Nicaraguan historia kattaa nykyisen Nicaraguan tasavallan historian esihistoriasta nykypäivään. Nykyinen Nicaragua irtautui Espanjan siirtomaavallasta vuonna 1821, ensin Meksikon ensimmäisen keisarikunnan alaisuudessa, vuodesta 1823 osana Keski-Amerikan liittotasavaltaa. Espanjan siirtomaavalta oli kestänyt suurimmassa osassa 300 vuotta ja alkanut aiemman intiaaniväestön laajamittaisella tuhoamisella. Sitä vastoin Nicaraguan Karibianmeren puoleinen rannikko, Moskiittorannikko oli ollut Britannian vaikutuspiirissä 200 vuotta. Täydellisesti Tyynenmeren ja Karibian välinen maa itsenäistyi vuonna 1838. Itsenäisyyttä seuranneiden 170 vuoden aikana Nicaragua oli useaan otteeseen ulkopuolisten vallan alla. Se selviytyi kahdesta Yhdysvaltain sotilashyökkäyksestä vuosina 1909–1925 ja 1926–1933, 1970-luvun vallankumouksesta ja ulkomaiden tukemasta sisällissodasta 1980-luvulla. 1990-luvulta lähtien demokraattisissa olosuhteissa on tapahtunut useita rauhanomaisia ​​vallansiirtoja.

Ennen eurooppalaisten tuloa nykyisen Nicaraguan alueella asui kaksi pääasiallista kulttuuriryhmää. Keskiosan ylängöillä ja Tyynenmeren rannalla kansat olivat kielellisesti ja kulttuurillisesti lähellä mayoja ja asteekkeja. Karibianmeren puoleisilla alankoalueilla eli puolestaan kansoja, jotka olivat tulleet nykyisestä Kolumbiasta.^[1]

Ensimmäinen Nicaraguan alueelle saapunut eurooppalainen oli Gil González Dávila vuonna 1522. Francisco Hernández de Córdoba perusti ensimmäiset pysyvät asutukset alueelle vuonna 1524, ja hänen perustamiaan ovat kaksi nykyisenkin Nicaraguan merkittävintä kaupunkia, Granada Nicaraguajärven rannalla ja León Managuajärven rannalla. Nicaraguaan muutti 1500-luvulla espanjalaisia siirtolaisia ja maa oli pitkään Espanjan siirtomaa. 1600-luvulla merirosvot hyökkäilivät alueelle.^[2]

Espanjan siirtomaavalta oli katastrofi Nicaraguan alkuperäisväestölle: kolmen vuosikymmenen aikana aiemmin noin miljoonan hengen väestö romahti muutamaan kymmeneen tuhanteen. Noin puolet intiaaneista kuoli espanjalaisten mukanaan tuomiin tauteihin, ja suurin osa lopuista myytiin orjiksi muihin Espanjan Uuden maailman siirtokuntiin. Jotkut tapettiin aseellisesti. 1600-luvun lopulla Iso-Britannia solmi liiton Karibian rannikkoalueen miskitojen kanssa, mikä koitui kansan pelastukseksi. Britit ottivat miskitojen asuttaman Moskiittorannikon suojelukseensa, ja vuosina 1740–1786 alue oli heistä riippuvainen.^[2]

Tähän osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Nicaragua julistautui itsenäiseksi vuonna 1821. Aluksi se oli jonkin aikaa Meksikon keisarikunnan alaisuudessa, mutta myöhemmin siitä tuli osa Keski-Amerikan liittovaltiota. Täysin itsenäiseksi se julistautui vuonna 1838. ^lähde?

Nicaraguaan muodostui kaksi kilpailevaa puoluetta, konservatiivit ja liberaalit, jotka käyttivät tukialueinaan kahta suurta kaupunkia, Leónia (liberaalit) ja Granadaa (konservatiivit). Pääkaupunki Managua sijaitsi näiden kahden välissä ja oli siksi alati kilpailevien ryhmittymien kädenväännön kohteena. Vuonna 1855 yhdysvaltalainen seikkailija William Walker hyödynsi puolueiden välisiä kiistoja ja aluksi liberaalien konservatiivien vastaiseen taisteluun kutsumana hankkiutui seuraavana vuonna maan presidentiksi. Hän ehti uudelleenlaillistaa orjuuden ja tehdä englannista maan virallisen kielen ennen kuin maan yhdistyneet voimat ajoivat hänet maanpakoon 1857. Tätä seurasi kolme vuosikymmentä konservatiivien valtaa. ^lähde?

José Santos Zelaya johti liberaalien kapinaa ja nousi presidentiksi 1893. Hänen kaudellaan, vuonna 1894, Ison-Britannian Nicaragualle vuonna 1860 luovuttama Atlantin puoleinen alue, Moskiittorannikko, liitettiin Nicaraguan hallinnon piiriin ja siitä muodostettiin Zelayan provinssi. Alueen alkuasukasväestö, miskitointiaanit, saivat autonomisen aseman vasta vuoden 1987 perustuslaissa. Samalla provinssi jaettiin kahteen pohjoiseen RAAN ja eteläiseen RAAS autonomiseen alueeseen. Zelayan aikana kehitettiin myös koulutusta, erotettiin kirkko ja valtio toisistaan sekä sallittiin siviiliavioliitto ja avioero. ^lähde?

Tähän osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

1900-luvun alussa Yhdysvallat suunnitteli kanavaa Väli-Amerikan kannaksen yli ja piti Nicaraguaa alueen tasapainoa vaarantavana voimana. Yhdysvallat tuki vuoden 1909 konservatiivien kapinaa ja miehitti Nicaraguan vuonna 1912 "suojellakseen kansalaisiaan." Lukuun ottamatta yhdeksän kuukauden aikaa 1925–1926, Yhdysvallat miehitti maata 1912–1933. ^lähde?

Yhdysvaltain joukot poistuivat maasta vuonna 1925, mutta palasivat vajaan vuoden kuluttua uudelleen puhjenneen sisällissodan takia. Miehitystä vastustamaan nousi Augusto Cesár Sandinon johtama sissiarmeija, joka ei suostunut tunnustamaan Yhdysvaltain vuoden 1927 neuvottelemaa rauhansopimusta. Sandinon joukkojen vastarinta loppui vasta kun Yhdysvallat vetäytyi maasta vuonna 1933. ^lähde?

Yhdysvaltain vetäydyttyä Nicaraguasta vallan kaappasi Yhdysvaltain kouluttama Anastasio Somoza Garcian kansalliskaarti, jota Somozan suvun sotilasdiktatuuri johti aina vuoteen 1979 asti. Somoza julistautui presidentiksi 1936 surmattuaan Sandinon. Somozan jälkeen maata hallitsi kaksi hänen poikaansa. Nicaraguassa järjestettiin tuonakin aikana vaaleja, jotka tosin olivat rakenteellisesti epärehellisiä. Poliittinen toiminta oli pääosin sallittua, kunhan se ei uhannut Somozan suvun valtaa. Kun kenraali Anastasio Somoza salamurhattiin 1956, häntä seurasi hänen poikansa Luis ja nuorempi poika Anastasio. Vuonna 1962 muodostettiin vasemmistolainen Sandinistien kansallinen vapautusrintama (FSLN) jonka tavoitteena oli syöstä Somozan perhe vallasta. ^lähde?

Opposition demokraattisen vapautusrintaman johtajan Pedro Joaquin Chamorron murha laukaisi yleislakon ja levottomuuksia ja johti maltilliset samaan rintamaan FSLN:n kanssa.

Somozojen kleptokratiaksikin kutsuttu valta päättyi, kun viimeinen Somoza ajettiin maanpakoon sandinistien vapautusrintaman johdolla 1979. Sandinistien johtama vallankumous asetti maan johtoon Kansallisen jälleenrakennuksen juntan, johon alkuun kuului edustajia kaikista Somozaa vastustaneista ryhmistä. Juntta oli käytännössä sandinistien käsissä ja useimmat muut poliittiset ryhmät erosivat juntasta pian vallankumouksen jälkeen. Nicaraguan hallinto oli yksin sandinistien käsissä alle vuosi vallankumouksen jälkeen. Juntta sääti uuden perustuslain, joka sanottiin takaavan kansalaisvapaudet.

Osittain entisten somozalaisten komennossa toimivat contrat aloittivat 1982 sissisodan sandinistien hallintoa vastaan Hondurasista käsin ja saivat rahoitusta ja muuta tukea Yhdysvalloilta. Maa julistettiin sotatilaan. Sandinistit panivat toimeen yleisen asevelvollisuuden ja saivat aseapua muun muassa Kuubasta ja Neuvostoliitosta. Maan välit Yhdysvaltoihin huononivat nopeasti.

Sandinistit toimeenpanivat taloudessa sosialistisia uudistuksia. Maan pankit kansallistettiin, samoin esimerkiksi ylikansallisille yhtiöille kuuluneita kaivoksia ja maasta paenneiden Somozan kannattajien omaisuutta siirrettiin valtion omistukseen. Merkittävimpien vientituotteiden tuottajat pakotettiin myymään tuotantonsa valtiolle ja monet tuotteet asetettiin hintasäännöstelyyn. Sandinistit käynnistivät myös maareformin ja pyrkivät edistämään maatalousosuuskuntien muodostamista. Sandinistit ilmoittivat kuitenkin etteivät pyrkineet sosialismiin vaan heidän ihanteenaan oli sekatalousjärjestelmä.

Sandinistihallinto toteutti myös mittavan lukutaitokampanjan (Cruzada Nacional de Alfabetización "Héroes y Mártires por la Liberación de Nicaragua") ja otti käyttöön oppivelvollisuuden. Lukutaidottomuus maassa painui 50 prosentista kolmeentoista vuoden 1980 aikana.^[3]

Sandinistit ottivat hallintaansa televisioasemat, useimmat radioasemat ja maan kaksi suurinta sanomalehteä. Sandinisteihin kriittisesti suhtautunut katolilainen radioasema Radio Catolica suljettiin ja oppositiolehtien toimintaa rajoitettiin.

Sandinistihallinto järjesti vaalit viisi vuotta valtaannousunsa jälkeen 1984. Sandinistien Daniel Ortega valittiin presidentiksi. Vaalit olivat ulkomaisten tarkkailijoiden näkemyksen mukaan rehelliset. Yli 70 % nicaragualaisista kävi äänestämässä ja sandinistit saivat selvän voiton.

Vaaleja monen muun maan hallinnosta poiketen epärehellisinä pitänyt Reaganin hallinto Yhdysvalloissa jatkoi sandinistihallitusta vastustavien contra-sissien tukemista. Yhdysvaltain tukeen liittyi muun muassa niin sanottu Iran-Contra-skandaali, jossa islamilaisen vallankumouksen jälkeiseen Iraniin myydyistä aseista saatuja varoja kanavoitiin contrille. CIA:n tuella toteutettu Nicaraguan satamien miinoittaminen 1984 sai Nicaraguan haastamaan Yhdysvallat kansainväliseen tuomioistuimeen, jossa Yhdysvallat tuomittiin. Vuonna 1985 Yhdysvallat aloitti Nicaraguaa koskevan taloussaarron, joka lopetti maiden vielä jäljellä olevan vähäisen kaupan. Yhdysvallat tuomittiin kansainvälisessä oikeudessa 16 miljardin dollarin korvauksiin, joita se ei ole suostunut maksamaan. Yhdysvallat esti myös erilaisia kansainvälisiä rahoituslaitoksia myöntämästä Nicaragualle lainoja. Nicaragua sai kuitenkin taloudellista tukea muun muassa monilta Länsi-Euroopan mailta, Kanadalta, Meksikolta, Kuubalta sekä Neuvostoliitolta ja muilta itäblokin mailta. Vielä kesäkuussa 1986 Yhdysvallat antoi 100 miljoonan arvosta lisää tukea contrille.

Ortega suostui neuvotteluihin contrien kanssa alkuvuodesta 1988 ja Yhdysvaltain kongressi kielsi Reagania tukemasta contria. Contra-sota päättyi vuonna 1988 tämän niin sanotun Contadora-prosessin tuloksena. Helmikuussa 1989 naapurimaiden hallitukset riisuivat contrat aseista. Contrat palasivat yhteiskuntaan ja sandinistit lupasivat järjestää vapaat vaalit 1990.

Helmikuun 1990 vaaleihin Nicaraguan oppositiovoimat kokosivat Yhdistyneen kansallisen opposition (Unión Nacional Opositora - UNO), johon kuului koko poliittinen kenttä entisistä somozalaisista Nicaraguan kommunistipuolueeseen asti. Yhdysvaltain presidentti Bushin administraatio rahoitti UNO:n kampanjointia yhdeksällä miljoonalla dollarilla^[4] ja sandinistit puolestaan käyttivät omaan kampanjointiinsa Nicaraguan valtion omaisuutta^lähde? ja hallitsemiaan tiedotusvälineitä^lähde?. 25. helmikuuta 1990 järjestetyissä vaaleissa opposition ehdokas Violeta Barrios de Chamorro voitti 55 %:lla äänistä sandinistien Daniel Ortegan ääniosuuden jäädessä 41 %:iin. Yhdysvaltain edustajat tekivät vaalien alla selväksi, että taloussaarto loppuu vain, mikäli sandinistit eivät nouse enää valtaan^lähde?. Chamorro vieraili huhtikuussa 1991 Yhdysvalloissa ja sai maalleen apua vastineeksi luovuttuaan oikeuden tuomitsemista 17 miljardin dollarin korvausvaateista. Yhdysvallat kuitenkin katkaisi tukensa uudelleen kesäkuussa 1992 epäiltyään sandinistien vaikutusvallan nousua Chamorron hallituksessa^[4].

Chamorro voiton syynä oli, että kansa oli kyllästynyt talouskurimukseen. Ennen kuin Chamorron kausi alkoi huhtikuussa, sandinistit ryöstivät kaikkea huviloista autoihin ja huonekaluihin. Jopa tehtaiden koneita ryöstettiin mustille markkinoille.^[5]

Vuonna 1992 maanjäristys tappoi 112 ja jätti 16 000 kodittomiksi.

Vielä vuonna 1993 julistettiin hätätila maan pohjoisosassa sandinistien ja contraryhmien otettua yhteen. Rauha näiden niin sanottujen recontrien kanssa saatiin aikaan 1994.

Chamorron jälkeen presidentiksi valittiin liberaalipuolueen Arnoldo Alemán, joka astui virkaansa 10. tammikuuta 1997. Hän sovelsi ääriliberaalia talouspolitiikkaa. El Niño ja hurrikaani Mitch marraskuussa 1998 aiheuttivat tuhoa, 3 000 kuolonuhria ja laajoja menetyksiä maataloudessa. Alemán nimitti seuraajakseen varapresidenttinsä Enrique Bolañosin joka valittiin presidentiksi 2001. Alemán tuomittiin myöhemmin korruptiosta ja valtion varojen väärinkäytöstä omaan vaalityöhönsä 20 vuodeksi vankeuteen^[6].

Tammikuussa 2004 Maailmanpankki antoi anteeksi 80 % Nicaraguan veloista ja heinäkuussa Venäjä antoi anteeksi maan monen miljardin neuvostoaikaisen velan.

Vuonna 2007 Ortega viimein voitti vaalit 38 prosentilla äänistä edellisen presidentin Arnoldo Alémanin liberaalipuolueen tuelle. Vastineeksi Ortega järjesti Alémanille armahduksen kavallus- ja korruptiotuomiosta. Oikeuslaitos myös mahdollisti Ortegalle perustuslain vastaisen jatkokauden. Ajamallaan aborttikiellolla presidenttiehdokas Ortega sai katolisen kirkon tuen vuoden 2006 vaaleihin.^[5]

Marraskuussa 2008 Ortegan sandinistipuolue väärensi kunnallisvaalitulokset.^[7] Vuoden 2011 vaaleissa Ortega turvautui taas vaalivilppiin, vaikka saattoi yhä ostaa ääniä Hugo Chávezin öljyrahoilla.^[5]

Vuoden 2016 vaaleilla Ortega valittiin kolmannelle perättäiselle kaudelleen. Hänen varapresidenttinään on hänen vaimonsa Rosario Murillo. Sandinistit olivat ajaneet läpi perustuslainmuutoksen, joka salli jatkokaudet. Ortegan kaudella Nicaraguan nautti pitkään jatkunutta vahvaa talouskasvua ja köyhyys väheni merkittävästi. Köyhyyttä vähennettiin aluksi Venezuelan talousavulla, myöhemmin Ortega solmi siteet myös maan liike-elämän kanssa.^[8]. Sandinistit rajoittivat 2010-luvulla opposition mediaa pidätyksin ja muin toimin. Vaalivilppi ja korruptio kukoistivat. Ortegan lähipiiri rikastui^[9]. Maa näytti palanneen takaisin Somozan aikaan, kun caudillo, vahva mies johti valtiota. Protestimielialoja hillitsivät hallituksen tukena olleet nuorisojengit, jotka kylvivät pelkoa maahan^[10]. Tarkkailijoiden mukaan Ortegan diktatuuri syveni^[11]. Maa pysyi pitkään rauhallisena joitain protesteja lukuun ottamatta^[12]. Kun hallitus päätti alentaa eläkkeitä vuonna 2018, opiskelijat alkoivat huhtikuussa 2018 protestoida^[13][14]. Mielenosoitukset levisivät nopeasti koko maahan ja muuttuivat pian väkivaltaisiksi. Vaikka presidentti peruikin eläkeuudistuksen, protestit jatkuivat.^[15][16]

• Timeline: Nicaragua (BBC)
• Tiscali (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)
• Background Note: Nicaragua (Yhdysvaltain ulkoministeriö) (englanniksi)

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Nicaraguan historia Wikimedia Commonsissa