Suuresta konserttimäärästä johtuen albumin tekeminen kesti odotettua pidempään, ja lisäksi se tehtiin edellisalbumin menestyksestä johtuen suuren paineen alla. Levy työstettiin useassa studiossa pääosin keikkatauoilla, minkä vuoksi siitä tuli tyylillisesti hajanainen. Albumi nousi Britanniassa listaykköseksi, vaikka sitä myytiinkin vähemmän kuin edellisalbumi In Rockia, kun taas Yhdysvalloissa albumi oli Deep Purplen menestynein kolmeen vuoteen. Kriitikoilta se sai kaksijakoisen vastaanoton, ja myös suurin osa yhtyeen jäsenistä ilmoitti tyytymättömyytensä Fireballia kohtaan.
Yhdysvalloissa albumi julkaistiin heinäkuussa 1971, mutta Britanniassa se ilmestyi vasta syyskuussa. Yhdysvaltain-painoksen kappalelistaan kuului hittisingle ”Strange Kind of Woman”, joka puuttui brittipainoksesta. Vuonna 1996 albumista julkaistiin 25-vuotisjuhlapainos, jossa oli mukana bonuskappaleita.
Vuonna 1968 perustetun Deep Purplen kolme ensimmäistä albumia Shades of Deep Purple (1968), The Book of Taliesyn (1968) ja Deep Purple (1969) olivat saavuttaneet jonkinasteista menestystä Yhdysvalloissa ja niistä jokainen oli yltänyt listalla vähintään 200 myyydyimmän levyn joukkoon.[2] Kolmannen levyn ilmestymisen jälkeen yhtyeestä erotettiin solisti Rod Evans ja basisti Nick Simper, jotka korvattiin Ian Gillanilla ja Roger Gloverilla. Näin syntyi niin sanottu Mark II -kokoonpano.[3]
Suurten konserttimäärien takia yhtyeellä ei ollut yhtäkään kappaletta valmiina äänitettäväksi, kun nauhoitukset alkoivat syyskuussa 1970.[7][8] Albumin tekeminen kestikin odotettua kauemmin,[7][9] sillä viimeiset sessiot järjestettiin seuraavan vuoden toukokuussa.[10] Ensimmäisessä sessiossa saatiin valmiiksi vain yksi kappale: country-tyylinen ”Anyone’s Daughter”.[11] Se oli kuitenkin vain lyhyt hengähdystauko, sillä yhtye aloitti pian Britannian-kiertueensa.[8] Yhtyeellä ei ollut aikaa palata studioon, eivätkä he olleet saaneet hädin tuskin kappaleita levyn valmiiksi.[12]
Albumin äänityksissä oli useampia ongelmia, joista merkittävin oli kitaristi Ritchie Blackmoren ja Ian Gillanin erimielisyydet. Niitä ei helpottanut Gillanin runsas alkoholinkäyttö, mikä teki hänestä persoonana vaikean.[13] Myös Blackmorella oli asenneongelmia, ja Gillan ajatteli, että hänelläkin on oikeus käyttäytyä samoin.[14] Gillan on myöhemmin todennut, ettei muista Fireballin ajoista mitään. Yhtyeen muiden jäsenten ongelmat olivat fyysisellä puolella. Kosketinsoittaja Jon Lordia vaivasi selkä, jonka hän oli kipeyttänyt jo vuosia aiemmin entisessä yhtyeessään, kun oli rahdannut Hammond-urkujaan aikakaudella, jolloin roudareita ei liiemmin tunnettu. Lordin selkävaivat olivat niin pahoja, että yhtye joutui niiden vuoksi toisinaan jopa peruuttamaan konserttejaan.[13] Lisäksi hänen Gemini Suite -projektinsa vei hänen voimiaan.[9] Basisti Roger Glover kärsi stressin aiheuttamista vatsakivuista, joiden takia Glover romahti keikoilla useampaan otteeseen.[13] Toisinaan Gloveria tuurasi encoren ajan Chas Hodges. Glover sai lopulta vaivaansa apua hypnoterapiakurssilta, jossa opetettiin rentouttamaan kireitä vatsalihaksia.[10]
Deep Purple perui vuoden 1970 viimeiset konserttinsa ja siirtyi joulukuun puolivälissä Hermitage-nimiseen maalaistaloon Devoniin Lounais-Englantiin.[13][15] Yhtye oli kyllästynyt kappaleiden tekemiseen studiossa tai kiertueilla ja halusi rauhaiseen, syrjäiseen paikkaan. Suurin osa ajasta Devonissa kului kuitenkin paikallisessa pubissa. Okkultismista vahvasti kiinnostunut Ritchie Blackmore taas harjoitti spiritismiä. Tähän liittyi välikohtaus Blackmoren ja Roger Gloverin välillä. Rumpali Ian Paicen tyttöystävä oli pyytänyt Gloveria lainaamaan krusifiksiaan spiritismi-istuntoa varten. Gloverin kieltäytymisestä suuttunut Blackmore oli myöhemmin iskenyt kirveen Gloverin makuuhuoneen oven läpi. Raivostunut Glover juoksi Blackmoren perässä pitkin talon käytävää. Lopulta hän sai Blackmoren kiinni ja aikoi iskeä tuolinjalalla Blackmorea. Hän kuitenkin malttoi mielensä viime hetkellä.[14] Glover on myöhemmin kertonut, että pidemmälle edenneenä tuon yön tapahtumat olisivat hyvinkin voineet merkitä yhtyeen loppua.[13] Maalaistalossa saatiin kuitenkin tehtyä uudet kappaleet ”Strange Kind of Woman”, ”Freedom” ja ”Slow Train”. "I’m Alone" puolestaan muotoutui aiemmin instrumentaalin ”Grabsplatter” pohjalle.[16]
Vuoden 1970 lopulla erään musiikkilehden haastattelussa Roger Glover kertoi, että yhtye haluaisi saada Fireballin valmiiksi helmikuuhun 1971 mennessä ja julkaista sen kuukautta myöhemmin. Hän kertoi yhtyeellä olevan valmiina yhdeksän tai kymmenen kappaletta, mikä oli kuitenkin liioiteltua puhetta. Hän kertoi myös Deep Purplen keskustelleen hintatasoltaan normaalia halvemman studio/live-rakenteisen tupla-albumin julkaisemisesta kiitokseksi faneille.[13]
Tammikuussa 1971 Deep Purple peruutti neljä Skotlannin-konserttiaan saadakseen ylimääräisen viikon studiotyöskentelylle. Se meni äänittämään niihin studioihin, joihin se vain pääsi, ja yksi sessio tehtiin maineikkaalla Abbey Roadin studiolla.[13] Näissä Martin Birchin kanssa pidetyissä sessioissa yhtye sai lisää materiaalia kasaan.[17]
Helmikuussa laulusolisti Ian Gillan kertoi haastattelussa albumista innostuneena:
»Olemme pysyneet samassa yksinkertaisessa teemassa. – – Miksauksen ja kannen pitäisi olla valmis huhtikuun puolivälissä. Kappaleet eivät olisi sopineet In Rockille, mutta ne osoittavat luonnollista kehitystä.» (Ian Gillan, laulusolisti[13])
Nauhoitukset jatkuivat De Lane Leassa sekä Olympic-studioillaLontoossa. Toukokuuhun mennessä levy-yhtiöt alkoivat olla hermostuneita, erityisesti yhtyeen Pohjois-Amerikan julkaisija Warner Bros. Records, sillä Deep Purplen piti aloittaa siellä kiertue kesällä. Yhtye pysyi kuitenkin kesäkuun ensimmäisen puoliskon yhä studiossa. Ian Gillan rauhoitti kärsimättömiä brittifaneja lupaamalla uuden albumin sisältävän muun muassa pidemmän version helmikuussa julkaistusta hittisinglestä ”Strange Kind of Woman”.[18]
Jon Lord soitti albumin päätöskappaleen loppuun sattumanvaraista kosketinnäppäilyä, samalla kun yhtyeen muut jäsenet vaihtelivat nauhan nopeutta. Lopuksi aikaansaannos laitettiin vielä soimaan väärinpäin.
Avausraita ”Fireball” on suoraviivainen heavy metal -kappale. Kappaleessa ei ole lainkaan Ritchie Blackmoren kitarasooloa, mutta siinä kuullaan sen sijaan basso- ja kosketinsoolot. Kappale julkaistiin singlenä lokakuussa 1971, jolloin se nousi Britanniassa sijalle 15.[19] Hyvän menestyksen ansiosta Deep Purple pääsi esittämään sen Top of the Pops -tv-ohjelmassa 16. joulukuuta 1971.[20] ”Fireballia” seuraa ”No No No”, jossa Ritchie Blackmoren kitaransoitto sisältää funk-vivahteita. Tämä teki basisti Roger Gloveriin vaikutuksen.[13] Myöhemmin hän kuitenkin kertoi pitävänsä sitä yhtenä albumin heikoimmista kappaleista.[21] ”Demon’s Eye” työstettiin albumin kappaleista viimeisenä. Myös se sisälsi pieniä funk-vaikutteita, ja yhtye ajatteli kappaleen olevan hyvä livenumero.[13] Yhdysvaltain- ja Kanadan-painoksilla ”Demon’s Eyen” tilalla oli kappale ”Strange Kind of Woman”.[22] Se on yhtyeen tunnetuimpia kappaleita ja lähteestä riippuen sen sanoitus kertoo joko prostituoidusta tai eräästä Ian Gillanin ystävän tavoittelemasta naisesta.[23][24]
Ensimmäisessä äänityssessiossa valmistunut ”Anyone’s Daughter” edustaa country-musiikkia, ja se on Ritchie Blackmoren kunnianosoitus ihailemilleen country-tyylisille kitaristeille, kuten Albert Leelle. Roger Gloverin mukaan kappale äänitettiin päivä sen jälkeen, kun yhtyeen sisällä oli käyty suuri keskustelu tyylillisesti ”jännittävänä ja raskaana” olemisesta. Yhtye istui studiossa odotellen inspiraatiota, kun Blackmore ryhtyi leikkimään sointukuvioilla ja muu yhtye liittyi siihen. Ian Gillan teki kappaleeseen humoristiset sanoitukset, mutta piti myöhemmin laulun valitsemista levylle virheenä.[11][13]
B-puolen aloittava ”The Mule” oli konserteissa Ian Paicen rumpusoolonumero, ja sen liveversio löytyy muun muassa albumilta Made in Japan. Kappaleen äänityksen jälkeen tapahtui erehdys, jonka takia osa Paicen alkuperäisestä rumpuraidasta tuhoutui. Paice joutui soittamaan osan kappaleesta uudestaan lainatulla rumpusetillä, koska hänen oma settinsä oli jo äänitysten päätteeksi matkalla tuleville konserttipaikoille. Lainasetin soundi ei ollut samanlainen kuin Paicen omissa rummuissa, ja tarkasti kuunneltuna rumpujen vaihtumisen pystyy kuulemaan.[13]
Pitkä ja tunnelmallinen ”Fools” on Ian Gillanin mielenilmaisu ihmiskunnan typeryyttä vastaan. Se kertoo kuolevasta miehestä, joka katsoessaan menneeseen tajuaa idioottien johtavan maailmaa.[13] Ideanpuutteiden vuoksi kappaleen kitarasoolo-osio on Blackmoren keikoilla harrastaman improvisoinnin toisintoa.[25]Fireballin päättävää ”No One Camea” on pidetty jopa Gillanin parhaana laulusuorituksena Deep Purplessa ja myös sen sanoituksia on kehuttu.[13] Osa sanoista on suoraa lainausta Monty Python -tv-sarjasta.[26] Sävellyksenä ”No One Came” on Deep Purplen funk-vaikutteisimpia. Kappale ehtii jo kertaalleen päättyä, kun sen pääriffi alkaa uudestaan. Yhtye laittoi pääriffin nauhan toistamaan itseään. Samalla Jon Lord soitti kosketinsoitinimprovisaatiota, ja muut jäsenet hidastivat ja nopeuttivat nauhaa, jonne Lordin soitto oli tallentumassa. Kukaan ei tiennyt miltä se tulisi kuulostamaan, mutta yhtye rakasti tulosta, joten efekti otettiin mukaan lopulliseen versioon.[13]
Warner Bros. julkaisi albumin Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Japanissa heinäkuussa 1971, sillä yhtye oli juuri aloittamassa Amerikan-kiertuetta.[18][27] Mukana oli Euroopassa menestystä saavuttanut ”Strange Kind of Woman”, joka kuitenkin erosi singleversiosta pidemmän kitarafeidauksen osalta.[18] Yhdysvalloissa albumi otettiin hyvin vastaan.[21] Albumi nousi Billboard 200 -listalle sijalle 21. elokuuta, ja rikkoi muutamassa päivässä edellisalbumi In Rockin parhaan sijoituksen 143.[28] Parhaimmillaan albumi oli sijalla 32.[29] Se oli yhtyeen menestynein albumi Yhdysvalloissa sitten vuonna 1968 julkaistun esikoisalbumin Shades of Deep Purple.[28] Vuonna 2001 Fireball oli saavuttanut Yhdysvalloissa kultalevyyn oikeuttavan myyntimäärän, 500 000 kappaletta.[30]
Britanniassa albumin julkaisi Harvest Records syyskuussa 1971, jolloin äänitysten alkamisesta oli kulunut tasan vuosi.[31] Britannian-painoksessa ei ollut ollenkaan ”Strange Kind of Womania”, sillä se oli korvattu sessioissa viimeisenä valmistuneella kappaleella ”Demon’s Eye”.[18] Harvest oli julkaissut albumin Länsi-Saksassa kuukausi ennen Britannian-painosta. Saksan-painos ei eronnut kappaleiltaan brittiversiosta.[31] Britanniassa albumi nousi listaykköseksi viikon ajaksi,[32] mutta sitä myytiin vähemmän kuin neljänneksi sijoittunutta edellisalbumi In Rockia.[28] Listan kärkeen Fireball pääsi myös ainakin Länsi-Saksassa ja Ruotsissa.[33][34] Yhtyeen Saksan levy-yhtiö suunnitteli järjestävänsä uudenvuodenaattona juhlat, joissa Deep Purplelle jaettaisiin tuoreet kultalevyt. Suunnitelmaa jouduttiin kuitenkin muuttamaan, kun Fireball oli myynyt vain noin puolet tarvittavasta määrästä. Järjestäjät päättivät halkaista levyt puoliksi ja antaa ne yhtyeen jäsenille kokonaisten sijaan.[28]
Arvioita
Kriitikot eivät vastaanottaneet albumia yhtä positiivisesti kuin edellistä Deep Purple in Rockia. Myös yhtyeen sisällä Fireball aiheutti eriäviä mielipiteitä. Ritchie Blackmoren mielestä levyllä oli vain kolme hyvää kappaletta; ”Fireball”, ”No No No” ja ”Fools”, ja Ian Gillan puolestaan piti albumia yhä 2000-luvullakin Deep Purplen parhaana.[20] Jon Lord oli muuten tyytyväinen, mutta myönsi, että albumi olisi ”ehkä kaivannut lisää höyryä”. Hän piti sitä kuitenkin In Rockia parempana.[21] Gillania lukuun ottamatta yhtyeen arvio oli, että levy oli tyyliltään liian radikaali ja seuraavalla albumilla tulisi palata suoraviivaisempaan ilmaisuun.[35] Myös fanien keskuudessa albumin katsottiin yleisesti kärsivän materiaalin hajanaisuudesta.[17]
Fireballin lievän väheksymisen syynä on pidetty muun muassa sitä, että se julkaistiin kahden todella arvostetun albumin Deep Purple in Rockin ja Machine Headin välissä, eikä sitä pidetä myöskään yhtä yhtenäisenä kokonaisuutena. Lisäksi albumin brittipainos ei sisällä varsinaisesti yhtäkään suurta Deep Purple -klassikkoa.[25]
Roger Glover analysoi albumia 1990-luvun lopulla:
»Albumeita arvioidaan yleensä hittien perusteella, ja koska Fireball ei menestynyt yhtä hyvin kuin In Rock, se häviää yleensä vertailussa. Se oli hyvä albumi mutta hieman raskassoutuinen. In Rockin tuoreuteen ja tulisuuteen verrattuna Fireball oli hyvin itsetietoinen levy. In Rock tehtiin ennen menestystä, eikä meillä ollut mitään menetettävää, kun taas Fireball-levyn aikaan In Rock oli jo jymymenestys ja tiesimme, että ihmiset kuuntelisivat Fireballia.» (Roger Glover, basisti[21])
Albumin arvostus on kuitenkin noussut, ja tämänpäivän arvosteluissa se on saanut, toisin kuin ilmestyessään, hyvää palautetta. Esimerkkinä Allmusic-sivusto, jonka kriitikko Eduardo Rivadavia antoi arvostelussaan Fireballin Yhdysvaltain-painokselle neljä ja puoli tähteä viidestä.[36] Neljä tähteä viidestä antoi Progarchives-sivuston arvostelija, joka toteaa, ”ettei vihaa albumia tarpeeksi voidakseen antaa sille vähemmän kuin todella hyvän arvion”. Hän kuitenkin täsmentää, ettei inhoa kuin yhtä levyn kappaletta; raitaa ”No No No”, joka on hänen mielestään lähestulkoon parodiaDeep Purple in Rock -albumin heavy metal -kappaleista.[37] Sputnikmusic-sivuston kriitikko nostaa albumilta esiin kappaleet ”Fools”, ”Fireball”, ”The Mule” ja ”Demon’s Eye”, ja antaa levylle niin ikään neljä tähteä viidestä.[38]
Suomenkielisen Deep Purple -historiikin kirjoittanut Heikki Heino pitää levyä mestariteoksena ja yhtenä Deep Purplen onnistuneimmista albumeista.[25]
Kiertue
Juliste mainostaa Hannoverissa 9. helmikuuta 1972 järjestettävää konserttia.
Levyn julkaisua seurasi Fireball World Tour -kiertue.[39] Koska valtaosa yhtyeen jäsenistä oli sitä mieltä, että Fireballin kappaleista suurin osa ei toiminut livenä, ainoastaan Ian Paicen rumpusoolonumero ”The Mule” sekä ”Strange Kind of Woman” pysyivät setissä pidemmän aikaa. Niinpä yhtye kehitti konsertteihin sopivampaa materiaalia, ja seuraavalla studioalbumilla Machine Head julkaistut kappaleet ”Highway Star” ja ”Lazy” olivat mukana keikoilla jo Fireballin ilmestymisen aikoihin.[22][20] ”Lazy” korvasi pitkään yhtyeen ohjelmistossa olleen kappaleen ”Wring That Neck”, joka oli ainoa kappale, jossa Ritchie Blackmore käytti yhä Gibson 335 -kitaraa. Näin ollen hän käytti jatkossa yksin Fender Stratocasteria. Fireballin muista kappaleista ”No No No” esitettiin kiertueella muutaman kerran ja lisäksi ”Demon’s Eye” ja ”Anyone’s Daughter” oli soitettu aiemmin samana vuonna ennen itse kiertuetta. ”Fireball” toimi toisinaan encorena.[20]
Kiertueella yhtyeen sisäiset ongelmat pahenivat. Blackmore ja laulaja Ian Gillan eivät tulleet enää toimeen keskenään. Blackmore oli sitä mieltä, että Deep Purplen menestys oli hänen virtuoosimaisen soittonsa ansiota. Ian Gillan oli myös tajunnut olevansa maailman arvostetuimpia rocklaulajia, ja molemmat sitä mieltä, että saivat tehdä, mitä halusivat. Detroitin konsertissa Gillan teki mikrofonitelineellä reikiä konserttilavan kumiseen alustaan. Paikallisen ammattiliiton edustajat raivostuivat tapahtuneesta, ja Gillan pakotettiin allekirjoittamaan papereita, joissa hän myönsi syyllisyytensä tuhotyöhön ja lupasi kustantaa korvaukset. Gillan ja Blackmore olivat myös keksineet, että häiriköimällä he saivat itselleen ilmaista mainosta.[40] Blackmoren ja Roger Gloverin välit eivät myöskään olleet parhaat mahdolliset, koska Blackmore ei pitänyt Gloverin bassonsoittotyylistä.[22]
Yhtye oli soittanut Pohjois-Amerikan-kiertueen ensimmäisen osion menestyksekkäästi The Facesin lämmittely-yhtyeenä, ja lokakuussa se aloitti toisen puoliskon vuorostaan pääesiintyjänä.[41][42] Deep Purple sai jokaisesta esiintymisestään noin 5 000–6 000 dollarin palkkion, mutta kiertue jouduttiin keskeyttämään kolmen konsertin jälkeen solisti Gillanin sairastuttua hepatiittiin.[42]
Kaikki sävellykset Ritchie Blackmore, Ian Gillan, Roger Glover, Jon Lord ja Ian Paice. Poikkeuksena 25th Anniversary Editionin raita 13, joka on traditionaalinen. Alkuperäisissä Yhdysvaltain-, Kanadan- ja Japanin-painoksissa on kappale ”Strange Kind of Woman” kappaleen ”Demon’s Eye” tilalla.
”Strange Kind of Woman”, sisältyi vain albumin Yhdysvaltain-, Kanadan- ja Japanin-painoksille. Se oli suuri hitti Euroopassa, mukaan lukien Britanniassa, jossa se pääsi sijalle 8.[48]
”Fireball” (lokakuu 1971[47], Harvest, Warner Bros.)
Fireball – 3.25
Demon’s Eye – 5.19 (UK)
Anyone’s Daughter – 4.43 (USA)
Albumin nimikappale ”Fireball” julkaistiin singlenä lokakuussa 1971, noin kuukausi sen jälkeen kun albumi oli ilmestynyt Britannian ja muun Euroopan markkinoille. Singlen hyvä kaupallinen menestys yhtyeen kotimaassa (sijoitus 15.) toi Deep Purplelle esiintymisen Top of the Pops -tv-ohjelmaan.[20]
Ekblad, Jan M. (toim.): Deep Purple – syvän purppuran vuodet 1967–2004. (Kirjan tekstin on pääosin kirjoittanut historiikin laatinut Heikki Heino, jonka tekstiin tässä artikkelissa viitataan) Tampere: POP-lehti, 2004. ISBN 952-5546-02-0
Thompson, Dave: Smoke on the Water – Deep Purplen tarina. Minerva, 2013. ISBN 978-952-492-743-7
.JPG)
