Pohjois-Korean loikkarit
Asuinalueet	Etelä-Korea (pääsääntöisesti)
Kielet	korea
Sukulaiskansat	muut korealaiset
Infobox OK

Pohjois-Korean loikkarit (kor. 북한 이탈 주민, bukhanitaljumin, suom. "asukkaat, jotka hylkäsivät Pohjois-Korean"^[1]) ovat Pohjois-Koreasta paenneita ihmisiä. Pohjois-Koreasta on laitonta poistua ilman virallista lupaa, ja luvan saavat pitkälti sellaiset ihmiset, jotka matkustavat maata virallisesti edustamaan.^[2] Osa kansalaisista haluaa kuitenkin lähteä maasta siinä toivossa, että he voisivat elää muualla vapaampaa tai parempaa elämää tai olla yhdessä perheenjäseniensä kanssa. Esimerkiksi ruoan puute on maassa yhä yleistä^[3]. Toisaalta Pohjois-Korea on maailmalla tunnettu huonosta ihmisoikeustilanteestaan.

Ensimmäiset loikkarit poistuivat maasta jo 1950-luvulla.^[4] Ennen 1990-lukua Kiinan ja Pohjois-Korean välillä oli kuitenkin enemmän liikennettä Pohjois-Koreaan päin.^[5] Paljon enemmän loikkareita alkoikin lähteä vasta 1990-luvun puolivälissä Pohjois-Korean suuren nälänhädän seurauksena. Tuolloin sadattuhannet naiset ja lapset pyrkivät poistumaan maasta.^[6] Kaikista Pohjois-Korean loikkareista yli 70 prosenttia on naisia.^[7] Kim Jong-unin aikana vuosittainen loikkarien määrä on vähentynyt huomattavasti tiukemman rajavalvonnan ja parantuneiden Kiinan ja Venäjän suhteiden takia.^[8]

Vuoteen 2020 mennessä Etelä-Koreaan oli loikannut lähes 35 000 pohjoiskorealaista eli yli 1000 ihmistä vuodessa. Määrä on sen jälkeen vähentynyt moninkertaisesti Pohjois-Korean asettamien koronarajoitusten seurauksena.

Vaikka suurin osa Pohjois-Korean loikkareista pyrkii Etelä-Koreaan, osalla on eri kohdemaa. Vuonna 2022 Yhdistyneiden kansakuntien pakolaisjärjestön tiedossa oli 260 pohjoiskorealaista pakolaista ja 127 turvapaikanhakijaa. Heistä 96 oli Saksassa ja 70 Yhdysvalloissa.^[8]

Monen pohjoiskorealaisen loikkarin tavoite on päästä Etelä-Koreaan, jonka lakien mukaan loikkarit saavat heti maahan saavuttuaan Etelä-Korean kansalaisuuden^[9]. Maiden välillä on raja-aita, jonka osa loikkareista on rajavartiosta huolimatta pystynyt ylittämään.^[10] Harvat saapuvat Etelä-Koreaan meriteitse^[11]. Suurin osa loikkareista ei kuitenkaan pääse siirtymään suoraan maahan, vaan heidän on ensin matkattava Itä-Aasian läpi. Etelä-Korean lisäksi Pohjois-Korealla on maarajaa vain Kiinan ja 18 km^[12] pituudelta Venäjän kanssa. Pohjois-Korealla sekä Kiinan että Venäjän kanssa sopimus, jonka mukaan mahdolliset loikkarit karkotetaan takaisin Pohjois-Koreaan. Kiinan kanssa sopimus tehtiin jo vuonna 1986 ja Venäjän kanssa vuonna 2015^[13][14]. Joitain loikkareita lukuun ottamatta useimmat hakeutuvat ensin Kiinaan^[15] esimerkiksi jokia ylittämällä. Ainakin Jalu-^[12] ja Tumenjoki ovat suosittuja rajanylityspaikkoja. Talvella Jalu jäätyy ja loikkarit ylittävät sen ryömimällä, kun taas kesällä he uivat^[12]. Osa hakee apua ihmissalakuljettajilta.

Venäjällä asuu noin 10 000 pohjoiskorealaista. Osa heistä on maassa laillisesti töitä tekemässä ja loput ovat ylittäneet rajan luvattomasti. Laillisista työntekijöistä osa päättää loikata Venäjällä oleillessaan. Harvempi loikkari kuitenkaan päätyy poistumaan Pohjois-Koreasta Venäjän kautta, koska Venäjän raja on Kiinan rajaan verrattuna tiukemmin vartioitu. Venäjällä heidän on myös vaikeampi sulautua joukkoon, eikä maassa ole läheskään yhtä paljon koreaa puhuvia ihmisiä kuin Kiinassa. Kiinassa he voivat kertoa olevansa kiinankorealaisia. Lisäksi Kiinassa on loikkareille tutumpi ilmasto, kattavammat avustusverkostot ja paremmat mahdollisuudet työntekoon.^[12]

Vuosina 2004–2014 Venäjältä haki pysyvää turvapaikkaa 211 pohjoiskorealaista ja vuoden mittaista väliaikaista turvapaikkaa 170 pohjoiskorealaista. Pysyvän turvapaikan Venäjä antoi kahdelle ja väliaikaisen 90 henkilölle.^[16]

Katso myös: Pohjoiskorealaiset Venäjällä ja Korjo-saram

Etelä-Korean viranomaisten ja ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watchin mukaan kiinalaiset viranomaiset olivat palauttaneet vuoden 2023 aikana ainakin 600 loikkaria takaisin Pohjois-Koreaan, jossa he saattavat saada ankaria tuomioita tai joutua teloitetuiksi.^[14] Ihmisoikeusjärjestö Liberty in North Korean mukaan Kiinasta karkotetaan vuosittain tuhansia pohjoiskorealaisia.^[2] Kiinan puolella pohjoiskorealaisia auttavat ainakin jotkin avustusjärjestöt.

Etenkin naispuolisilla loikkareilla on vaarana joutua Pohjois-Koreasta poistuttuaan ihmiskaupan uhriksi. Liberty in North Korea arvioi, että jopa 60 prosenttia paenneista pohjoiskorealaisista naisista myydään Kiinan puolella seksiorjuuteen. Osa naisista puolestaan myydään vaimoiksi. Myyjänä saattaa toimia naisen mahdollinen salakuljettaja.^[2]

Kiinassa arvioidaan piileskelevän noin 200 000 pohjoiskorealaista loikkaria. Osa heistä päätyy asumaan maassa vuosia maksaessaan suuria velkojaan takaisin salakuljettajalleen. Toisaalta jotkut Kiinassa työskentelevistä pohjoiskorealaisista lähettävät ansaitsemiaan rahoja kotimaahan jääneelle perheelleen ja aikovat palata takaisin ansaittuaan tarpeeksi rahaa. Osa paenneista naisista päätyy tapailemaan kiinalaista miestä, mutta näissä suhteissa on ongelmia. Kiinan viranomaiset eivät virallisesti tunnusta kiinalaisen ja pohjoiskorealaisen välistä avioliittoa, joskin monet avioparit pyrkivät lahjusten avulla hankkimaan vaimolle kiinalaisen henkilöllisyystodistuksen tai rekisteröidä hänet kiinalaissyntyiseksi korealaiseksi.^[17] Niin Pohjois-Korea kuin Kiinakaan ei myöskään tunnusta kansalaisekseen liitoista mahdollisesti syntyviä lapsia, vaan lapsista saattaa tulla valtiottomia henkilöitä. Liberty in North Korea arvioi Kiinassa asuvan noin 10 000 lasta, joiden äiti on pohjoiskorealainen loikkari.^[2]

Kiinasta loikkarit jatkavat matkaa joko Mongoliaan, josta he lentävät Etelä-Koreaan, tai Kambodžan, Laosin, Thaimaan ja Vietnamin kautta Etelä-Koreaan.^[8]

Vuoteen 2020 mennessä Etelä-Koreaan oli loikannut lähes 35 000 pohjoiskorealaista.^[9] Ennen vuotta 2020 Etelä-Koreaan loikkasi yli 1000 pohjoiskorealaista vuodessa, ja vuonna 2020 noin 230.^[10] Määrän väheneminen johtuu siitä, että Pohjois-Korea on koronapandemian seurauksena sulkenut rajansa ja vaikeuttanut myös maan sisäistä liikkumista.^[8]

Etelä-Koreassa toimii pohjoiskorealaisia loikkareita sopeutumisessa auttava kotiutuskeskus nimeltä Hanawon. Tavallisesti heidän ei kuitenkaan ole helppoa sopeutua uuteen maahan, ja eteläkorealaiset saattavat jopa syrjiä heitä työmarkkinoilla. Pohjois-Koreassa puhuttu korean kieli on Etelä-Koreaan verrattuna hyvin vanhanaikaista, sillä se ei ole juuri muuttunut 1940-luvun jälkeen. Pohjoiskorealaisten sanavarasto on myös suppeampi, koska he eivät tunne esimerkiksi teknologian ja markkinatalouden käsitteitä tai vierasperäisiä lainasanoja.^[18] Toisaalta eteläkorealainen yhteiskunta on kilpailullisempi kuin mihin he ovat tottuneet, ja siihen sopeutuminen on vaikeaa.^[19]

Erään Pohjois-Korean loikkareita käsittelevän tutkimuksen mukaan yli 60 prosenttia loikkareista pitää itseään toisen luokan kansalaisina. Sama tutkimus kertoo, että 15 prosenttia loikanneista tekee ennen pitkää itsemurhan.^[19]

Vuonna 2024 julkaistun toisen tutkimuksen mukaan elämäänsä Etelä-Koreassa tyytyväisten pohjoiskorealaisten loikkarien määrä on kuitenkin noussut. Haastattelututkimus teetettiin 2500 loikkarilla, joista 79,3 prosenttia oli elämäänsä tyytyväisiä. Vuonna 2018 vastaava luku oli 72,5 prosenttia. Tutkimuksen mukaan vuonna 2024 65,3 prosentilla loikkareista oli työpaikka, kun vuonna 2011 niin oli alle 50 prosentilla. Heidän palkkatasonsa on kuitenkin vain hieman yli puolet kaikkien eteläkorealaisten keskipalkasta.^[4]

Ensimmäinen Etelä-Korean kansalliskokouksen jäseneksi valittu pohjoiskorealainen loikkari oli Cho Myung-chul, joka oli jäsenenä vuosina 2012–2016. Seuraavan kerran loikkareita valittiin jäseniksi vuonna 2020, kun Thae Yong-ho ja Ji Seong-ho saivat paikat kokouksesta.^[9]

Pieni osa pohjoiskorealaisista loikkareista palaa takaisin Pohjois-Koreaan. Etelä-Korean yhtenäistämisministeriön mukaan vuosina 2012–2019 Pohjois-Koreaan palasi vähintään 29 ihmistä. Asiantuntijoiden mukaan luku saattaa todellisuudessa olla lähempänä sataa, sillä osa kaksoisloikkareista olisi onnistunut palaamaan kummankin tai jommankumman maan viranomaisten huomaamatta. Pohjois-Koreaan palaavilla loikkareilla on paluuseensa useita syitä. Osa potee koti-ikävää tai on muuten sopeutunut huonosti Etelä-Korean yhteiskuntaan. Osa puolestaan haluaa paeta rikostutkintaa tai velkojia, kun taas jotkin loikkarit ovat todellisuudessa vakoojia ja palaavat pohjoiseen tehtävänsä suoritettuaan. Erään kyselytutkimuksen mukaan 30 prosenttia Etelä-Koreaan loikanneista on harkinnut paluuta synnyinmaahansa.^[20]

Vuonna 2015 Etelä-Korean poliisi huomasi, ettei sillä ollut tietoa 688 maahan loikanneen pohjoiskorealaisen olinpaikasta. Luku vastaa 2,6 prosenttia kaikista sen aikaisista loikkareista.^[20]

Kim Jong-un on luvannut armahtaa vähän aikaa Etelä-Koreassa viettäneet palaavat loikkarit. Tiedossa ei ole, kuinka moni palaajista todellisuudessa armahdetaan. Loikkarit saattavat kuitenkin alkaa esiintyä valtion propagandassa, jossa he kertovat Etelä-Koreassa kokemistaan vaikeuksista.^[20]

Vuonna 2020 tiedossa oli myös kuusi pohjoiskorealaista, jotka olivat loikanneet Pohjois- ja Etelä-Korean välillä kolmesti.^[20]

• Turkki, Teppo: Tiikeriportti: Korean vimma voittaa maailma. Porvoo: Edita, 2009. ISBN 978-951-3756-62-8 Teoksen verkkoversio.

• Demick, Barbara: Suljettu maa: elämää Pohjois-Koreassa. Suomentanut Antti Immonen. Atena, 2011. ISBN 978-951-796-751-8.
• Harden, Blaine: Leiri 14: Pako Pohjois-Koreasta. Suomentanut Ruth Jakobson. Gummerus, 2012. ISBN 978-951-20-8794-5.
• Ishikawa, Masaji: Pako helvetistä: kohtalona Pohjois-Korea. Suomentanut Niko Jääskeläinen. Minerva, 2018. ISBN 978-952-312-725-8
• Ji, Seong-ho: Pako, jonka piti olla mahdoton: Kainalosauvojen varassa vapauteen Pohjois-Koreasta. Suomentanut Heli Kristiina Kasem. Minerva, 2019. ISBN 978-952-312-910-8.
• Kim, Eunsun & Falletti, Sébastien: Pohjois-Korea: yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä. Suomentanut Pirjo Thorel. Siltala, 2015. ISBN 978-952-234-330-7
• Kim, Hyun Hee: Sieluni kyyneleet: pohjoiskorealaisen terroristitytön tarina. Suomentanut Anna-Maija Viitanen. Suuri suomalainen kirjakerho, 1994. ISBN 951-643-447-9.
• Lee, Hyeonseo & John, David: Seitsemän nimen tyttö: pakoon Pohjois-Koreasta. Suomentanut Jaana Iso-Markku. Otava, 2015. ISBN 978-951-1-28196-2