Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.
Tarkennus: Artikkeli on tarkastettava ja lisättävä luotetavat lähteet
MiG-25 suunniteltiin 1950-luvun lopulla tavoitteena kyky torjua Yhdysvaltain ilmavoimien kaksinkertaisella äänennopeudella lentävä General Dynamicsin B-58 Hustler -pommikone sekä suunnitteilla ollut vielä nopeampi XB-70 Valkyrie.
Alustavia prototyyppejä sekä tiedustelu- ja hävittäjälentokoneiden torjunta
Ensimmäisen tehtävän suunnitella torjuntahävittäjä työnimeltään Je-150, sai OKB-155 (suunnittelutoimisto-155) 1956. Hävittäjän tuli saavuttaa 20 000 metrin - 25 000 metrin lakikorkeus, huippunopeus 2,5 mach - 3,0 mach ja toimisäde 500 km. [2] Ongelmaksi muodostui suuren lentonopeuden mahdollistavien moottoreiden puute. Neuvostoliitossa kuitenkin oli risteilyohjushanke Tupolev Tu-121. Ohjuksen, missä oli KR-15 -suihkumoottori, tarkoituksena oli lentää 20 000 metrin korkeudessa miltei 2700 km/h. Tu-121 ei päätynyt sarjavalmistukseen, koska ballistisia ohjuksia pidettiin parempina. KR-15 -moottorin toiminta-aika oli vain 15 tuntia. Moottoria uudistettiin ja toiminta-ajaksi saatiin ensin 50 tuntia, sitten 300 tuntia. Lopulta valmistui kehitetty moottori R15B-300. Prototyyppeinä olivat Je-150 ja Je-152. Molemmat muistuttivat MiG-21:ä. Tila ei riittänyt suurelle tutkalle eikä riittävälle määrälle polttoainetta eikä ohjattavuus ollut hyvä runsaan 2 machin lentonopeudessa. Kimmokkeen kehittämisen suunnalle antoi S-75 -alueilmatorjuntaohjuksella alas ammuttu yhdysvaltalainen tiedustelulentokone U-2 1960. Hanke uudistettiin Je-155:ksi. Luovuttiin olemassa olleista teknillisistä perusteita ja alettiin suunnitella hävittäjä kokonaan uudelta pohjalta, jotta ohjustorjunnan rinnalla olisi myös riittävä hävittäjätorjunta. [3]
Yhdysvaltain nopein lentokone on Lockheed SR-71 -tiedustelukone, eikä sillä ollut tarvetta mach 3 -nopeudella lentävälle hävittäjälle. XB-70 sen sijaan pakotti Neuvostoliiton kehittämään uuden hävittäjän ja uusia ohjuksia. Kun Yhdysvaltain puolustusministeri Robert McNamara peruutti 1967 hankkeen kahden prototyypin valmistuttua, Neuvostoliitolla ei olisi ollut enää tarvetta kehittää vastineeksi miltei kolminkertaisella äänennopeudella lentävää torjuntahävittäjää. Neuvostoliiton tuon ajan nopea torjuntahävittäjä oli Suhoi Su-15.
Je-155:t
Ensimmäinen prototyyppi Je-155-R1 (tiedusteluversio) lensi 6. maaliskuuta 1964. Hävittäjäversion prototyyppi Je-155-P1 lensi 9. syyskuuta 1964. Je-266-nimikkeiset prototyypit tekivät useita lentoennätyksiä vuosina 1965, 1966, ja 1967.
Lentokoneen pyrstö suurissa nopeuksissa aiheutti ongelmia: siitä olisi pitänyt tehdä erittäin suuri. Siksi päädyttiin kahteen pyrstöön. Lisäksi R15B-300 ei ollut riittävän voimakas yksin täyttämään asetettuja vaatimuksia. Tämän vuoksi lentokoneeseen asennettiin kaksi moottoria.
3 machin lentonopeudessa ilmanvastuksesta lentokoneen rungon pinta lämpenee 250 °C:een - 300 °C:en. Tämän vuoksi alumiini ei käynyt rungon materiaaliksi. Paras metalli olisi titaani, mutta se on erittäin kallis sarjavalmistukseen menevälle lentokoneelle. Alumiini korvattiin pääasiassa ruostumattomalla teräksellä, mikä muodosti 80% metalleista rungossa. Teräs kuitenkin teki hävittäjästä raskaan.
Sarjavalmistus alkoi tehtaalla № 21 vuonna 1966. Tehdas nimettiin uudelleen uutenavuotena 1967 Горьковский авиазавод им. С. Орджоникидзе:ksi, Gorkin (kaupungin, mikä nimettiin myöhemmin Nižni Novgorodiksi) S. Ordžonikidzelle nimetyksi lentokonetehtaaksi. Ensimmäisenä tuotantovuotta valmistui kaksi MiG-25P:ä ja yksi MiG-25R. 1966-1974 oli valmistettu 40 MiG-25P:ä ja 35 MiG-RB:ä. Tuotantokaudella 1981-1985 valmistettiin kaikkiaan 288 MiG-25:ä kaikkina versioita. Neuvostoliittolaisin kustannuksin vuonna 1970 maksoi yksi MiG-25 miltei 3 000 000 ruplaa. Kaikkiaan vuosina 1966-1985 valmistettiin 1 119 erilaista MiG-25:ä.
Lokakuussa 1967 otettiin MiG-25R Neuvostoliiton asevoimien varustukseen. [4]
Länsimaiden reaktiot
MiG-25:n esiteltiin yleisölle 9. heinäkuuta 1967 lokakuun vallankumouksen viisikymmenvuotisjuhlien yhteydessä Domodedovon ilmailunäyttelyssä. Siihen saakka laajasti salattu MiG-25 julkistettiin yleisölle ensimmäinen kertaa. MiG-25 sai läntisessä tiedustelussa aikaan paniikkia sillä päältä katsottuna kone näytti erittäin suorituskykyiseltä ja ketterältä hävittäjältä suurien siipiensä vuoksi. [5]
Todellisuudessa MiG-25 oli erittäin heikko kaartotaisteluominaisuuksiltaan, mitä ei pidetty ongelmana sillä kone oli suunniteltu vain korkealla lentävien yliäänipommikoneiden torjuntaan eikä se olisi ollut edes lentokykyinen ilman suuria siipiään, koska kone oli valmistettu pääosin raskaasta nikkeliteräksesta, kun taas länsimainen tiedustelu oletti sen olleen valmistettu jonkinlaisesta kehittyneestä, kevytpainoisesta titaanista.
Koneesta puuttui myös tykkiaseistus ja se oli aseistettu vain ilmasta ilmaan -ohjuksilla jotka myös oli suunniteltu vain korkealla lentävien pommikoneiden torjuntaan. Eniten länsimaista tiedustelua kuitenkin huolestutti se, kuinka paljon kone muistutti suunnitteluvaiheissa olevaa uuden sukupolven F-X hävittäjää (josta tuli myöhemmin F-15, joka lensi ensi kerran vuonna 1972 ja tuli palveluskäyttöön vuonna 1976) ja he pelkäsivät lännen jääneen pahasti jälkeen asekilvassa.
Vuonna 1971 MiG-25 vaikutti länsimaista tiedustelua jälleen kun kaksi MiG-25:tä lensi Siinain niemimaan yllä yli 3 machin nopeudella. Tämä kuitenkin vaurioitti moottorit korjauskelvottomiksi.
Yksi MiG-25 Japanin ja Yhdysvaltain haltuun 1976
Luutnantti Viktor Ivanovitš Belenko lensi MiG-25:lla vuonna 1976 JapaninHokkaidoon Hakodaten kentälle tavoitteenaan loikata Yhdysvaltoihin. Hänen koneensa tutkittiin Yhdysvalloissa, jolloin lännelle paljastui MiG-25:n rajoitettu luonne torjuntahävittäjänä.
Koska Yhdysvallat oli Viktor Ivanovitš Belenkon, jolle Yhdysvallat myönsi poliittisen turvapaikkaoikeuden, avulla päässyt selville MiG-25:n ominaisuuksista Neuvostoliiton tuli uudistaa kalliisti MiG-25:n järjestelmät ilmavoimissaan. Uudistuksista syntyi MiG-25PD[6][7] Uutta oli myös tutka, Sapfir-25, mikä pystyi tunnistamaan kohteita 120 km:n päästä ja seuraamaan useita kohteita 75 km:n päästä. Myös kyky torjua matalalla lentäviä laitteita parani. Tuli myös uusi ohjus, R-60, minkä kantama oli vain 7 km - 10 km. Niitä kuitenkin saattoi laukaista kaksi kerrallaan. Lisäksi lämpöohjautuva ohjus R-40T ja tutkaohjautuva ohjus R-40R vaihtuivast R-40TD:hen ja R-40RD:hen. Näiden uudistusten jälkeen kehitettiin MiG-25:n pohjalta Mikojan MiG-31. [8]
1987 Yhdysvaltain SR-71 suoritti Itämerellä tiedustelua. Sen toinen moottori vikaantui, ja sen lentonopeus väheni huomattavasti. Neuvostoliitto lähetti nopeat, mutta kunnossa olevaa SR-71:ä hitaammat MiG-25:t perään. Avuksi tulivat Ruotsin ilmavoimatSaab 37 Viggeneillä saatoksi, ja SR-71 pääsi laskeutumaan Tanskaan. [9]
Johtopäätöksiä
Vaikka MiG-25:tä valmistettiinkin yli tuhat, se osoittautui lähes tarpeettomaksi sillä XB-70 Valkyrie ei ikinä valmistunut prototyyppivaihetta pidemmälle sillä uskottiin että Neuvostoliiton ilmatorjuntaohjusten kehittymisen ansiosta korkealla lentävä yliäänipommikone ei ole niin mahdotonta ampua alas kuin ennen luultiin. Tämän vuoksi Yhdysvallat siirtyivät korkealla lentävistä yliäänipommikoneista matalalla lentäviin tutkaa ja ilmatorjuntaa vältteleviin yliäänipommikoneisiin kuten Rockwell B-1 Lancer, jota vastaan MiG-25 toimisi huonosti, sillä sen tutka oli suunniteltu vain havaitsemaan korkealla lentäviä kohteita mahdollisimman kaukaa, ja siten se ei havaitse matalalla lentäviä kohteita.[10][11]
Tekniset tiedot
Lentokoneella saavutettiin joitain ennätyksiä:
A. V. Fedotov lensi 16. maaliskuuta 1965 1000 km:n matkan keskinopeudella 2 319 km/h
P. M. Ostapenko lensi saman matkan 27. lokakuuta 1967 2 921 km/h
1977 MiG-31 saavutti 37 650 metrin lentokorkeuden. [12] Lentokoneen laskunopeus on suuri, 290 km/h - 310 km/h, ja se tarvitsi laskuun 1 200 metrin kiitoradan, jarruvarjoilla 800 metriä - 900 metriä. [13]
Koneen yllättäviä yksityiskohtia olivat muun muassa se, että siinä valtaosaltaan käytettiin transistorien sijasta perinteisiä elektroniputkia sekä se, että koneen runko oli hitsattu käsin. Tumanski R-15D-300 -moottorit olivat niin tehokkaat, että lentokone oli enemmän raketti kuin lentokone (lentäjiä oli kielletty yleensä ylittämästä 2,5 Machia (2 655 km/h) ja punainen raja lentonopeusmittariin oli asetettu 2,8 Machin (3 000 km/h) kohdalle). Koneen taistelusäde oli 300 kilometriä.
Hiekkaan piilotettu irakilainen MiG-25.
Ilman jälkipoltinta kone saattoi lentää suoralla lennolla vain 1 200 kilometriä. Koneen lentokorkeus, kahdella ohjuksella varustettuna, oli 24 000 metriä ja neljällä ohjuksella 21 000 metriä. Ilman ohjuksia koneen lentokorkeus saattoi olla jopa 27 000 metriä.
MiG-25:n tutka ei paljastanut alle 500 metrin korkeudessa lentävää lentokonetta. Tämä oli perusteltua, koska kone oli suunniteltu korkealla nopeasti lentävien koneiden tuhoamiseen. Yhdysvaltojen ilmavoimat oli kuitenkin 1970-luvulla siirtänyt ydiniskuvoimaansa osin matalalla lentäviin F-111- ja tuleviin B-1-pommikoneisiin.
MiG-25:n kaarto-ominaisuudet eivät kestäneet kuin 2,2 G:n kiihtyvyyden täysillä polttoainesäiliöillä. Myös lähes tyhjillä säiliöillä 5 G:n kiihtyvyys saattoi olla vaarallinen. Konetta ei ollut sarjavalmistettu erittäin kalliista titaanista vaan teräksestä, vaikkakin korkean lämpötilan kestoa vaativissa kohdissa oli käytetty titaanilevyjä. Tiukoissa kaarteissa saattoivat ohjukset irrota siivistä. MiG-25:n etsintä- ja jäljitystutka ulottui vain 50 kilometrin päähän.
