PROFILPELAJAR.COM

Minä tai itse on mielenfilosofinen käsite, joka viittaa henkilön olemukselliseen, muuttumattomaan ytimeen, joka koostuu sellaisista ominaisuuksista, jotka erottavat henkilön muista yksilöistä. Filosofisena ongelmana on määritellä, mitä nämä ominaisuudet ovat, ja tähän on ollut useita lähestymistapoja.

Länsimaisessa filosofiassa

Minä on usein käsitetty yhdeksi olioksi, joka liittyy idiosynkraattiseen tietoisuuteen. Se on myös käsitetty moraaliseksi toimijaksi, joka on vastuussa henkilön ajatuksista ja teoista, sekä substanssiksi, joka pysyy samana ajan kuluessa. Näin eri ajan hetkiin sijoittuvat ajatukset ja teot kuuluvat kuitenkin samalle henkilölle. Minän yksilölliset piirteet määrittelevät sen sosiaalisen identiteetin.

Historiallisesti ajatus minästä on liittynyt usein läheisesti ajatukseen sielusta ja myöhemmin ajatukseen mielestä. Useimmat filosofiset kuvaukset minästä on esitetty ensimmäisessä persoonassa. Tämä pätee muun muassa René Descartesin, John Locken, David Humen ja William Jamesin esityksiin. Tällaiset kuvaukset viittaavat usein henkisiin kvalioihin. Kolmannen persoonan kuvaukset ovat sen sijaan pyrkineet objektiivisuuteen ja operationalismiin. Toiselle henkilölle yksilön minä ilmenee vain tämän käytöksen ja itseilmaisun, kuten puheen, kautta.

Jo Hume suhtautui minän olemassaoloon skeptisesti. Friedrich Nietzsche kritisoi ”minän” ajatusta, samoin kuin subjektin käsitettä, rajusti. Suurin osa nykyajan mielenfilosofeista katsoisi omaksumansa fysikalismin seurauksena, ettei minää olemuksellisena muuttumattomana ytimenä ole olemassa.^[1]^[2] Ajatuksen minästä illuusiona hyväksyvät monet filosofit, kuten Daniel Dennett ja Thomas Metzinger. Sen sijaan ajatus olemuksellisesta mutta muuttuvaisesta, aineellisesta ytimestä — joka muodostuu vaihtuvista synaptisisista yhteyksistä — vaikuttaa järkevältä kehityspsykologian, kehitysbiologian ja neurotieteiden empiiristen tutkimustulosten valossa.^[3]

Antiikki ja keskiaika: sielu minän olemuksena

Platon jakoi sielun kolmeen osaan, järkisieluun, intosieluun ja haluavaan sieluun. Järkisielun hän katsoi olevan kuolematon. Tätä hän käsitteli ennen kaikkea dialogissaan Faidon, jonka pääasiallisena tarkoituksena oli juuri sielun kuolemattomuuden todistaminen.

Aristoteles seurasi monin tavoin Platonin ajatuksia, ja määritteli sielun elävän olennon ydinolemukseksi. Hän ei kuitenkaan Platonin ja monien uskonnollisten perinteiden tavoin hyväksynyt sielun ruumiista erillistä olemassaoloa. Hänelle sielu oli enemmän ruumiin toimintaan liittyvä periaate, täsmällisemmin elävän ruumiin ”ensimmäinen aktuaalisuus”.^[4]

Platonin ja Aristoteleen ajatuksilla oli suuri vaikutus kautta keskiajan, jolloin näiden sielua koskevia ajatuksia yhdisteltiin kristinuskon ajatukseen kuolemattomasta sielusta.

Avicenna ja Descartes: sielu ja minä aisteista erillisenä

Avicenna kirjoitti vankeudessa ollessaan sielun substantiaalisuudesta ja itsetajunnasta. Hän esitti ajatuskokeen, joka kehotti lukijoita ajattelemaan itsensä leijumassa paikallaan ilmassa, eristettynä kaikista aistimuksista, jopa omaa ruumista koskevista aistimuksista. Hän esitti, että tässä tilassa ihmisellä olisi silti itsetietoisuus. Näin hän päätteli, ettei ajatus minästä ollut loogisesti riippuvainen mistään aineellisesta, ja ettei sitä tullut nähdä vain suhteessa muihin asioihin, vaan ensisijaisena annettuna substanssina.

René Descartes esitti myöhemmin hyvin samanlaisen ajatuksen (cogito ergo sum) katsoessaan, että voi abstrahoida pois kaikki ulkoiset kappaleet ja jopa oman ruumiinsa, mutta ei omaa tietoisuuttaan.

Hume: minä ja mielen kimpputeoria

David Hume huomautti, että meillä on tapana pitää itseämme samana henkilönä kuin olimme vuosia sitten, vaikka olemme muuttuneet monin tavoin. Tällöin voidaan tarkastella sitä, mitkä puolet voivat muuttua ilman että minä itse muuttuu. Hume kuitenkin kielsi, että henkilön ominaisuudet ja minä, jolla noiden ominaisuuksien oletetaan olevan, olisivat eri asioita. Kun tarkastelemme itseämme, emme ole koskaan tietoisia mistään muusta kuin jostakin partikulaarisesta havainnosta. Hänen mukaansa ihmisen minä on kimppu tai kokoelma erilaisia havaintoja, jotka seuraavat toisiaan käsittämättömällä nopeudella, ja ovat jatkuvassa liikkeessä ja muutoksen tilassa (ns. mielen kimpputeoria).^[5]

Humen näkemyksen mukaan nämä havainnot eivät kuulu millekään oliolle. Hume vertaa sielua valtioyhteisöön, joka ei säilytä identiteettiään jonkun yhden säilyvän ydinsubstanssin ansiosta, vaan koostumalla useista erilaisista, toisiinsa liittyvistä mutta jatkuvasti muuttuvista osista. Kysymys minästä muuttuu siis kysymykseksi siitä, miten tällaista yksilöllisen kokemuksen löyhää yhtenäisyyttä luonnehditaan.

Dennett: minä kerronnallisena painopisteenä

Daniel Dennettillä on deflatorinen teoria minästä. Minät eivät ole fysikaalisesti havaittavia. Sen sijaan ne ovat käytännöllistä fiktiota, aivan kuten painopiste, joka on hyödyllinen käsite ratkaistaessa fysiikan ongelmia, vaikka painopisteen ei tarvitse vastata mitään todellista — esimerkiksi vanteen painopiste on sen keskellä, tyhjässä ilmassa. Vastaavasti, ihmiset kertovat usein tarinoita itselleen ja toisilleen ymmärtääkseen maailmaa, ja esiintyvät usein yhtenä hahmona näissä tarinoissa, ja tämä käytännöllinen mutta fiktionaalinen hahmo on minä.^[6]

Itämaisessa filosofiassa

Itämaisissa filosofisissa ja uskonnollisissa perinteissä ihmisyksilön katsotaan usein olevan yksilöllisen olemassaolon illuusiossa, jossa se kuvittelee olevansa erillinen muusta luomakunnasta, ja kuvittelee, että sen tulee taistella yksilöllisen olemassaolonsa puolesta. Todellisuudessa se on kuitenkin vailla itsetietoisuutta ja tietämätön todellisesta luonnostaan. Minä identifioidaan usein samaksi kuin mieli ja tietoisuus ajasta. Se ajattelee pyrkien varmistamaan oman olemassaolonsa tulevaisuudessa, sen sijaan että vain tietäisi itsensä ja nykyhetken.

Monien perinteiden hengellisenä tavoitteena on tämän minän lakkauttaminen, mikä mahdollistaa itsetietoisuuden omasta todellisesta luonnosta. Tätä kutsutaan esimerkiksi valaistumiseksi tai Nirvanaksi.

Katso myös

Lähteet

↑ Dennett, C. & Hofstadter, D.R.: The Mind's I. Bantam Books, 1981. ISBN 0-553-01412-9
↑ Searle, John: Mind: A Brief Introduction. Oxford University Press Inc, 2005. ISBN 0-19-515733-8
↑ LeDoux 2003.
↑ Aristoteles: Sielusta 412a27.
↑ Hume, David: A Treatise of Human Nature I, IV, vi.
↑ Dennett, Daniel: The Self a a Centre of Narrative Gravity cogprints.org. Arkistoitu 5.1.2006. Viitattu 3. tammikuuta 2008.

Kirjallisuutta

Damasio, Antonio: Tapahtumisen tunne: Miten tietoisuus syntyy. ((The feeling of what happens, 1999.) Suomentanut Kimmo Pietiläinen) Helsinki: Terra cognita, 2000. ISBN 952-5202-41-0
LeDoux, Joseph: Synaptinen itse: Miten aivot tekevät minusta minut. ((Synaptic self: How our brains become who we are, 2002). Suomentanut Kimmo Pietiläinen) Helsinki: Terra Cognita, 2003. ISBN 952-5202-57-7
Remes, Pauliina & Sihvola, Juha: Ancient philosophy of the self. (Nide 64 / The new synthese historical library) Springer, 2008. ISBN 1402085958

Aiheesta muualla

Gertler, Brie: Self-Knowledge The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
Korfmacher, Carsten: Personal Identity The Internet Encyclopedia of Philosophy. (englanniksi)
Meyers, Diana: Feminist Perspectives on the Self The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
Tauber, Alfred: The Biological Notion of Self and Non-self The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)

Käännös suomeksi

Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Self (philosophy)