubberud ja Olav Bjaaland kokosivat esivalmistetun mökin parissa viikossa ja kaivoivat sen pohjan noin 1,2 metriä lumen sisään. Miehet pyydystivät suuren määrän hylkeitä ja varastoivat lihaa ravinnoksi koirille ja miehille. Framheimissä sää oli yleensä suotuisa.^[4]

Framheimissa alkoi myös varsinaisen naparetken valmistelun, ja miehet tekivät muutaman varaston retkeä varten. Amundsen miehineen kokeili koiria, ja he tekivät muutaman päivän rekiretken 80. leveysasteelle. Ensimmäiseen 10. helmikuuta alkaneeseen retkeen osallistui neljä miestä ja 18 koiraa, ja se tehtiin kolmella reellä.^[5] Koeretki paljasti, että reet olivat liian raskaita, lumikengät ahtaita ja teltat hitaita purkaa. Myöhemmin reet kevennettiin 75 kilosta 22 kilon painaviksi.^[5]

22. helmikuuta alkanut pisin retki oli vaikein. Retkellä oli kahdeksan miestä, seitsemän rekeä ja 42 koiraa.^[5] Miehet saivat paleltumia ja koirat joutuivat lujille, kun niiden jalat hankautuivat vereslihalle, koska ne upposivat puolikantavaan hankiaiseen. Koirat uupuivat ja nälkiintyivät, ja yksi koirista jopa kuoli. Amundsen ajoi koiria säälimättä eteenpäin, vaikka ne eivät lopulta tahtoneet liikkua. Lämpötila laski jopa –45 °C:seen. Amundsen merkitsi paluureitin koiria varten säännöllisin väliajoin tiputetuilla hylkeenlihapaloilla. Amundsen huomasi matkalla, että 81. leveysasteen eteläpuolella oli keilamaisia lumikasoja, joiden alla oli vaarallinen halkeamaverkosto.^[6]

Kun Amundsen palasi eräältä rekiretkeltään, hän huomasi englantilaisen Scottin retkikunnan Terra Novan ankkuroituneen Valaslahteen. Scott itse oli varastojen tekomatkalla eikä ollut laivalla. Englantilaiset kävivät Framheimissä, ja Amundsen Terra Novalla. Kohtaaminen sujui ystävällisesti.^[7]

Talven kaamosaika alkoi 21. huhtikuuta. Sää oli talvella yleensä hyvä, toisin kuin Scottin tukikohdassa. Pakkanen laski alle –50 °C:een. Naparetkikunnan miehet elivät tämän ajan Framheimissä ja aivan lähistöillä vakioidun viikko-ohjelman mukaan. He pystyttivät viisitoista suurta telttaa varastoiksi. Bjaaland ja Helmer Hanssen rakensivat saunan, joka oli pieni parafiiniuuneilla lämmitetty laatikko, jossa oli jääpohja.^[8] Retkikunta viimeisteli talvikuukausina varusteita. He kevensivät rekiä ja tekivät niistä joustavampia. Vapaa-aikana miehet lukivat naparetkiaiheisia kirjoja ja osallistuivat navigaatioluennoille.^[9]

Kaamos päättyi 24. elokuuta, ja Amundsen lähti jo 8. syyskuuta kohti etelää kilpaillakseen Scottin kanssa. Hjalmar Johansen arvosteli Amundsenin päätöstä lähteä liikkeelle aikaisin keväällä. Silti kahdeksan miestä ja 86 koiraa lähti kohti etelänapaa, ja ensimmäiset päivät he etenivät rivakasti.^[3] Miehillä oli mukanaan kaiken varalta jopa valjaat miehille rekien vetoa varten, jos koirat pettäisivät.^[10] Olosuhteet heikkenivät kuitenkin nopeasti 12. syyskuuta. Pakkasta oli 47 °C, ja retkikuntaa vaivasi huono näkyvyys ja kauhea etelätuuli. Amundsen kirjoitti, ettei voisi riskeerata miehiä ja eläimiä voittaakseen kilvan etelänavalle.^[11][12] Amundsen päätti ajaa 80. leveysasteen varastolle purkamaan sinne tarvikkeita ja palata nopeasti takaisin tukikohtaan Framheimiin. Bjaaland ja Stubberud saapuivat ensimmäisenä Framheimiin, Amundsen parin tunnin päästä.^[3]. Hjalmar Johansen ja paleltumien takia hitaasti liikkuva Kristian Prestrud jäivät viimeisiksi. He saapuivat Framheimiin illalla pimeässä ja sumussa selviten kotiin vain seuraamalla koirien jälkiä. He olivat pahoin uupuneet, ja Johansen oli joutunut kantamaan Pestrudia osan matkaa.

Seuraavana aamuna Amundsen kysyi, miksi Johansen oli viipynyt paluuretkellä niin kauan. Johansen räjähti raivoon ja sanoi Amundsenin johtaneen retkeä huonosti.^[13] Amundsen pelkäsi, että joku haastaisi hänen johtajuutensa, sillä hän pyrki pitämään joukon tiukassa komennossaan. Arvosteluista vihastunut Amundsen pudotti lopulta Johansenin navalle suuntautuvalta retkeltä eikä antanut hänelle edes Edvard VII:n maalle suuntautuneen sivuretken johtajuutta, vaikka Johansen oli kokenut koiravaljakon ajaja. Johansen tappoi itsensä pari vuotta retken jälkeen. Amundsen itse mainitsee paluun viimeisten päivän tapahtuneen epäjärjestyksessä. Muidenkin retkikunnan jäsenten mielestä paluu epäonnistuneelta retkeltä oli huonosti johdettu, mutta Bjaalandin mielestä Johansenin olisi pitänyt jättää arvostelunsa sanomatta. Johansen itsekin katui purkaustaan.^[14]

Amundsen lähti 20. lokakuuta kello 10.30 sumussa etelänavalle Bjaalandin, Hanssenin, Oscar Wistingin ja Sverre Hasselin kanssa.^[15] Rekikaravaania johti kyvykäs koiranajaja Hanssen, joka paimensi koirarekeä; muut kolme rekeä tulivat perästä.^[16] Bjaaland kulki pääosin viimeisenä, mutta huippuhiihtäjänä hän oli välillä myös joukon edellä, jotta koirilla olisi joku, jonka perässä juosta.

Se reitin osa, minne oli rakennettu etukäteen varastoja, oli helppokulkuinen ja matka edistyi yleensä nopeasti, koska varastoja rakennellessaan norjalaiset olivat merkinneet reitin. He kulkivat suunnilleen 165 itäistä pituuspiiriä pitkin etelään.

81. leveysasteen eteläpuolella oli runsaasti halkeamia sisältänyt alue, mutta halkeamat olivat yleensä vain metrin levyisiä ja niiden yli pystyi hiihtämään.^[17] Hanssen putosi silti kerran railoon, mutta jäi puoliväliin lumisillan varaan. Wisting pelasti Hanssenin, joka ei ollut loukannut itseään pudotuksessa.^[18] 82. asteen varastopaikasta otettiin tarvikkeita matkalla perustettaville 83. ja 84. asteen varastoille.^[4]

Retkikunta näki 9. marraskuuta 83 eteläisellä leveyspiirillä vuoret, joita Amundsen kutsui Kuningatar Maudin vuoriksi.^[19][17] Retkikunta eteni nyt leveysasteen verran kolmessa päivässä.^[19][20] Keskivauhti koko retkellä oli 24 kilometriä päivässä.^[19] Lähestyttäessä vuoria jää muuttui vaikeakulkuisemmaksi, ja siinä tapahtuvan hitaan pinnanalaisen liikkeen saattoi kuulla kiväärin laukauksia muistuttavina ääninä.^[21] Miehet olivat 17. marraskuuta paikassa 85° 7' eteläistä ja 165° läntistä pituutta aivan vuorten juurella lähellä Mount Bettyä.^[12] Tähän kohtaan tehtiin päävarasto.^[17]

Matkan kriittisin kohta lienee ollut paikoin vaarallinen nousu Kuningatar Maudin vuorten välistä kulkevaa 45 kilometrin pituista Axel Heibergin jäätikköä ylöspäin. Amundsen pakkasi tavarat vuorten juurella uudestaan niin, että ne oli helpompi kuljettaa kiivettäessä jäätikköä ylös.^[19] Retkikunta löysi kulkutien jäätikölle muutaman epäonnistuneen yrityksen jälkeen^[22]

Amundsenin ryhmä selviytyi liukkaasta ja runsasrailoisesta vuorijäätiköstä muun muassa vuorikiipeilyvälineiden avulla. Alussa kiivettiin valtavan Mount Nansenin viertä. Keskivaiheilla nousua oli jääputouksia, minkä takia edettiin hyvin vaivalloisesti ja hitaasti jäätikön keskustan halki.^[23] Miehet olivat monesti vähällä pudota railoihin.^[24] Nousu jäätiköllä oli ohi noin neljässä päivässä lasketun kymmenen päivän sijaan, vaikka retkikunta teki muutaman virheen reitin valinnassa. Vaarallinen jäätikön kiipeäminen ylös oli luultua helpompaa.

Retkikunta oli illalla 21. marraskuuta noussut napatasangolle 3000 metrin korkeuteen vuoristojäätikön ylle.^[23][25] Seudulla oli yhä vuoristojäätikön alkuosia ja vuoria, koska reitti etelään kulki vuorenrinteen vierestä. Matka jatkui nyt pitkin 168. pituuspiiriä.^[26] Jäätiköltä noustua tapettiin suunnitelman mukaan suuri määrä koiria ravinnoksi toisille koirille ja varastoon paluumatkaa varten.^[27] Kolmasosa koirista oli nyt koirien ja miesten ravintona. Amundsenin mielestä koirien tappaminen oli ikävää, mutta välttämätöntä.^[24] Teurastuspaikka sai kuvaavan nimen ”Teurastamo” ja oli suunnilleen retken puolivälissä.^[23]

”Teurastamosta” miehet jatkoivat etelään aaltomaisten lumikinosten, sastrugien vaikeuttaessa kulkua alussa. Lopulta sastrugit hävisivät ja matka nopeutui, mutta pinnassa pöllyävä lumi haittasi näkyvyyttä.^[23] Matka jatkui railoisen, jääaaltoisen ja jäälohkareita täynnä olevan alueen yli. Miehet kutsuivat aluetta Paholaisen jäätiköksi.^[28][29] Retkikunta oli suunnistanut monta päivää lähes sokkona, mutta 8. joulukuuta pilvet väistyivät. Ryhmä yllättyi siitä, että he olivat onnistuneet suunnistamaan sumussa ja lumipyryssä oikeaan paikkaan, eli leveysasteelle 88° 16'. He olivat tässä vaiheessa enää 13 kilometrin päässä Shackletonin retkikunnan ennätyksestä.^[30]

Lopulta 14. joulukuuta 1911 viisi miestä ja 16 koiraa saapuivat etelänavalle ja pystyttivät Polheimiksi eli Napakodiksi ristimänsä teltan. Miehet olivat etelänavalle saapuessaan muuten hyvässä kunnossa, mutta kasvoissa oli pahaa, kauan retken jälkeen kestänyttä tuulen kuljettamien jäähitusten aiheuttamaa kirvellystä.

Seutu nimettiin Norjan kuninkaan mukaan Haakon VII:n ylätasangoksi. Ensimmäiset etelänavalla kävijät olivat Roald Amundsen, Helmer Hanssen, Olav Bjaaland, Oscar Wisting ja Sverre Hassel. Myöhempien laskujen mukaan Amundsen erehtyi tuon ajan epätarkoilla laitteilla noin 2,5 kilometriä etelänavasta. Etelänavan valloituksen varmistamiseksi retkikunta teki retkiä Polheimin ympäristöön. Hanssen kävi todennäköisesti alle 100 metrin päässä todellisesta etelänavasta. Kilpailevaa Scottin retkikuntaa varten jätettiin kirje Norjan kuninkaalle siltä varalta, että Amundsen kuolisi paluumatkalla. Toisessa kirjeessään Amundsen toivotti mahdollisesti paikalle saapuvalle Scottille turvallista paluumatkaa. Retkikunta viipyi navalla kolme päivää, kunnes lähtivät paluumatkalle.^[31]

Paluumatka sujui hyvin, vaikka sumu haittasi hieman varastojen löytymistä. Matkamittarit, jotka olivat kiinnitetty rekiin, auttoivat matkojen arvioimisessa paluumatkalla. Paholaisen jäätikkö kierrettiin paluumatkalla. ja myös Alex Heibergin jäätiköllä kuljettiin osin toista reittiä.^[23]

Miehet palasivat 26. tammikuuta 1912 Framheimiin kasvot kivuliaasti ahavoituneina, lumisokeutta kärsivinä ja pitkästä matkasta uupuneina, mutta muuten hyvässä kunnossa.^[32][33] Koiria oli jäljellä enää 11.^[34] Vasta muutaman päivän kuluttua väsynyt naparetkikunta kertoi Framheimissa käyneensä etelänavalla.^[35] Pian tämän jälkeen retkikunta lähti Framheimistä kotia kohti.

• Etelänavan valloitus 1911
• Scottin etelänaparetkikunta 1911–1912

• Andersson, J. G.: Etelänavan sankareita. Suomentanut Hieta, Irja. Helsinki: Tammi, 1948.
• Herbert, Kari & Lewis-Jones, Huw: Etelänapaa etsimässä. Suomentanut Kaipainen, Petri. Vantaa: Moreeni, 2012. ISBN 978-952-254-118-5
• Huntford, Roland: The Last Place on Earth. London: Pan Books, 1985. ISBN 0-330-28816-4
• Maailmanhistorian suuret löytöretket. Suomentanut Aatola, Anja. Helsinki: Valitut palat, 1980. ISBN 951-9078-76-2
• Salovaara, Hannes: Naparetkeilijöitä. Helsinki: Otava, 1929.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Roald Amundsenin etelänaparetkikunta Wikimedia Commonsissa

• Amundsenin päiväkirjat Gutenberg-projektissa (englanniksi)