Hänet valittiin Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsijaksi, mutta hän ei onnistunut saamaan pysyvää valtaa Saksassa eikä häntä kruunattu keisariksi. Rikhard oli myös yksi niin sanotun paronien ristiretken johtajista ja osallistui Englannin sisäiseen valtataisteluun veljensä Henrik III:n ollessa kuninkaana.
Rikhardin vanhemmat olivat Englannin kuningas Juhana Maaton ja tämän toinen puoliso Angoulêmen kreivitär Isabelle d'Angoulême.[2] Rikhard oli toiseksi vanhin poika ja kuningas Henrik III:n nuorempi veli.[1] Hänellä oli lisäksi kolme sisarta: Joan (1210–1238), joka avioitui Skotlannin kuningas Alexander II:n kanssa; Isabella (1214–1241), joka avioitui keisari Fredrik II:n kanssa ja Pembroken sekä Leicesterin kreivitär Eleanor (1215–1275) sekä ainakin kuusi aviotonta sisaruspuolta. Isänsä Juhana Maattoman kuoleman jälkeen Rikhardin äiti Isabelle avioitui vuonna 1220 uudelleen La Marchen kreivi Hugues X de Lusignanin kanssa ja synnytti yhdeksän lasta.
Rikhardin vaadittua osuuttaan isänsä perinnöstä Henrik III antoi hänelle toukokuussa 1227 Cornwallinjaarlin arvon.[3][1] Rikhard asettui useasti veljeään vastustaneiden paroneiden puolelle, mutta ei ryhtynyt avoimeen kapinaan, ja pani veljensä toistuvasti maksamaan sovinnon palauttamisesta.[1]
Ristiretkeläinen
Rikhard antoi vuonna 1236 ristiretkilupauksen ja johti vuosina 1240–1242 pientä englantilaista sotajoukkoa Pyhälle maalle suuntautuneella retkellä.[1][2] Rikhardin ristiretken saavutuksia olivat Askalonin kaupungin uudelleenlinnoittaminen ja edullinen aseleposopimus Egyptin sulttaanin kanssa.[1][3]
Rikhard Cornwallilaisen sinetti.
Vuonna 1242 Rikhard auttoi veljeään tämän huono-onnisella sotaretkellä RanskanPoitoussa. Rikhardin harkittu perääntyminen Saintesiin ja neuvottelutaidot pelastivat Henrik III:n joutumiselta ranskalaisten vangiksi tappiollisen Taillebourgin taistelun yhteydessä.[1] Tämän jälkeen Rikhard tuki uskollisesti Henrikiä.[3][2] Rikhard tunnettiin eräänä Euroopan rikkaimmista ruhtinaista,[2] ja hän rahoitti Englannin vuoden 1247 kolikkouudistuksen.[3] Paavi Innocentius IV tarjosi Rikhardille vuonna 1252 Sisilian kuninkuutta, mutta Rikhard kieltäytyi.[1][2] Hän toimi Englannin sijaishallitsijana vuosina 1253–1254 Henrik III:n ollessa Gascognessa.[1]
Vuonna 1256 Rikhard ilmaisi haluavansa Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsijaksi. Hänet valittiin roomalaisten kuninkaaksi 13. tammikuuta 1257 pidetyssä vaalissa neljällä äänellä seitsemästä hänen lahjottuaan Kölnin, Mainzin ja Pfalzinvaaliruhtinaat. Hänet kruunattiin kuninkaaksi Aachenissa 17. toukokuuta 1257. Lahjonnalla hän onnistui saamaan kuninkuudelleen tukea Reininmaalla, mutta ei muualla keisarikunnan alueella. Rikhard palasi Englantiin tammikuussa 1259 ja asui siellä pääosan loppuiästään.[1][2] Hän vieraili nimellisesti hallitsemassaan Saksassa vielä kolmesti, vuosina 1260, 1262 ja 1268–1269,[1][4] mutta joutui lopulta hyväksymään, ettei hänestä tulisi valtakunnan todellista hallitsijaa.[1]
Rikhard oli kolmesti naimisissa. Hänen ensimmäinen puolisonsa oli vuodesta 1231 Isabel Marshal (1200–1240), Pembroken jaarli William Marshalin ja Pembroken kreivitär Isabel de Claren tytär. Hän oli Hertfordin ja Gloucesterin jaarli Gilbert de Claren leski, jonka kanssa hänellä oli kuusi lasta, joista ainakin viisi eli aikuiseksi asti.
Rikhardille ja Isabelille syntyi neljä lasta, joista aikuiseksi eli vain yksi, Henry of Almain.[6][2]
John of Cornwall (31. tammikuuta 1232 – 22. syyskuuta 1233), kuoli puolitoistavuotiaana
Isabella of Cornwall (9. syyskuuta 1233 – 10. lokakuuta 1234), kuoli vuoden ikäisenä
Henry of Almain (2. marraskuuta 1235 – 13. maaliskuuta 1271), kuoli serkkujensa Guy ja Simon de Montfort'n murhaamana
Nicholas of Cornwall (s. ja k. 17. tammikuuta 1240 Berkhamstedin linna), kuoli pian syntymän jälkeen, haudattu Beaulieun luostariin äitinsä kanssa
Isabel kuoli 39-vuotiaana maksan toimintahäiriöön synnytyksen yhteydessä.
Isabelin kuoltua Rikhardin toinen puoliso vuodesta 1243 oli ranskalainen Sancha de Provence (n. 1225–1261), joka oli Provencen kreivi Raimond Bérenger V:n ja Beatrice de Savoien tytär. Tästä liitosta syntyi kaksi poikaa, joista Edmund peri isänsä jaarlinarvon.[7][2]
nimetön poika (heinäkuu 1246 – 15. elokuuta 1246), kuoli alle kaksikuisena
Edmund of Almain, Cornwallin jaarli (26. joulukuuta 1249 – ennen 25. syyskuuta 1300), avioitui Margaret de Claren (1250–1312) kanssa, joka oli Gloucesterin jaarli Richard de Claren tytär, liitto oli lapseton
Kolmas puoliso vuodesta 1269 oli 15-vuotias saksalainen Beatrix von Falkenburg (Falkenstein) (n. 1254–1277), joka oli Falkenburgin kreivi Teodoric II:n ja Berta von Limburgin tytär.[8][2] 60-vuotias Rikhard rakastui kauneudestaan kuuluun Beatrixiin taistellessaan hänen isänsä kanssa samoissa joukoissa. Avioliitto jäi ilman periliisiä ja Beatrix kuoli 23-vuotiaana vain kolme vuotta Rikhardin jälkeen.
Lisäksi Rikhardilla oli ainakin neljä aviotonta lasta suhteesta Joan de Vautortin tai jonkun muun nimeltän tuntemattoman rakastajattaren kanssa.
Philip of Cornwall, pappi
Sir Richard of Cornwall (k. 1296), sai rahasumman velipuoleltaan Edmundilta, Cornwallin jaarlilta testamentissa, jossa häntä kutsuttiin "veljeksi". avioitui Joanin, John FitzAlan III:n tyttären kanssa, heille syntyi neljä lasta.
Sir Walter of Cornwall, sai Brannelin kuninkaallisen kartanon velipuoleltaan Edmundilta, Cornwallin jaarlilta testamentissa, jossa häntä kutsuttiin "veljeksi".
Joan of Cornwall, Joan de Vautortin tytär, sai vuonna 1283 rahasumman velipuoleltaan Edmundilta, Cornwallin jaarlilta testamentissa, jossa häntä kutsuttiin "sisareksi". Avioitui (1) Richard de Champernounin, heillä oli poika ja (2) Sir Peter de Fishacre of Combe Fishacre ja Coleton Fishacre Devon, ei jälkeläisiä.
Tintagelin linna
Rikhard hankki itselleen vuonna 1233 maa-alueen Tintagelista Cornwallin pohjoisrannikolta ja rakennutti sinne Tintagelin linnan. Syrjäisen ja epäkäytännöllisen sijaintinsa vuoksi linnalla ei ollut juuri mitään järkevää käyttöä. Rakentamisen pääsyynä lienee ollut Rikhardin halu rakentaa uudelleen samanniminen tarulinna, jossa legendaarinen kuningas Arthur oli siitetty kronikoitsija Geoffrey Monmouthilaisen teoksen Historia Regum Britanniae mukaan.[9]
