Pitkospuut ovat suolle tai muulle kostealle paikalle, kuten järvien rantakosteikoille, rakennettu kävelyväylä. Pitkospuut on rakennettu yhdestä tai useammasta vierekkäin asetetusta lankusta tai halkaistusta puusta. Nimitys viittaakin juuri siihen, että puut ovat kulkusuuntaan nähden pitkittäin eivätkä poikittain, kuten usein puusillassa. Joskus puita on vierekkäin jopa 3–4 kappaletta. Luontokohteissa, joissa on panostettu esteettömyyteen, saattaa olla leveitä pitkospuureittejä, joita pitkin pystyy kulkemaan myös pyörätuolilla.[1]
Pitkospuut kiinnitetään päistään puutapeilla poikittaisiin aluspuihin. Nauloja ei kiinnittämisessä yleensä käytetä.
Käyttökohteet
Suomessa on rakennettu lukemattomia kilometrejä pitkospuita, varsinkin retkeily- ja suojelualueille, luontopoluille sekä muun muassa lintujärvien lintutorneille johtaville kosteille reiteille.
Paitsi kulkemisen helpottamiseen, pitkospuita voidaan käyttää myös maaston kulumisen estämiseen sekä kosteilla että kuivilla maastotyyppialueilla.[2]
Ylläpitäjä
Suomessa pitkospuupolkujen huollosta ja hallinnoinnista vastaa pääosin Metsähallituksen Luontopalvelut. Näitä pitkospuupolkuja on yhteensä noin viisisataa kilometriä.[lähde? ]
Vuonna 2011 pitkospuukilometrin rakentamisen hinnan sanottiin olevan noin 20 000 euroa ja sorastamisen noin puolet tästä.[3] Vuonna 2022 pitkoskilometrin rakentamisen sanottiin maksavan 25 000–50 000 euroa.[4]
Käyttöikä
Mäntypitkospuiden kestoikä on 10–15 vuotta, kun taas kestopuisten pitkosten ikä voi olla jopa kolminkertainen.[3]
Teräsrakenteita on käytetty paikoilla, joissa kulkijoita on paljon[7]. Teräksen hankintahinta on kaksinkertainen, mutta elinkaari nelinkertainen[4]. Metalliritilä ei kuitenkaan sovi koirille[8][7] ja käyttäjät pitävät sinkitystä teräksestä valmistettuja metalliritiöitä ulkonäöltään luontoon sopimattomina.[8][7]
↑Koivuniemi, Pilvi: Retkeilijöiden aiheuttama maaperän ja kasvillisuuden kuluminen sekä roskaantuminen Pallas-Ounastunturin kansallispuiston taukopaikoilla, s. 47. (Ekologian ja ympäristönhoidon pro gradu -tutkielma) Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. Bio- ja ympäristötieteiden laitos, 2006. Verkkoversio (viitattu 21.6.2009).