Raimo Ilmari Vasama (28. toukokuuta 1928 Viipuri^[1] – 29. heinäkuuta 2006 Helsinki) oli lääketieteen tohtori, lääkintöneuvos ja professori. Hän toimi siviilityönsä ohella olympiajoukkueen lääkärinä Rooman 1960 kesäkisoissa sekä jääkiekon SM-sarjassa pelanneen Tampereen Ilveksen valmentajana 1960- ja 1970-luvuilla.^[2]

Vasaman vanhemmat olivat toimitusjohtaja Uuno Ilmari Vasama ja Helmi Lydia Värtö ja puoliso vuodesta 1954 lääketieteen lisensiaatti Ritva Marjatta Viljanen. Vasama tuli ylioppilaaksi 1948 ja valmistui lääketieteen lisensiaatiksi 1955. Lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi hän väitteli 1961 ja sai patologian erikoislääkärin pätevyyden 1960.^[1] Vasamasta tuli Turun yliopiston patologian dosentti 1963. Tampereen keskussairaalan patologiylilääkärinä Vasama vastasi Tampereen yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan perustamisen järjestelyistä, kun tiedekunta aloitti toimintansa vuonna 1972. Hän toimi myös lääkintöhallituksen sairaalaosaston päällikkönä 1970-luvun lopulta vuoteen 1987 asti, jolloin hän palasi Tampereelle patologiylilääkäriksi. Vasama sai professorin arvonimen työuransa viimeisenä vuonna 1989.^[2]

Vasaman toiminta urheilun parissa alkoi koulupoikana Hämeenlinnan Tarmon jääkiekkojoukkueessa. Opiskeluaikana hän edusti akateemisessa mestaruusturnauksessa Wiipurilaisen osakunnan jääkiekkojoukkuetta.^[3] Aikuisiällä urheiluinnostus johti opiskelun ja siviilityön kautta Vasaman perehtymään urheilulääketieteeseen ja -fysiologiaan. Turussa työskennellessään Vasama hän teki yhteistyötä lääkärikollegoiden Helmer Kvistin ja Kaarlo Hartialan kanssa sekä ilman henkilökohtaista valmentajaa menestyneen pikajuoksija Voitto Hellstenin yhtenä neuvonantajana.^[2]

Vasaman valmennustehtävät Ilveksen parissa alkoivat vuonna 1965, jolloin hän vastasi Erkki Koison valmentaman jääkiekkojoukkueen kesäharjoituksista. Vasama toi ohjelmoidun kuntoharjoittelun Ilvekseen. Kuntovalmentajan ajatus oli, että väsynyt pelaaja ei kykene ajattelemaan, mikä on kohtalokasta nopeiden reaktioiden lajissa, kuten jääkiekossa. Hän toi painonnoston ja pitkien juoksulenkkien sijaan harjoitteluohjelmaan lyhyiden matkojen intervalliharjoittelun ja hiekkarinnejuoksun, jotka kehittivät luisteluun tarvittavia lihaksia. Painonnoston sijaan Ilveksen pelaajat harjoittelivat kymmenen kilon lyijypunttimailalla, joka vahvisti laukomiseen tarvittavia rannelihaksia. Vasaman harjoitteet toimivat, ja Ilves ratkaisi usein pelin vastustajan väsyessä. Keväällä 1966 Ilves juhlikin mestaruutta neljän vuoden tauon jälkeen. Menestyksen taustalla oli toki myös Ilveksen laadukas juniorityö sekä 1965 jääkiekon MM-kisoihin valmistuneen Hakametsän jäähallin etumatkaa antaneet harjoitteluolosuhteet. Vasama vastasi seuraavanakin kesänä joukkueen kuntovalmennuksesta mutta ei työkiireidensä vuoksi pystynyt enää pelikauden aikana jatkamaan valmennusryhmässä.^[4]

Paluuta ei kuitenkaan tarvinnut odottaa kuin kaksi kautta Aarne Honkavaaran ilmoitettua jo hyvissä ajoin syksyllä 1967, että hänen jalkansa ei kestäisi valmentamista enää seuraavalla kaudella.^[5] Vasama jatkoi kahdella ensimmäisellä kaudellaan Honkavaaran aloittamaa hopeaputkea. Molemmilla kausilla mestaruus karkasi HIFK:lle, jonka pelaajavalmentaja Carl Brewer oli nostanut fyysisellä pelityylillä SM-sarjan kärkeen. Kausi 1970–1971 päättyi kuudenteen sijaan ja viimeistä kertaa pelatun Suomen Cupin voittoon. Ilves voitti viisikierroksisen Cup-kilpailun finaalissa SaiPan 10–2.^[6] Ylilääkäri jäi sivuun valmennustehtävistä ja seuraavan kauden valmennuksesta vastasi A-junioreita pitkään valmentanut Juhani Ruusunen ja Pohjois-Amerikasta hänen avukseen saapunut pelaajavalmentaja Len Lunde. Ruusunen siirrettiin kuitenkin syrjään jo neljän pelin jälkeen ja Lunde johdatti Ilveksen lopulta mestaruuteen.^[7] Joulukuussa 1972 Vasama palasi korvaten edellisen kauden mestarivalmentajan, kun kanadalainen oli palkattu myös Suomen jääkiekkomaajoukkueen valmentajaksi eikä hänellä riittänyt aika molempien tehtävien hoitamiseen.^[7] Vasama jatkoi päävalmentajana myös seuraavalla kaudella, jolloin Ilves saavutti pronssia. Kaudella 1974–1975 Ilves aloitti edellisen kauden apuvalmentajan Matti Reunamäen johdossa, mutta joulukuussa Vasamaa pyydettiin palaamaan päävalmentajaksi joukkueen hävittyä kahdeksan ottelun aikana seitsemän kertaa. Reunamäki jäi valmennusryhmään, kuten myös kauden apuvalmentajana aloittanut Esko Mäkinen. Tappioputki katkesi ja joukkueen otteet paranivat kahdeksan pelin jakson aikana. Tammikuun lopulla valmennusvastuu siirtyi Mäkiselle ja Vasaman menestyksekäs ura Ilveksen jääkiekkojoukkueen valmentajana päättyi.^[7] Ilves kiri lopulta kolmannelle sijalle häviämättä kertaakaan Mäkisen komennossa.^[8]

Jalkapallo palasi 28 vuoden tauon jälkeen Ilveksen lajivalikoimaan 1975, kun SM-sarjasta pudonnut Ilves-Kissat ja I-divisioonasta pudonnut Tampellan Palloilijat yhdistyivät talousvaikeuksien vuoksi Ilvekseen. Ajatuksen isä pankinjohtaja Pekka Terho tarvitsi Ilves-Kissojen sarjapaikan perineelle joukkueelle valmentajan ja sai suostuteltua Vasaman ensimmäiseksi kaudeksi pestiin, johon ei löytynyt juurikaan halukkaita.^[14] Vasama ei ollut jalkapalloasiantuntija, mutta laaja tietämys jääkiekosta ja urheiluvalmentamisesta osoittautui kuitenkin riittäväksi pohjaksi joukkueen valmentamisessa. Ummikkona lajin pariin siirtymisen Vasama otti vakavasti ja hankki valmennustietoutta ulkomaisesta kirjallisuudesta. Vasama toi Ilvekseen monipuoliset kiertoharjoittelut ensimmäisten joukossa Suomessa. Vaikeista lähtökohdista alkanut kausi päättyi sarjan kolmanteen sijaan ja Ilves jäi vain yhden pisteen päähän SM-sarjaan nousemisesta. Seuraavalle kaudelle Ilveksen valmentaja vaihtui, mutta Vasama oli jo osaltaan luonut menestyksellistä pohjaa, jonka voimin Ilves ponnisti SM-sarjaan syksyllä 1978 ja Suomen Cupin voittoon 1979.^[15]

• Wacklin, Matti: Sydämenasiana Ilves, Tampere: Ilves ry, 2006 ISBN 952-92-0783-2
• Honkavaara, Aarne & Mennander, Pasi: Dynamo. Rakkaudesta jääkiekkoon – Aarne Honkavaaran tarina, Helsinki: Kurri Productions Oy, 2001 ISBN 951-98557-5-0
• Raevuori, Antero & Honkavaara, Aarne (toim.): Pelimiehiä, tulisieluja. Tampereen Ilves 50 vuotta, s. 15. Tampere: Ilves ry, 1981. ISBN 951-99323-7-2.