Ritchien ollessa kaksivuotias hänen perheensä muutti HestoniinMiddlesexiin. Isä osti hänelle kitaran noin vuonna 1955, jonka jälkeen hän otti joitakin klassisen kitaran tunteja. Aluksi Blackmore käytti Gibson ES-335 -kitaraa, mutta myöhemmin (1969–1970) Blackmoren kitaraksi on vakiintunut Fender Stratocaster. Blackmore’s Night -yhtyeessä hän käyttää yhtyeen musiikkiin ja tyyliin sopivia kitaramalleja, mutta soittaa vieläkin Stratocasterilla jonkin verran.
Deep Purpleen Ritchie tuli takaisin vuonna 1984, kun se perustettiin uudelleen Mark II -kokoonpanolla. Yhtyeen ensimmäinen albumi tällä kokoonpanolla oli Perfect Strangers. Blackmore poistui yhtyeen riveistä jälleen vuonna 1993 The Battle Rages on... -albumin jälkeen kesken kiertueen. Blackmoren viimeinen esiintyminen Deep Purplessa oli Helsingissä 17. marraskuuta 1993.
Blackmore perusti Rainbow’n uudelleen (1994–1997). Liityttyään yhteen Candice Nightin kanssa hän soittaa nykyisin yhtyeessä Blackmore’s Night.
Blackmore avioitui ensimmäisen kerran vuonna 1964 saksalaisen Margrit Volkmarin kanssa. Tästä avioliitosta hänellä on vuonna 1964 syntynyt poika Jürgen Richard Blackmore, joka on myös kitaristi. Blackmore erosi Volkmarista vuonna 1969 ja avioitui samana vuonna saksalaisen Bärbel Babs Hardien kanssa. Kolmannen kerran hän avioitui Amy Rothmanin kanssa vuonna 1981.
Blackmore on saanut vuosien mittaan nimen "The Most Difficult Man in Rock" ('rockin hankalin mies'). Tämä siksi, että hän on monesti ajautunut erimielisyyksiin muiden artistien ja yhtyejäsenten kanssa.
»Soitan aina niin hyvin kuin vain pystyn. Siksi voin näyttää synkältä tai vihaiselta lavalla. Jos en soita niin hyvin kuin pystyisin, haluaisin lähteä lavalta ja esiintyä parin tunnin kuluttua uudelleen paremmalla onnella. Se on tietysti lähes aina mahdotonta[1]» (Ritchie Blackmore)
Deep Purplessa Blackmore riitaantui yhtyeen laulajan Ian Gillanin kanssa, mikä vaikutti Gillanin eroamiseen kahteen kertaan, 1973 ja 1989. Blackmorella oli ongelmia myös Rainbow'n jäsenten kanssa, täysin sama kokoonpano ei soita kertaakaan useammalla kuin yhdellä albumilla.
Blackmoren tunnistettava kitarasoundi syntyi 1970-luvun alussa hänen ottaessaan kitarakseen Fender Stratocasterin. Vahvistimena toimi aivan nykypäiviin asti modifioitu 200-wattinen Marshall. Oman värinsä sointiin antoi hänen edelleen käyttämänsä 60-luvun Aiwa-kelanauhuri. Blackmore käyttää sitä kaiku- ja viive-efekteihin sekä etuvahvistimena, jolla hän saa sointiin kompressiota. Lisäksi hän värittää soittoaan Moog Taurus -bassosyntetisoijalla, jota soitetaan kuten urkujen bassojalkiota.
Nykyisin hän käyttää sähkökitaralla ENGL-vahvistimia. Akustisilla kitaroilla soittaessaan vahvistimena ovat olleet Trace Elliot, Fender Acustasonic, sekä jossain määrin ENGL. ENGL on hänen nimikkovahvistinmallinsa virallinen valmistaja.
Blackmorella on ollut tapana olla käyttämättä konserttilavalla yleisölle esillä olevia vahvistimia. Blackmorelle työskennellyt kitarateknikko on sanonut että esimerkiksi Marshall-vahvistimien ja kaiutinkoteloiden takana oli käytössä oleva vahvistin Marshallien ollessa lavasteena.lähde? Blackmore on tehnyt tunnetuksi nauhojen välistä koverretun otelaudan.
Soitossaan hän loi jäljitellyn tyylinsä yhdistellä perinteistä blues-kitarointia klassisen ja keskiaikaisen musiikin skaaloihin. Hyviä esimerkkejä tästä ovat muun muassa "Highway Star" (Deep Purple, 1972), "Burn" (Deep Purple, 1974), "Sixteenth Century Greensleeves" (Rainbow, 1975) ja "Spotlight Kid" (Rainbow, 1981).
.jpg)
