Kreikan kielen sana on feminiininen preesensin partisiippi sanasta εἶναι (einai, 'olla'). Ousia käännetään teologisesta viitekehyksestä riippuen latinaksi termillä essentia tai substantia.
Platon ja Aristoteles käyttivät termiä ousiaontologiassaan, ja termin filosofinen ja teologinen merkitys periytyy heiltä. Aristoteles käytti taksonomisessa luokittelussaan termiä hypostasis tarkoittamaan yleistä olemassaoloa (todellisuutta), ja termiä ousia tarkoittamaan erityistä substanssia, olemusta, olevaa, henkilöä tai oliota.
Myöhemmin Martin Heidegger katsoi, että sanan ousia alkuperäinen merkitys oli kadonnut käännettäessä latinaan ja edelleen nykykieliin. Hänelle ousia tarkoitti olemista, ei substanssia; toisin sanoen se ei merkinnyt mitään oliota tai olevaa joka ”seisoi” (-stanssi) jonkun ”alla” (sub-). Ousian lisäksi Heidegger käytti ontologiassaan myös muita kreikankielisiä termejä, kuten parousia-apousia (läsnäolo-poissaolo) ja hypostasis (olemassaolo).
Teologia
Origenes käytti termiä ousia määritellessään Jumalan yhdeksi ousiaksi (suku, genus), vaikkakin kolmeksi hypostaasiksi (laji, species): Isä, Poika ja Pyhä henki. Antiokian kirkolliskokous tuomitsi termin homoousios (”samaa olemusta”) väärän käytön; kirkolliskokouksen mukaan tällaista edusti muun muassa Paavali Samosatalainen. Väärää ei ollut se, että Paavali viittasi termillä hypostaasin ykseyteen kolminaisuudessa, vaan se, että hän tarkoitti sillä yhteistä substanssia, josta sekä Isä että Poika saavat alkunsa tai jonka he jakavat.[2]
Nikean ensimmäinen kirkolliskokous tuomitsi vuonna 325 areiolaisuuden, jonka mukaan Isä, Poika ja Pyhä henki ovat kolme eri olentoa, eivät sama olemus (ousia).[3] Kirkolliskokous muotoili areiolaisuutta vastaan Nikean uskontunnustuksen. Sen mukaan Poika on samaa olemusta Isän kanssa (homoousios tō patri) ja Isän olemuksesta (ek tēs ousias tou patros).[3] Kiista ei kuitenkaan asettunut tällä, ja monet itäisen kirkon edustajat hylkäsivät termin, koska se oli tuomittu aikaisemmin Paavali Samosatalaisen tapauksen yhteydessä. Myöhemmät keisarit Konstantinus II ja Valens tukivat areiolaisuutta, ja teologit kehittivät vaihtoehtoisia muotoiluja Isän ja Pojan väliselle suhteelle, kuten homoios (”samankaltainen”; tätä kannattivat ns. homoijit), homoiousios (”olemukseltaan samankaltainen”; tätä kannattivat ns. homoiousiaanit) ja anhomoios (”ei-samankaltainen”; tätä kannattivat ns. anhomoijit). Termi homoios sai monen kirkolliskokouksen ja keisarien tuen, ja muiden näkemysten kannattajat vaiennettiin. Termin homoiousios kannattajat liittyivät lopulta pääosin läntistä kirkkoa edustaneisiin termin homoousios kannattajiin ja hyväksyivät Nikean uskontunnustuksen.
Itäisessä kristillisyydessä ousian katsotaan yleensä olevan jotain, joka on olemassa itsessään ja jolla ei ole alkua jossain muussa ja joka ei tarvitse olemiseensa jotain muuta; hypostaasi puolestaan tarkoittaa todellisuutta tai olemassaoloa.[4]
