Tämä artikkeli kertoo musiikin tyylilajista. Sanalla voidaan viitata myös Noise.fi-verkkosivustoon.
Noise on elektronisen musiikin alalaji, jonka juuret ovat konkreettisessa musiikissa ja industrialissa. Kappaleet ovat tyypillisesti erilaisista häiriö- ja kiertoäänistä koottuja kovaäänisiä kollaaseja, joissa selvillä taajuuksilla soivat sävelet ja niiden muodostamat melodiat ovat hyvin vähäisessä osassa tai puuttuvat kokonaan.
Noisen alalajeja ovat muun muassa erityisen aggressiivinen ja kaoottinen harsh noise sekä rytmiikkaa ja rumpusampleja sisältävä power noise eli rhythmic noise. Japanilaisten artistien (esimerkiksi Merzbow, Masonna ja The Gerogerigegege) omintakeisesta tyylistä käytetään termiä japanoise. Instrumentaalisessa musiikissa noisea muistuttavia tyylisuuntia ovat kitaravetoiset grindcore, drone doom ja noise rock, joita joskus nimitetään myös noiseksi.
Historia
Varhaiset juuret
Noisen ja industrialin juuret ovat 1900-luvun alussa, jolloin eurooppalaiset taiteilijat tekivät ensimmäisiä kokeilujaan perinteisen tonaalisen musiikin rajojen rikkomisessa. Vuonna 1913 futuristinen taidemaalari Luigi Russolo julisti teoksessaan Hälyjen taide perinteisen melodisen musiikin kaavojen olevan rajoittavia, ja että teollinen vallankumous on antanut ihmiselle kyvyn arvostaa monimutkaisempia ääniä. Hän visioi tulevaisuuden musiikin perustuvan tehtaiden ja koneiden ääniin.[1] Samana vuonna Russolo suunnitteli ja rakensi erilaisia ääniä luovia melukoneita nimeltään Intonarumori ja sävelsi niille teoksen Gran Concerto Futuristico.[2]
Samoihin aikoihin säveltäjä Arnold Schönberg pohti kirjassaan Harmonielehre (1911), että musiikki voisi perustua yhtä hyvin dissonanssiin eli riitasointuihin kuin konsonanssiin (Emanzipation der Dissonanz). Tällaisten ajatusten inspiroimana 1920-luvulle tultaessa jo useat säveltäjät kuten Edgard Varèse ja George Antheil olivat rakentaneet mekaanisia musiikkikoneita. 1930–1940-luvulla John Cage ja Lou Harrison sävelsivät musiikkia romuraudasta rakennetuille koneille, ja 1940-luvulla Pierre Schaeffer loi termin konkreettinen musiikki, musique concrète.
Nämä varhaiset kokeilut eivät musiikillisesti juuri muistuta nykyistä noisea tai industrialia mutta loivat silti pohjaa niiden syntymiselle.
1970–1980-luvuilta nykyaikaan
Nykymuotoinen noise alkoi muotoutua 1970-luvulla, kun joka kotiin levinneiden äänitysvälineiden myötä syntynyt, punk-kulttuuria ja dadaa ihaileva industrial-musiikki kehittyi yhä meluisammaksi. Amerikkalainen Boyd Rice aloitti 1975 kokeilut "raa'alla äänellä" säveltämisen kanssa. Hän muun muassa yhdisti tuulettimen sähkökitaraan ja käytti sähköistä kengänkiillotinta soittimena. 1980-luvun alussa noise-nimike yleistyi ja genren japanilaiset pioneerit julkaisivat ensimmäiset levynsä vieden ilmaisua yhä aggressiivisempaan suuntaan. Japanilainen noise-musiikki ("japanoise") on yhä erityisen tunnettua.
Ulkomusiikillinen kulttuuri ja tematiikka
Ääripään noise saattaa olla teemoiltaan usein tarkoituksellisen provosoivaa. Esimerkiksi Whitehousen tuotannossa toistuvia teemoja ovat seksuaalinen väkivalta, sadismi ja naisviha. Toisaalta skenen tunnetuimpiin tekijöihin kuuluva Merzbow kannattaa PETA-järjestöä ja levyillä on eläinsuojeluteemoja.
Noisea tehdään edelleen usein analogisesti kasetti- ja kelanauhureilla ja julkaistaan vinyyleillä sekä kaseteilla.
Tunnettuja noise-artisteja
Lähteet
Aiheesta muualla
