Pietari Makkosen isä Antti Makkonen kuoli pojan ollessa vielä nuori, ja perhe joutui elämään köyhyydessä. Makkosen taloudellinen asema parani kuitenkin vähitellen, ja hän oppi myös lukemaan ja kirjoittamaan. Varsinaisen runoilun Makkonen aloitti vasta viisikymmenvuotiaana tehdessään pilkkarunon samassa pitäjässä asuneesta mylläristä ja runoniekasta Hanno Kokista, joka oli luvannut jauhaa Hanhijärven kyläläisten viljat ilmaiseksi rakentamassaan myllyssä, mutta rikkonut sitten lupauksensa.
Makkonen toimi myös kuudennusmiehenä. Kun Kerimäen kirkkoa rakennettiin, hän oli kirkon rakennuskassan hoitajana, ja kirkon valmistuttua teki kaksi runoa aiheesta, toisen itse kirkosta, toisen kirkon vihkiäisistä. Vuonna 1845 Makkonen vieraili Helsingissä kansanrunouden tutkijain luona yhdessä kahden muun kansanrunoilijan Olli Kymäläisen (1790-1855) ja Antti Puhakan (1816-1893) kanssa. Makkonen teki tästä matkasta pari runoakin.
Makkosen runoja julkaistiin hänen eläessään Mehiläisessä 1839 (Kahviruno) ja 1840 (Sururuno Suomen kielen tilasta), kalenterissa Necken 1845 (Ilolaulu Suomen kielen kasvannasta) sekä Suomettaressa 1850 (Kerimäen kirkosta). Elias Lönnrot kävi runonkeruumatkallaan Makkosen luona ja tallensi muistiin hänen runojaan neljän päivän ajan.
