Rikas tyttö kuvaa varakkaan laivanvarustajan tyttären Anni Hallin kyllästymistä joutilaaseen elämäänsä. Elokuvan seurapiirimiljöötä ja tyylikästä puvustusta on kiitelty, mutta juonta on pidetty heppoisena ja roolihenkilöitä ulkokohtaisina. Päähenkilön niin sanotut murheet eivät jaksaneet kiinnostaa yleisöä, ja elokuva on tunnettu lähinnä taustalla olevasta tragediasta. Pääroolin esittäjä Sirkka Sari sai surmansa tapaturmaisesti 30. heinäkuuta 1939 Rikkaan tytön valmistumiseen liittyvässä juhlinnassa.[1]
Rikas tyttö perustui samannimiseen romaaniin, jonka Kersti Bergroth kirjoitti salanimellä Verna Kangas vuonna 1921. Hän joutui puolustamaan romaaninsa ja elokuvan aihevalintaa, sillä tuolloin julkisuudessa käytiin keskustelua todellisuuspakoisten aiheiden käytöstä elokuvissa.[2]
Kuvattaessa Vaala muutti jonkin verran Nisse Hirnin tekemän elokuvakäsikirjoituksen lopputapahtumia. Rikas tyttö oli ensimmäinen elokuva, jossa Lea Joutsenolla oli komediallinen rooli. Naispääosan esittäjä, 19-vuotias Sirkka Sari kuoli tapaturmaisesti kuvausryhmän juhliessa filmauksen päättymistä Aulangolla 30. heinäkuuta 1939. Rikkaan tytön ensiesitys pidettiin vajaat kaksi kuukautta tragedian jälkeen. Yleisömenestys nousi hieman vuoden keskiarvoa paremmaksi.[2]
Arviot
Suomi-Filmin seurapiirikomedia sai aikalaisarvosteluissa varovaisen myönteisen vastaanoton. Sitä pidettiin harmittomana, tavanomaisena viikkolehtinovellia mukailevana filmiromanssina. Elokuvan päätösjuhlissa traagisesti kuolleen Sirkka Sarin roolisuoritusta ei juuri arvioitu taiteelliselta kannalta, vaan arvioijat keskittyivät surunvalitteluihin. Näyttelijöistä suurimmat kiitokset sai Lea Joutseno, jolla oli elokuvassa ensimmäinen merkittävämpi rooli. Aamulehdessä kriitikko Erve (Orvo Kärkönen) kiteytti: ”Niin mainiota debyyttiä ei liene meillä vielä valkokankaalla nähty.”[2]
1980-luvun tv-esitysten aikaan elokuva sai aaltoilevaa kritiikkiä. Katso-lehden Markku Tuulen mielestä aika oli kuluttanut elokuvasta kaiken charmin ja tehnyt sen tahattoman huvittavaksi: ”Rikas tyttö ei kuulukaan Vaalan tuotannon kärkipäähän, vaan on vaatimaton näyte 30-luvun komediatyylistä”. Sen sijaan Tapani Maskulan vuoden 1993 arvion mukaan kepeää keikarointia ja arkipäiväistä luokkajakoa oli pystytty suomalaisessa filmissä käsittelemään harvoin niin luontevasti.[2]
Eräs 2010-luvun kriitikko luonnehti elokuvaa ”jähmeäksi”, mutta löysi verkkaisen ja tunkkaisen yleistunnelman keskeltä myös hohtoa. Ansiona siinä nähtiin 1930-luvunHelsingin ajankuvan tallentaminen.[3]
